Suvi Ratinen: Pakolainen

Miten sulle putoaa biofiktio?

Mulle biofiktio on hankala laji. Joskus tuntuu siltä, että kun kirjailija ei löydä aihetta, hän ottaa lähtökohdaksi jonkun todellisen ihmisen, josta kirjoittaa osin faktoihin perustumalla, osin fiktiolla höystämällä.

Mikä on biofiktion tarkoitus? Onko sillä tarkoitusta?

Vaikeasta biofiktiosuhteestani huolimatta Suvi Ratisen Pakolainen on mielestäni kelvokas lajinsa edustaja. Ratinen keskittyy kuvaamaan Aino Kallaksen elämän myöhempiä vaiheita vuoden 1944 syksystä etäänpäin. Vuosia, jotka tämä vietti pakolaisena Ruotsissa Neuvostoliiton miehitettyä Viron.

Romaanin kiinnostavin asia on katse, jolla Kallas Ruotsista käsin tarkastelee Suomen toimia virolaisten pakolaisten suhteen ja Suomen yhteiskuntapolitiikkaa laajemminkin mukaanlukien kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät kysymykset.

Kallaksen elämästä ei puuttunut suuria käänteitä, tragedia ja intohimoa. Suurlähettiläänä toimineen Oskar Kallaksen mukana hän pääsi näkemään ja maistamaan Lontoon seurapiiirien luksuselämää. Kallaksen henkilökohtainen elämä oli surua täynnä. Perheen viidestä lapsesta Lembit kuoli vain muutaman päivän ikäisenä, Sulev teki itsemurhan, Lainen ampui puna-armeija ja Virve kuoli aikuisiällä syöpään.




Kallaksella oli useita kiihkeitä rakkaussuhteita mm. Eino Leinon ja virolaisen Johan Luigan kanssa, joita hän on kuvannut päiväkirjoissaan.

Ruotsissa Kallas oli toisen luokan kansalainen, jos edes sitä. Puute ja rahapula oli jatkuvaa ja Kallaksen puolisokin kuoli Ruotsin vuosina. Taloudellinen tilanne pakotti Kallaksen julkaisemaan päiväkirjojaan, vaikka alunperin hän oli ajatellut, että ne julkaistaisiin vasta postuumistil

Aino Kallaksen päiväkirjoista mieleeni on jäänyt erityisesti hänen kuvauksensa itsestään jäätyneenä samppanjana. Kallaksen elämää kuvaava ooppera kantaakin juuri nimeä Nainen kuin jäätynyt samppanja.

Ratinen on rajannut teoksensa tarkoin ja kuvaus pysyy pitkälti Kallaksen Ruotsin ajassa, josta Pakolaisen myötä saadaan uutta tietoa, oli se sitten missä määrin faktaa tai fiktiota. Ratisen ”liukuva”, riviltä toisella valuva kirjoitustapa saa teoksen etenemään virtaamalla (ks. Kuva 2).

Niin vaikea laji kuin biofiktio minulle onkin Pakolainen on mielestäni tämän lajin kirkkaimpia edustajia. Se on Aino Kallaksesta kiinnostuneille must-luettavaa, mutta kannattaa ehdottomasti tutustua myös Kallaksen teoksiin ja päiväkirjoihin.

Suvi Ratinen: Pakolainen
332 sivua
Otava (2025)