Kun joku vaan mainitseekin nimen Deborah Levy sydämeni alkaa heti hakata kiivaammin ja se, mitä silmieni edessä sillä hetkellä näenkään muuttaa muotoaan. Kerrostuu, syvenee ja alkaa esittää itseään esittämässä itseään niin että en enää tiedä, mikä on alkuperäistä ja mikä Levy-filtterin läpi nähtyä.
Muistissani on vielä hyvin, kun kirjoitin tai paremminkin yritin kirjoittaa Deborah Levyn novellikokoelmasta Black Vodka. Ajauduin pohdinnoissani niin syvälle, että eksyin itsekin ja minun oli pakko tunnustaa, että olin alkanut väkisin venyttää erästä Black Vodkan novellia muotoihin, jotka olivat saaneet inspiraationsa Rebecca Solnitin kirjoituksista, joiden kontekstissä kyseistä novellia tarkastelin. Kun kirjallinen teos kieltäytyy suostumasta on se merkki siitä, että on aika ottaa lusikka käteen, vaikka käsi ei olisikaan kaunis.
Edellisestä johtuen osaan nyt olla paremmin varuillani, kun alan kirjata ajatuksiani Levyn teoksesta Things I Don't Want to Know. Se on ensimmäinen osa Levyn "elävää omaelämäkertaa" (living autobiography) ja samalla vastine George Orwellin esseeseen Why I Write.
En ole lukenut Orwellin esseetä, joten sisältötasolla en valitettavasti voi tehdä vertailuja sen ja Levyn teoksen välillä. Tämän vuoksi joudun pelkästään toteamaan, että Levy käyttää kirjassaan samoja otsikoita kuin Orwell omassa tekstissään. Things I Don't Want to Know jakautuu neljään osaan, jotka ovat nimeltään: Political Purpose, Historical Impulse, Sheer Egoism ja Aesthetic Enthusiasm.
Ensimmäisen yllätyksen koin heti osassa Political Purpose, jossa Levy kuvaa Mallorcan matkaansa. Mallorcalla hän on matkustanut sen jälkeen, kun ylöspäin vievät rullaportaat olivat saaneet hänet selittämättömästi itkemään kerran toisensa jälkeen. Matkalle mukaan hän otti kaksi teosta, joista toinen oli Gabriel García Márquezin Of Love and other Demons ja toinen George Sandin A Winter in Majorca. Koska itsekin juuri luin George Sandin Hiidenlammen tämä sattuma tuntui erityisen merkittävältä.
Political Purposes -tekstissä Levy viittaa omiin eksyksissä olemisen tunteisiinsa, jotka ovat sekä konkreettisia että mefaforisia.
There was something comforting about being literally lost when I was lost in every other way ...
Olla eksyksissä itsessään ja elämässään.
Olla eksyksissä kirjoittamisessaan.
Olla eksyksissä maisemassa.
Things I Don't Want to Know:n aloitustektissä Levy pohtii naisten ja miesten kirjoittamisen edellytysten eroja ja erityisesti äitiyden vaikutusta kirjoittamiseen. Political Purpose tiivistyy Adrienne Richiltä lainattuihin sanoihin: "No woman is really an insider in the institutions fathered by masculine consciousness."
Ja niitähän yhä edelleen useimmat instituutiot ovat. Miehisen tietoisuuden isännöimiä. Richin lisäksi Levy lainaa ajatuksia Simone de Beauvoirilta ja Marguerite Duras'lta. Naiskirjoittajaksi tuleminen on subjektiksi tulemista ja jos hieman kärjistetään voidaan todeta, että (cis-)mieskirjailija on subjekti jo valmiiksi, kun taas naiskirjailijan pitää ponnistella ihan erityisesti, jotta hänestä tulisi subjekti, joka saisi äänensä kuuluviin.
Things I don't want to know:n toisessa osassa, Historical Impulses, korostuu riittävän kovalla äänellä puhumisen merkitys, joka on konkretian lisäksi synonyymi sille, että naiskirjailijan on tehtävä erityisesti työtä saadakseen äänensä kuulumaan kirjallisuuden kentällä.
Historical Impulses -osassa Levy palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, jossa hänen yhtäläisiä kansalaisoikeuksia ajavaan ANC-järjestöön kuuluva isänsä yhtenä vuoden 1964 päivänä viedään kotoa ja vangitaan useaksi vuodeksi. Isän pidätystä edeltävänä päivänä Johannesburgissa on harvinaista kyllä satanut lunta ja 5-vuotias Levy on tehnyt isänsä kanssa lumiukon. Lapselle tapahtumat ovat vaikeita käsittää ja siitä tavasta, jolla Levy kirjallisissa teoksissaan käsittelee pinnan alla olevia mustia pyörteitä on jo vihjeitä hänen keskustelussaan lumiukon kanssa.
'What is going to happen'? The snowman tells me: 'Your father will be thrown into a dungeon and tortured and he will scream all night long and you will never see him again."
Isä tulee kyllä takaisin, mutta vasta vuosia myöhemmin. Kun Levy ei sopeudu koulun sääntöihin hänet lähetetään kummitätinsa luokse Durbaniin, jossa Levy ihailee tämän tytärtä Melissaa, joka on hänelle kuin elävä barbie-naukke, enkä nyt tarkoita niitä ihmisbarbeja, joiden uusimmista kehonmuokkauksista saamme vähän väliä lukea iltapäivälehdistä.
Levyn lapsuudessa apartheid on voimissaan ja hän törmää vähän väliä kyltteihin, jotka oikeuttavat pääsyn vain valkoisille. On tietenkin mahdotonta sanoa, missä määrin Levyn lapsuudenkokemukset ovat vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa, mutta ainakin hän on elänyt todeksi Erno Paasilinnan sanat siitä, että kirjailijan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
Isän vapauduttua vankilasta Levyn perhe muuttaa Englantiin, jossa teini-ikäinen Levy istuu ruokabaarissa ja riipustelee lautasliinoihin sanaa Englanti ja haaveilee kirjailijanurasta. On kuvaavaa, että nämä tapahtumat on kuvattu juuri kappaleessa Sheer Egoism, sillä kukapa olisi egoistisempi kuin teini-ikäinen. Tai no, kyllä kyseistä egoistilajiketta löytyy riittämiin myös (cis-)mieskirjailijoiden joukosta. Tämä osio vaikuttaisikin olevan vahvasti ilkikurinen silmänisku Orwellin suuntaan.
Things I don't want to know:n viimeisessä tekstissä, Aesthetic Enthusiasm, Levy vie lukijan takaisin Mallorcalle ja kysyy, mitä tehdä tiedolle, jonka kanssa ei voi elää tai asioille, joista ei halua tietää. Vastaus kumpaankin kysymykseen vaikuttaisi olevan kirjoittaminen.
Samalla tavoin kuin haluan lukea jokaisen Patti Smithin kuvauksen siitä, miten hän juo kahvia, haluan lukea kaiken, mitä Deborah Levy on kirjoittanut. Levyllä on täysin uniikki tapa tarkastella ympäristöään ja hänen havaintonsa näkemästään ja kokemastaan ravistelevat tapaani olla olemassa tavalla, jota en ainakaan toistaiseksi vielä osaa sanoiksi pukea.
Joka kerta kun olen lukenut Levyä hän on jättänyt minuun vahvan kaipauksen lukea lisää hänen tekstejään. Levyn kirjoitus on kuin ihoa, joka varkain siirtyy osaksi omaa ihoani niin että en enää tiedä, mihin "oikea" ihoni loppuu ja mistä siirretty iho alkaa.
Deborah Levy: Things I Don't Want to Know (2018/2013)
163 sivua
Kustantaja: Penguin
Helmet-haaste kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö
On kiintoisaa, että Levy on elänyt noin yhdeksänvuotiaaaksi Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Tällä on varmaan paljonkin vaikutusta hänen maailmankuvaansa.
VastaaPoistaMinä en - tietenkään - tajua noita heittoja mieskirjailijoiden egoismista ja kaiken helppoudesta heille. Mieti, Omppu, nuorta naista ja nuorta miestä Suomessa aloittamassa kirjailijan uraa. Millään muulla ei ole kustantajalle merkitystä kuin kirjallisilla taidoilla. Hyvä kirjoittaja lyö itsensä läpi, aina. Nykyään julkaistaan kyllä tosi paljon huonoja kirjoja moelemmilta sukupuolilta tasapuolisesti.
Marjatta, niin mukavaa kuin onkin kanssasi keskustella, niin tämä on asia, jossa en usko meidän saavuttavan yhteistä säveltä. Oletko muuten lukenut Saara Turusen Sivuhenkilön? Siinä tulee hienosti esiin naiskirjailijan aseman hankaluuksia.
PoistaMitä Levyyn tulee niin hänestä on tullut mulle todella rakas kirjailija. Odotan innolla tämän "elävän omaelämäkerran" seuraavan osan lukemista.
Levy alkoi minuakin kiinnostaa, kiitos postauksesi!
PoistaOlen lukenut Sivuhenkilön. Katsoin, että selitys miesmaailman jyräämisestä oli siinä se huonoin pointti, muutoin hyvä kirja aloittelevan kirjailijan epävarmuudesta ja esikoiskirjan julkaisun jälkeisestä tyhjyyden tunteesta.
Aki Ollikainen kirjoitti tästä samasta masennuksen kokemuksesta Hesariin Nälkävuosi-romaaninsa palkintovuoden jälkeen. Hänellä oli todella vaikea vuosi, muutti Eeva Joenpelto -taloon vaimonsa kanssa, mikä ilman lapsia oli mahdollista ja yritti keskittyä, mutta ei tullut mitään.
Myös epävarmuus perheen perustamisesta koskee nykyään molempia sukupuolia olkoon kyseessä kirjailijan työ tai muu taiteellinen ammatti, joka vie aikaa perheeltä. Olen tämän nähnyt ihan lähipiirissä. Jo oma mieskin kirjoitteli aikanaan, mutta ei perheeltä ehtinyt paneutua, kuten olisi halunnut.
On epäreilua nähdä nykymiehet jonain Sibeliuksen aikalaisten tyyppisinä itsekkäinä vapaamatkustajina ja naiset vähemmän luoviksi kokevina porsastelijoina, kun he eivät sitä ole!
Meillä on Suomessa aika hyviä miehiä, kuten naisiakin.
Olen kirjoittanut Turuselta Sivuhenkilöstä, Rakkaudenhirviöstä ja Tavallisuuden aaveesta.
Joo, ei me saavuteta tässä yhteistä säveltä, mutta ei se mitään...
Kävin vielä lukemassa sinun kirjoituksesi Sivuhenkilöstä. Siinä kirjamessuhaastattelussa, jonka itsekin näin, koin että Saara Turunen oli valmiiksi, sisäsyntyisesti, epävarma. Hänellä oli tila sanoa, mistä hänen kirjansa kertoo, kuten muillakin paneelissa, mutta hän ei käyttänyt tätä mahdollisuutta. Seurasin uteliaana paneelin keskustelijoita, enkä olisi odottanut Turuselta näin heikkoa esiintuloa. Siinä kävi kuten kävi, mutta se ei ollut haastattelijan syy.
PoistaEpävarmuus (en nyt viittaa Turuseen, vaan yleensä) sanoa voi johtua myös siitä, että tilanne on sellainen, että tiettyjä mielipiteitä tai käsityksiä ei haluta kuulla ja/tai tietää, että jos sanoo jonkun tietyn asian, sitä vastaan tullaan hyökkäämään/siihen suhtaudutaan alentuvasti jne.
PoistaJoo ja ei se mitään, vaikka ollaan eri mieltä. Blogiystävyytemme kestää sen kyllä. 😀
Epävarmuus johtuu monesti myös henkilön taustasta ja lapsuuden kokemuksista, äitisuhteesta jne. Lukuisat syyt voivat vaikuttaa siihen, että ihminen olettaa saavansa väärää kohtelua. Rakkaudenhirviössä Turunen kirjoitti näistä.
PoistaTurunen ja hänen autofiktiivinen päähenkilönsä kokivat kuten hän romaanissaan kirjoitti. Se on hänen selityksensä, joten pulinat pois.
Jonain aikana annetaan jokin selitys, jonain toisena jokin muu. Niin se menee. Minua on vain ruvennut ärsyttämään tämä niin helppo ja toistuva miesten syy -selitys. Alan heti kyseenalaistaa, kun joku toistaa sitä.
Blogiystävyys kestää väittelyt, ilman muuta. :)