Reader, why did I marry him?

Koomikko Trevor Noahin elämäkerran Laiton lapsi alaotsikko on Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Värikkäitä hänen nuoruusvuotensa todella ovat olleetkin. Jopa siinä määrin, että väripaletista jää tuskin yksikään väri käyttämättä. Vuonna 1984 syntyneen Noahin äiti on xhosa-heimoon kuuluva musta etelä-afrikkalainen, isä taas valkoinen sveitsiläinen. Noah itse isännöi nykyisin amerikkalaista satiirista uutistv-sarjaa nimeltä The Daily Show . Vuonna 2018 Time-lehti valitsi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Laittomassa lapsessa kuitenkin keskitytään hänen julkisuutta edeltävään elämäänsä. Erillisistä kertomuksista koostuva Laiton lapsi on saanut nimensä siitä, että Etelä-Afrikassa mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat Noahin syntymän aikaan kiellettyjä. Institutionaalinen rasismi määritti rotujen sekoittumisen rikokseksi, jonka katsottiin kyseenalaistavan rotusorrolle perustuvan yhteiskuntajärjestyksen ja tuovan ilmi tämän järjestelmän kestämättömyyd...

Pure magic! Kun joku vaan mainitseekin nimen Deborah Levy sydämeni alkaa heti hakata kiivaammin ja se, mitä silmieni edessä sillä hetkellä näenkään muuttaa muotoaan. Kerrostuu, syvenee ja alkaa esittää itseään esittämässä itseään niin että en enää tiedä, mikä on alkuperäistä ja mikä Levy-filtterin läpi nähtyä. Muistissani on vielä hyvin, kun kirjoitin tai paremminkin yritin kirjoittaa Deborah Levyn novellikokoelmasta Black Vodka . Ajauduin pohdinnoissani niin syvälle, että eksyin itsekin ja minun oli pakko tunnustaa, että olin alkanut väkisin venyttää erästä Black Vodkan novellia muotoihin, jotka olivat saaneet inspiraationsa Rebecca Solnitin kirjoituksista, joiden kontekstissä kyseistä novellia tarkastelin. Kun kirjallinen teos kieltäytyy suostumasta on se merkki siitä, että on aika ottaa lusikka käteen, vaikka käsi ei olisikaan kaunis. Edellisestä johtuen osaan nyt olla paremmin varuillani, kun alan kirjata ajatuksiani Levyn teoksesta Things I Don't Want to Know. Se on en...

Lauren Beukesin Zoo City ei edusta kirjallisuudenlajia, jota yleensä luen. Kun sanon näin, lienee kohtuullista seuraavaksi kertoa, mitä lajia se sitten edustaa. Tämä tehtävä tosin on kaikkea muuta kuin helppo ja yksinkertainen. No, ainakin Zoo City on scifiä, koska se voitti Arthur C. Clarke palkinnon vuonna 2011. Lisäksi se on armottomanpuoleinen kaupunkiodysseia, jota maustavat fantasia, rakkaus- ja jännitystarina sekä loppupuolella teosta myös horror-vaikutteet. Kaiken kaikkiaan varsin mainio genrekeitos, jossa Etelä-Afrikan nykytodellisuus on jatkuvasti vahvasti läsnä. Luin puolisen vuotta sitten Niq Mhlongon romaanin Dog Eat Dog  , joka Zoo Cityn tavoin on varsin vimmainen kuvaus nykypäivän Etelä-Afrikasta. Vaikka nämä kaksi teosta ovat monella tapaa hyvin erilaisia, on niissä tiettyä yhteistä räkäistä kesyttömyyttä, jonka vuoksi kehotus suojalasien käytöstä on enemmän kuin paikallaan. Merkityt Beukesin romaanissa eläimellisiksi kutsutut ihmiset on merkitty eläimi...

Onko mitään järkeä julkaista bloggausta tällaisena päivänä, kun suru täyttää maailman Pariisin terroristi-iskujen vuoksi? Tarkemmin mietittynä sitähän terroristit juuri haluavat. Että täytymme pelosta, tulemme toimintakyvyttömiksi ja kykenemättömiksi jatkamaan elämäämme. Että turvattomuus halvaannuttaa meidät. Mutta: emme saa antaa pelolle valtaa. Koskaan. Ikinä. Lainaan Martin Luther King jr:n sanoja: Pimeyttä ei voi karkottaa pimeydellä, vain valo pystyy siihen. Viha ei lopu vihalla, siihen tarvitaan rakkautta. Solidaarisuus olkoon tiemme. * 41-vuotias Niq Mhlongo on uuden etelä-afrikkalaisen kirjailijasukupolven puhutuimpia tekijöitä. Hänet toi tietoisuuteni Helsingin sanomien toimittaja Sami Sillanpää, jonka artikkeli uusista etelä-afrikkalaisista kirjailijoista julkaistiin syyskuun alussa. Heti sen luettuani tartuin puhelimeeni ja varasin kirjastosta Mhlongon romaanin Dog eat dog. Itse asiassa vähän pelkäsin, että Mhlongon tuotantoa ei kirjastosta ehkä olisi saatavi...