Mitäs sitä kiertelemään. Sanon suoraan niin kuin asia on: Roxane Gayn Bad Feminist on yksi kaikkein tärkeimpiä kirjoja, jotka olen blogiaikanani lukenut.
Gayn kirja on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoituksia, mutta ihan aluksi haluan tuoda esiin, että olen erityisen otettu hänen tavastaan kirjoittaa ja hänen - mitenköhän tämän nyt sanoisi, että ei väärin sanoisi - kärsivällisestä lempeydestään. Hänen tavastaan nähdä pohtimisen arvoisia asioita myös niiden henkilöiden kirjoituksissa ja esiintymisissä, jotka ajattelevat hyvin eri tavalla kuin hän itse. Tämä ei ole pikkuasia, vaan melkeinpä maailman tärkein asia. Väitänkin, että jos olisi enemmän Roxanne Gayn kaltaisia ihmisiä planeettamme muuttuisi paremmaksi. Okei, rypistelet otsaasi. Mielessäsi liikkuu sanoja, joita et kehtaisi sanoa minulle ääneen. Ymmärrän, mutta lue ensin Bad Feminist.
On hirveän helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, joiden kanssa on samaa mieltä. Melkein yhtä helppoa on työntää sivuun puheenvuorot, jotka kyseenalaistavat oman ajattelutavan. Huono puoli asiassa on, että niin välimatka eri mieltä olevien ihmisten välillä kasvaa ja he alkavat kuplautua; muodostaa omia heimojaan, varustautua ja uhkailla. Sen vuoksi tarvitsemme ihmisiä, joilla on kyky kiihkottomaan tarkastelutapaan, vaikka pistää vihaksi ja ottaa päähän. Tässä Gay on mestari. Kerta toisensa jälkeen Bad Feminist saa minut tuntemaan häntä kohtaan suurta ja vilpitöntä ihailua. Sanoisin, että hän on sankarini, joille hän olisi juuri kertonut minulle, että ihmisten tarve luoda sankareita ja katsoa heitä ylöspäin, on usein ongelmallista.
Ensimmäiset asiat ensimmäiseksi eli feministin määrittely: Jos feministi on nainen (kaikki eivät ole), hän on nainen, joka ei suostu ottamaan vastaan paskaa vaan sen takia, että on nainen. Tämän monimutkaisempaa määrittelyn ei tarvitse olla ja vaikka kuinka kannatan termejä, joiden avulla luodaan tasa-arvoa ihmisten välille, on välillä ihan todella helpottavaa todeta, kuten edellä ja päättää, että tämä asia on nyt tällä hetkellä näin, eikä siitä sen enempää. Feminismi, kuten Gay kirjoittaa, ei ole koskaan täydellistä, koska se on ”ihmisten vetämä liike,” eivätkä ihmiset ole täydellisiä. Tämän voisi sanoa myös niin, että feminismi on omien puutteiden tunnustamista ja hyväksymistä. Se on pyrkimystä kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa. Gayn edustama feminismi tulee monella tapaa lähelle Rosa Meriläisen ja Saara Särmän feminismiä heidän kirjoittamassaan teoksessa Anna mennä (klik). On okei, että aina ei mene putkeen. On okei mokata. On okei olla keskeneräinen.
*
Tiedän lukeneeni loistavan kirjan, kun lukemisen jälkeen alan suunnitella bloggaamista ja se hermostuttaa minua niin, että kävelen asunnossani edes takaisin, enkä saa ajatuksiltani rauhaa. Tämä itse asissa on luotettavin mittari kirjan laadusta, sillä kyseessä on ilmiö, jota on mahdoton teeskennellä. Gayn kirjan jälkeen kävelen erityisen paljon. Jo tässäkin vaiheessa tätä bloggausta olen noussut useampaan kertaan ylös ja tarkistanut maisemat kaikista asuntoni ikkunoista. Hermostus tulee siitä, kun tietää, että ei millään pysty ottamaan mukaan kaikkia niitä asioita, joita kirjasta haluaisi sanoa. Ja siitä, kun tietää, että ei sanoillaan pysty välittämään tämän teoksen loistavuutta niin ansiokkaasti kuin haluaisi.
Bad Feminist on henkilökohtaisen kautta kirjoitettua esseepohdintaa. Siinä olevia temaattisia pääkategorioita ovat sukupuoli, seksuaalisuus, rotu sekä poliitiikka, joita Gay tarkastelee eri näkökulmista ja usein populaarikulttuurin kautta. Tähän kirjoitukseen olen ottanut mukaan muutamia, minua tässä teoksessa kaikkein eniten kiinnostavia aiheita.
Ystävyys
Gay purkaa monia sitkeässä istuvia myyttejä, joista yksi on näkemys, että nainen on naiselle susi. En tiedä, miten tämä myytti on saanut alkunsa, mutta törmään siihen varsin usein. Kyllähän te tiedätte, naiset ovat toisilleen kateellinen kanalauma. Arvannette myös, kuka voittaa, kun tämä myytti voi hyvin ja paksusti. Niinpä. Jostakin syystä (mistäköhän lienee) naisten välinen ystävyys on kompleksisoitu ja sellaisena se halutaan pitää. Ei-naisille on luonnollisesti (sic) erinomaisen paljon hyötyä siitä, kun naiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan. Tässä onkin kohta, johon jokainen voi tarttua päättämällä toimia niin, että tämä myytti kuolee ravinnon puutteessa nälkään. Edellä mainitun pohjalta ei olekaan ihme, että Elena Ferranten Napoli-sarjasta on tullut maailmanlaajuinen hitti-ilmiö. Naisten välistä ystävyyttä siinä mittakaavassa ja sillä herkkyydellä kuin Ferrante tässä sarjassaan sitä kuvaa ei juurikaan kirjallisuudessa ole nähty. Viime aikoina lukemistani kirjoista hieno ystävyyden kuvaus löytyy myös Zadie Smithin romaanista Swing time (bloggaus tulossa).
Tarinat ja kirjoittaminen
Saduilla ja elämällä on se ero, että sadut päättyvät aina onnellisesti, kun taas jälkimmäinen voi päättyä miten tahansa. Gay kertoo kiinnostuksestaan satuja kohtaan ja tarpeestaan lukea onnellisia loppuja. Itse pidän onnellisia loppuja hieman tylsinä ja epäaitoina, for ever after -loppuja katastrofaalisen kamalina. Olen kiinnostuneempi ns. avoimista lopuista, joihin voin itse lukea toivon. Jos kirja päättyy kokonaan synkästi siitä jää pelkästään paha olo ja huomaan että usein silloinkin ”keksin” sen loppuun jonkinlaisen viritelmän toivosta. Ilman toivoa maailma on yksinkertaisesti liian raskas.
Tiedän lukeneeni loistavan kirjan, kun lukemisen jälkeen alan suunnitella bloggaamista ja se hermostuttaa minua niin, että kävelen asunnossani edes takaisin, enkä saa ajatuksiltani rauhaa. Tämä itse asissa on luotettavin mittari kirjan laadusta, sillä kyseessä on ilmiö, jota on mahdoton teeskennellä. Gayn kirjan jälkeen kävelen erityisen paljon. Jo tässäkin vaiheessa tätä bloggausta olen noussut useampaan kertaan ylös ja tarkistanut maisemat kaikista asuntoni ikkunoista. Hermostus tulee siitä, kun tietää, että ei millään pysty ottamaan mukaan kaikkia niitä asioita, joita kirjasta haluaisi sanoa. Ja siitä, kun tietää, että ei sanoillaan pysty välittämään tämän teoksen loistavuutta niin ansiokkaasti kuin haluaisi.
Bad Feminist on henkilökohtaisen kautta kirjoitettua esseepohdintaa. Siinä olevia temaattisia pääkategorioita ovat sukupuoli, seksuaalisuus, rotu sekä poliitiikka, joita Gay tarkastelee eri näkökulmista ja usein populaarikulttuurin kautta. Tähän kirjoitukseen olen ottanut mukaan muutamia, minua tässä teoksessa kaikkein eniten kiinnostavia aiheita.
Ystävyys
Gay purkaa monia sitkeässä istuvia myyttejä, joista yksi on näkemys, että nainen on naiselle susi. En tiedä, miten tämä myytti on saanut alkunsa, mutta törmään siihen varsin usein. Kyllähän te tiedätte, naiset ovat toisilleen kateellinen kanalauma. Arvannette myös, kuka voittaa, kun tämä myytti voi hyvin ja paksusti. Niinpä. Jostakin syystä (mistäköhän lienee) naisten välinen ystävyys on kompleksisoitu ja sellaisena se halutaan pitää. Ei-naisille on luonnollisesti (sic) erinomaisen paljon hyötyä siitä, kun naiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan. Tässä onkin kohta, johon jokainen voi tarttua päättämällä toimia niin, että tämä myytti kuolee ravinnon puutteessa nälkään. Edellä mainitun pohjalta ei olekaan ihme, että Elena Ferranten Napoli-sarjasta on tullut maailmanlaajuinen hitti-ilmiö. Naisten välistä ystävyyttä siinä mittakaavassa ja sillä herkkyydellä kuin Ferrante tässä sarjassaan sitä kuvaa ei juurikaan kirjallisuudessa ole nähty. Viime aikoina lukemistani kirjoista hieno ystävyyden kuvaus löytyy myös Zadie Smithin romaanista Swing time (bloggaus tulossa).
Tarinat ja kirjoittaminen
Saduilla ja elämällä on se ero, että sadut päättyvät aina onnellisesti, kun taas jälkimmäinen voi päättyä miten tahansa. Gay kertoo kiinnostuksestaan satuja kohtaan ja tarpeestaan lukea onnellisia loppuja. Itse pidän onnellisia loppuja hieman tylsinä ja epäaitoina, for ever after -loppuja katastrofaalisen kamalina. Olen kiinnostuneempi ns. avoimista lopuista, joihin voin itse lukea toivon. Jos kirja päättyy kokonaan synkästi siitä jää pelkästään paha olo ja huomaan että usein silloinkin ”keksin” sen loppuun jonkinlaisen viritelmän toivosta. Ilman toivoa maailma on yksinkertaisesti liian raskas.
Kirjoittamiseen liittyen Gay nostaa esiin topiikin, jota itsekin olen monesti miettinyt. Kyse on raiskauksista ja väkivallasta kirjoittamisesta. Miten niistä tulisi kirjoittaa, jotta kirjoittaessaan ei tulisi käyttäneeksi näitä teemoja hyväksi? Seksi myy. Väkivalta myy. Raiskaus myy. Yhteenniputettuna: kauheus myy - ja erityisesti jos se tapahtuu naiselle. Missä on kirjoittajan vastuu? Tämä problematiikka on erityisen akuutti nykydekkareissa monen dekkarikirjailijan valitessa raakuuksien tien myyntilukujen vuoksi (vai onko olemassa dekkarikirjailijoita, joilla on muita päämääriä kyseisen kuvaston käyttöön?).
Kiinnostavaa on myös, että paras ruumis on nuoren naisen ruumis. Tästä oli juttua Sivumennen- podcastissa jokunen aika sitten podcastin vetäjien pohtiessa, miksi nuori kuollut nainen kiinnostaa suunnattoman paljon enemmän kuin kuollut mies. Tähän tekisi mieli synkästi jatkaa, että paras nainen on kuollut nainen, sillä hän on kokonaan hallittavissa ja kontrolloitavissa. Jos nyt kuitenkaan en lähtisi ihan näin synkkään suuntaan, mutta tulipa kuitenkin mainituksi. Joka tapauksessa raiskauksista ja väkivallasta ylipäätään on niin uutisoinnissa kuin nykykirjallisuudessakin tullut usein viihdettä, joka estää meitä näkemästä, mitä nämä asiat merkitsevät uhrin kannalta. Gay siteraa Laura Tanneria, joka on todennut:
Lukijan etäisyys ja välinpitämättömyys, kun hän joutuu jättämään kehonsa päästäkseen mielikuvituksensa avulla sisään väkivaltaiseen kohtaukseen, mahdollistavat sen, että väkivallan representaatiot hämärtävät kehoon kohdistuvien rikkomusten materiaalisen dynamiikan, pyyhkien pois uhrin kehon lisäksi myös hänen tuskansa.
Väkivallan viehätys ei ole yksinkertainen asia ja muistan vielä hyvin, miten minua hävetti se, miten paljon nautin Ryan Gattisin romaanista Vihan kadut (klik), joka sisältää erittäin raakoja väkivaltakuvauksia. Puolustelin asiaa itselleni vetoamalla siihen, että teos perustuu tositapahtumiin. Puolustukseni on naurettava, enkä rehellisesti sanottuna keksi kiinnostukselleni mitään muuta syytä kuin sen, että ihmisluonto on sellainen, että se haluaa turvasta käsin tutkia pahaa ja kamalaa. Kokemus voi olla suorastaan katarttinen. Se tapahtuu muille, minulla ei ole hätää. Minun elämäni jatkuu vanhaan tuttuun malliin.
Kirjat ja elokuvat
Gay esittää teoksessaan ajatuksia näkemistään elokuvista ja tv-sarjoista sekä lukemistaan kirjoista (mm. Girls, Nälkäpeli, Orange is the new Black, 12 Years a Slave, Twilight, Fifty Shades, Django Unchained, Piiat). Vaikka olen huono tv:n katselija kaikki mainitut sarjat/elokuvat ovat minulle ainakin jollakin tapaa tuttuja.
Kathryn Stockettin Piiat (The Help, 2009) olen sekä lukenut että nähnyt elokuvana. En erityisesti innostunut kummastakaan ja olin asiasta hieman ihmeissäni, vaikka en osannut sanoa, mistä se johtui. Koin, että jotakin Piioissa oli pielessä. Vaikka pintatasolla saattoi näyttää siltä, että kirjassa/elokuvassa tuotiin esiin tärkeitä asioista mustien naisten elämään liittyen jätti esitystapa minulle kylmän ja vaivaantuneen olon. Vasta lukiessani Gayn luentaa Piioista minulle selvisi, että Kathryn Stockett on valkoinen. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että kukaan valkoinen olisi niin hölmö, että lähtisi kirjoittamaan tarinaa mustan piian elämästä. Koska luulin kirjoittajan olevan musta, oletin että en vain osannut lukea/katsoa tätä teosta oikein. Nyt kun tiedän kirjoittajan olevan valkoinen tunnen suurta huojennusta omista reaktioistani, jotka nyt tuntuvatkin ihan ymmärrettäviltä.
Gay listaa asioita, jotka erilaisuudesta kirjoitettaessa olisi otettava huomioon ja joita Kathryn Stockett ei kaiketi tullut ajatelleeksi, koska valkoinen tietysti voi kirjoittaa mistä tahansa, sillä valkoisen ihon myötä ihminen saa oikean tiedon ihan kaikesta (eikös vain saakin?). Gayn mukaan tulisi
[v]älttää kultuurista omimista, stereotypioiden toisintamista, historiallisten faktojen muuttelemista ja vähättelemistä sekä erilaisuuden ja toiseuden trivialisointia.
Kysymys ei ole siitä, mistä saa tai ei saa kirjoittaa, vaan miten sen tekee. Stockettin kirjoitustavasta Gay toteaa, että tämän kuvaukset rodusta ovat ”lähes fetisistisiä, jolleivat suorastaan loukkavia.” En tiedä, mikä Stockettin motiivi on ollut kirjoittaa Piiat, mutta Gayn analyysin luettuani tiedän, että intuitioni sen suhteen, että jotakin on Piioissa pielessä oli oikeassa. Tämä ei tarkoita, että olisin erityisen usein oikeassa. Sen sijaan se tarkoittaa, että olen kehittynyt ainakin jonkin verran tunnistamaan, milloin rotuun liittyviä kysymyksiä käsitellään ei-korrektilla tavalla.
12 Years a Slaven tyyppisiä elokuvia (ja tarinoita) olen alkanut vältellä, koska minusta tuntuu, että niissä aivan liian usein mässäillään mustien kärsimyksillä. Ihmettelen samaa kuin Roxane Gay, joka kirjoittaa, että 12 Years a Slavessa ”palvotaan mustan lihan kurittamista.” Mitä ja ketä palvelee se, että näytetään taas yksi verille ruoskittu selkä lisää? Vaikka miten yritän, en keksi, mihin tämänkaltaisilla narratiiveilla pyritään (jos kassavirtojen kasvattaminen jätetään pois laskuista).
Joku saattaa sanoa, että ihmisiä on hyvä muistuttaa historiasta. En kaipaa tällaista muistuttelua, koska muistan nämä asiat muutenkin. Muistan ja niiden muistaminen satuttaa, enkä pysty edes kuvittelemaan, miltä nämä orjanarratiivit tuntuvat mustista ihmisistä. Tässä genressä erinomaisen hieno on ghanalaisen Yaa Gyasin romaani Kotiinpaluu (Homegoing, 2015), joka ei jää orjakertomuksen vangiksi, vaan kasvaa laajaksi sukupuukertomukseksi, jossa alkutilanteesta haarautuvat tarinapolut peilautuvat jatkuvasti toisiinsa. Valitettavasti Gay ei kirjoita Gyasin romaanista. Haluaisin todella tietää, miten hän on sen kokenut.
Kehokontrollli
Bad Feministin tietyllä tapaa järkyttävin osa liittyy USA:ssa käytävään lisääntymisoikeus- ja aborttikeskusteluun. Toki tässä on viime aikoina tottunut, että sieltä suunnalta saattaa kuulla mitä uskomattomimpia puheenvuoroja, mutta on erityisen kylmäävää lukea vaikkapa siitä, että vuonna 2012 (eli vain viisi vuotta sitten) Arizonan osavaltiossa ehdotettiin lakeja, ”jotka sallisivat työnantajan irtisanoa naisen jos tämä käyttää ehkäisyä.” Gay luettelee muitakin suomalaisesta näkökulmasta varsin uskomattomilta tuntuvia käytäntöjä aborttiin liittyen ja osoittaa miten naisen kehoa kontrolloimalla huomio käännetään pois isoista ja todellisista ongelmista.
Gay osoittaa, miten naisen keho on poliittisten keskustelujen lempiagenda, jota muokkaamalla voidaan kontrolloida naisia milloin milläkin keinolla. Jos joku luulee, että nämä taistelut on jo käyty, joudun tuottamaan pettymyksen. Vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, että taistelu naisten oikeuksista omaan kehoonsa on käytävä yhä uudestaan. Tämä on asia, joka saattaa saada mitä kummallisimpia muotoja. Ei ole kauaakaan siitä, kun suomalaisnaisten "turvaksi" perustettiin katupartioita meidän suojelemiseksemme ulkomaalaisilta raiskaajilta. Naisen keho on käyttökelpoinen monella eri tavalla ja monenlaisiin päämääriin ja tarkoituksiin.
*
Väkivallan viehätys ei ole yksinkertainen asia ja muistan vielä hyvin, miten minua hävetti se, miten paljon nautin Ryan Gattisin romaanista Vihan kadut (klik), joka sisältää erittäin raakoja väkivaltakuvauksia. Puolustelin asiaa itselleni vetoamalla siihen, että teos perustuu tositapahtumiin. Puolustukseni on naurettava, enkä rehellisesti sanottuna keksi kiinnostukselleni mitään muuta syytä kuin sen, että ihmisluonto on sellainen, että se haluaa turvasta käsin tutkia pahaa ja kamalaa. Kokemus voi olla suorastaan katarttinen. Se tapahtuu muille, minulla ei ole hätää. Minun elämäni jatkuu vanhaan tuttuun malliin.
Kirjat ja elokuvat
Gay esittää teoksessaan ajatuksia näkemistään elokuvista ja tv-sarjoista sekä lukemistaan kirjoista (mm. Girls, Nälkäpeli, Orange is the new Black, 12 Years a Slave, Twilight, Fifty Shades, Django Unchained, Piiat). Vaikka olen huono tv:n katselija kaikki mainitut sarjat/elokuvat ovat minulle ainakin jollakin tapaa tuttuja.
Kathryn Stockettin Piiat (The Help, 2009) olen sekä lukenut että nähnyt elokuvana. En erityisesti innostunut kummastakaan ja olin asiasta hieman ihmeissäni, vaikka en osannut sanoa, mistä se johtui. Koin, että jotakin Piioissa oli pielessä. Vaikka pintatasolla saattoi näyttää siltä, että kirjassa/elokuvassa tuotiin esiin tärkeitä asioista mustien naisten elämään liittyen jätti esitystapa minulle kylmän ja vaivaantuneen olon. Vasta lukiessani Gayn luentaa Piioista minulle selvisi, että Kathryn Stockett on valkoinen. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että kukaan valkoinen olisi niin hölmö, että lähtisi kirjoittamaan tarinaa mustan piian elämästä. Koska luulin kirjoittajan olevan musta, oletin että en vain osannut lukea/katsoa tätä teosta oikein. Nyt kun tiedän kirjoittajan olevan valkoinen tunnen suurta huojennusta omista reaktioistani, jotka nyt tuntuvatkin ihan ymmärrettäviltä.
Gay listaa asioita, jotka erilaisuudesta kirjoitettaessa olisi otettava huomioon ja joita Kathryn Stockett ei kaiketi tullut ajatelleeksi, koska valkoinen tietysti voi kirjoittaa mistä tahansa, sillä valkoisen ihon myötä ihminen saa oikean tiedon ihan kaikesta (eikös vain saakin?). Gayn mukaan tulisi
[v]älttää kultuurista omimista, stereotypioiden toisintamista, historiallisten faktojen muuttelemista ja vähättelemistä sekä erilaisuuden ja toiseuden trivialisointia.
Kysymys ei ole siitä, mistä saa tai ei saa kirjoittaa, vaan miten sen tekee. Stockettin kirjoitustavasta Gay toteaa, että tämän kuvaukset rodusta ovat ”lähes fetisistisiä, jolleivat suorastaan loukkavia.” En tiedä, mikä Stockettin motiivi on ollut kirjoittaa Piiat, mutta Gayn analyysin luettuani tiedän, että intuitioni sen suhteen, että jotakin on Piioissa pielessä oli oikeassa. Tämä ei tarkoita, että olisin erityisen usein oikeassa. Sen sijaan se tarkoittaa, että olen kehittynyt ainakin jonkin verran tunnistamaan, milloin rotuun liittyviä kysymyksiä käsitellään ei-korrektilla tavalla.
12 Years a Slaven tyyppisiä elokuvia (ja tarinoita) olen alkanut vältellä, koska minusta tuntuu, että niissä aivan liian usein mässäillään mustien kärsimyksillä. Ihmettelen samaa kuin Roxane Gay, joka kirjoittaa, että 12 Years a Slavessa ”palvotaan mustan lihan kurittamista.” Mitä ja ketä palvelee se, että näytetään taas yksi verille ruoskittu selkä lisää? Vaikka miten yritän, en keksi, mihin tämänkaltaisilla narratiiveilla pyritään (jos kassavirtojen kasvattaminen jätetään pois laskuista).
Joku saattaa sanoa, että ihmisiä on hyvä muistuttaa historiasta. En kaipaa tällaista muistuttelua, koska muistan nämä asiat muutenkin. Muistan ja niiden muistaminen satuttaa, enkä pysty edes kuvittelemaan, miltä nämä orjanarratiivit tuntuvat mustista ihmisistä. Tässä genressä erinomaisen hieno on ghanalaisen Yaa Gyasin romaani Kotiinpaluu (Homegoing, 2015), joka ei jää orjakertomuksen vangiksi, vaan kasvaa laajaksi sukupuukertomukseksi, jossa alkutilanteesta haarautuvat tarinapolut peilautuvat jatkuvasti toisiinsa. Valitettavasti Gay ei kirjoita Gyasin romaanista. Haluaisin todella tietää, miten hän on sen kokenut.
Kehokontrollli
Bad Feministin tietyllä tapaa järkyttävin osa liittyy USA:ssa käytävään lisääntymisoikeus- ja aborttikeskusteluun. Toki tässä on viime aikoina tottunut, että sieltä suunnalta saattaa kuulla mitä uskomattomimpia puheenvuoroja, mutta on erityisen kylmäävää lukea vaikkapa siitä, että vuonna 2012 (eli vain viisi vuotta sitten) Arizonan osavaltiossa ehdotettiin lakeja, ”jotka sallisivat työnantajan irtisanoa naisen jos tämä käyttää ehkäisyä.” Gay luettelee muitakin suomalaisesta näkökulmasta varsin uskomattomilta tuntuvia käytäntöjä aborttiin liittyen ja osoittaa miten naisen kehoa kontrolloimalla huomio käännetään pois isoista ja todellisista ongelmista.
Gay osoittaa, miten naisen keho on poliittisten keskustelujen lempiagenda, jota muokkaamalla voidaan kontrolloida naisia milloin milläkin keinolla. Jos joku luulee, että nämä taistelut on jo käyty, joudun tuottamaan pettymyksen. Vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, että taistelu naisten oikeuksista omaan kehoonsa on käytävä yhä uudestaan. Tämä on asia, joka saattaa saada mitä kummallisimpia muotoja. Ei ole kauaakaan siitä, kun suomalaisnaisten "turvaksi" perustettiin katupartioita meidän suojelemiseksemme ulkomaalaisilta raiskaajilta. Naisen keho on käyttökelpoinen monella eri tavalla ja monenlaisiin päämääriin ja tarkoituksiin.
*
Bad Feministin lukeminen oli minulle keskustelua Roxane Gayn kanssa. Hänen tekstinsä on hyvin jutustelevaa. Se kutsuu mukaan. Se on kuin hyvä hieroja, joka tietää, mistä kohdista kannattaa painaa. Jos en olisi aiemmin lukenut Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (klik) Bad Feminist olisi ollut erilainen kokemus kuin mitä se oli nyt. Koska näissä kahdessa teoksessa on muutamia yhteisiä teemoja en tässä yhteydessä ole kirjoittanut esimerkiksi etuoikeuksiin liittyvistä kysymyksistä, niin tärkeitä kuin ne ovatkin, koska niitä olen pohtinut Ruskeita tyttöjä käsittelevässä bloggauksessani. Sen sijaan lupaan ja vannon kautta kiven ja ilmaisen ämpärn, että jos luet sekä Hubaran Ruskeat tytöt että Gayn Bad Feminist, et enää ole sama ihminen kuin ennen.
On tietysti hirveän helppo kirjoittaa sen tyyppisiä lauseita kuin "tämä kirja muutti minun elämäni." Helppoa ja usein falskia. Sen vuoksi todistankin lopuksi käytännön esimerkin avulla, että Roxane Gayn Bad Feministin lukeminen todellakin muutti jotakin minussa melko perustavaa laatua olevalla tavalla.
Kuten tämän bloggauksen alussa kirjoitin, on helppo hengailla hengenheimolaisten seurassa. Eräs suomalainen kirjallisuusvaikuttaja, johon suhteeni on melkoisen hankala on Panu Rajala. Koen vastenmieliseksi ja jopa suorastaan oksettavaksi sen tavan, jolla hän on kirjoittanut naisistaan, mm. Elina Yli-Vakerista ja Katri-Helenasta. Tilannetta ei varsinaisesti parantanut Rajalan Finlandia-ehdokkaana olleen Intoilijan ympärillä käyty kopiointikohu. Kun huomasin Yleisradion Kirjakerho-podcastin sisältävän Panu Rajalan haastattelun hänen kirjoittamastaan Eino Leino -elämäkerrasta, päätin ottaa Roxane Gayn opit käytäntöön ja kuunnella, mitä Rajalalla on kerrottavana ilman että miettisin yhtään, että tässä nyt puhuu se tyyppi, josta en sitten ollenkaan tykkää.
Kuinkas sitten kävikään? Kävi niin, että Rajalan haastattelu osoittautui varsin mielenkiintoiseksi. Aion soveltaa tätä samaa taktiikkaa jatkossakin ja antaa mahdollisuuden myös niille ihmisille, joiden ihailijakerhoon en kuulu. Tämän minä opin Roxane Gayltä ja tämän minä halusin sinulle tähän lopuksi kertoa.
Roxane Gay: Bad Feminist (2017)
331 sivua
Englanninkielinen alkuteos julkaistu vuonna 2014
Suomentaneet Koko Hubara ja Anu Partanen
Kustantaja: LIKE - kiitos arvostelukappaleesta!
Suomennetusta Bad Feminististä en löytänyt bloggauksia, mutta Helmin englanninkieliseen kirjaan perustuvaan bloggaukseen pääset tutustumaan tästä
Helmet lukuhaaste kohta 23 Käännöskirja
On tietysti hirveän helppo kirjoittaa sen tyyppisiä lauseita kuin "tämä kirja muutti minun elämäni." Helppoa ja usein falskia. Sen vuoksi todistankin lopuksi käytännön esimerkin avulla, että Roxane Gayn Bad Feministin lukeminen todellakin muutti jotakin minussa melko perustavaa laatua olevalla tavalla.
Kuten tämän bloggauksen alussa kirjoitin, on helppo hengailla hengenheimolaisten seurassa. Eräs suomalainen kirjallisuusvaikuttaja, johon suhteeni on melkoisen hankala on Panu Rajala. Koen vastenmieliseksi ja jopa suorastaan oksettavaksi sen tavan, jolla hän on kirjoittanut naisistaan, mm. Elina Yli-Vakerista ja Katri-Helenasta. Tilannetta ei varsinaisesti parantanut Rajalan Finlandia-ehdokkaana olleen Intoilijan ympärillä käyty kopiointikohu. Kun huomasin Yleisradion Kirjakerho-podcastin sisältävän Panu Rajalan haastattelun hänen kirjoittamastaan Eino Leino -elämäkerrasta, päätin ottaa Roxane Gayn opit käytäntöön ja kuunnella, mitä Rajalalla on kerrottavana ilman että miettisin yhtään, että tässä nyt puhuu se tyyppi, josta en sitten ollenkaan tykkää.
Kuinkas sitten kävikään? Kävi niin, että Rajalan haastattelu osoittautui varsin mielenkiintoiseksi. Aion soveltaa tätä samaa taktiikkaa jatkossakin ja antaa mahdollisuuden myös niille ihmisille, joiden ihailijakerhoon en kuulu. Tämän minä opin Roxane Gayltä ja tämän minä halusin sinulle tähän lopuksi kertoa.
Roxane Gay: Bad Feminist (2017)
331 sivua
Englanninkielinen alkuteos julkaistu vuonna 2014
Suomentaneet Koko Hubara ja Anu Partanen
Kustantaja: LIKE - kiitos arvostelukappaleesta!
Suomennetusta Bad Feminististä en löytänyt bloggauksia, mutta Helmin englanninkieliseen kirjaan perustuvaan bloggaukseen pääset tutustumaan tästä
Helmet lukuhaaste kohta 23 Käännöskirja
Hmm, tuo tarinoiden ja väkivallan ajatus (osin sama, osin eri) liittyy sen verran läheisesti kirjaan josta olen kirjoittamassa bloggausta, että täytyykin linkittää tämä...
VastaaPoistaTuo on kyllä tosi tärkeä asia ja usein vaikeasti ratkaistavissa. Kiitos jo etukäteen linkityksestä. Toivottavasti huomaan, missä postauksessa asiasta kirjoitat.
PoistaNyt tuo uusin Euripides-postaus, herra kun on sijoittanut näytelmiensä keskiöön juuri kärsivät naiset...mutta ennemmin se näyttää johtuvan siitä että kuolevilla miehillä ei ole niin väliä, ne ovat tykinruokaa jolla ei heruteta paatosta. Mitä tämä sanoo ihmisarvosta?
PoistaKiitos tiedosta. Näissä kommenteissa on nyt ihastuttavan laaja ulottuvuus. Käyn tutkimassa tekstiäsi.
Poista(tuossa kirjahyllyssäni odottaa)
VastaaPoistaMitä se siellä hyllyssä tekee? Äkkiä lukemaan :D
PoistaNyt oli ihan pakko kommentoida, vaikka hieman yritin vastustaa kiusausta. Uskon, että kyllähän sinä tiedät ainakin pääpiirteittäin, millaista kirjallisuutta luen, joten sitä ei tarvitse avata. Sitä kirjallisuuden lajia sinä tässä juuri kritisoit, ja hyvä, että siitä tuodaan esiin myös nämä puolet. Yritän nyt tiivistää, mutta luultavasti tulee taas kilometrikommentti.
VastaaPoistaIhan ensi alkuun, minulla on syyni, miksi olen joskus aikanaan päätynyt synkän viihteen (musiikki, kirjat, elokuvat jne) pariin. Oma historiani muun muassa koulukiusaamisen suhteen on paikoitellen niin rankka, että kaikesta kevyestä meni mieli - en voinut uskoa enkä samaistua niihin. Onnettomat loput ilman toivoa ovat minulle kirsikka kakun päälle. Tässä nyt on tietysti se, mistä kukakin tykkää.
Se sitten onkin jo vaikeampi kysymys, missä menee raja hyvän aiheen käsittelemisen suhteen. Kaikki ei ole hyvää, jätin Mäkelän Rakkausromaanin kesken huonon käsittelyn vuoksi. Rajanveto on tasapainottelua huojuvalla köydellä.
Kun kirjoitit, että paras ruumis on nuoren naisen ruumis, heräsi sisälläni pieni vastustus. Pienoisella perehtymisellä nekrofiliakulttuurissa ruumis on useimmiten määrittelemätön tai mies. En ole ihan varma kokokuvasta. Klassikkohaasteessa aiheesta enemmän sitten joskus. Onko sitten muuten ruumiit usein nuoria naisia? Pasolinikin Salossa piti jotenkin erityisen paljon pojista, ei tosin ruumiina. ''Kokonaan hallittavissa'' on kuitenkin tosiaan yksi syistä nekrofilian tai sadomasokistisen toiminnan taustalla.
Onko siinä sitten jotain pahaa, että haluaa tutkia pahuutta turvasta? Ihminen on paha. Ei siitä mihinkään pääse. Pahuutta voi oppia hillitsemään, mutta en usko, että ihmisestä pahuus häviäisi ikinä. Sinä päivänä kun joku tulee kertomaan minulle yhdenkin teoksen, joka on sisällöltään kuohuttavampi kuin maailma, palkitsen hänet.
Kyllä ne verille ruoskitut selät palvelevat muutenkin kuin vain ihmisluonnon tutkailijoita ja rahan ahneita. Sen voi sitten kyseenalaistaa, miksi ruoskitun ihon väri oli tumma. Mutta niin, se palvelee sadisteja ja masokisteja, myös siinä ei-sadomasokistisessa merkityksessä. Eikö kuitenkin ole parempi, että katsotaan kuin että joku turhautuu fantasioihinsa ja menee oikeasti ruoskimaan sivullisen? Minä puhun kaiken tällaisen viihteen puolesta kovaa ja häpeämättömästi. Videoissa rajat ovat tiukemmat kuin tekstissä, mutta miksi meidän edes pitäisi moralisoida jonkun valintoja, jos kyseisessä kulttuurituotoksessa ei ole oikeasti vahingoitettu ketään. Ja ei, tällainen kulttuuri ei aiheuta sitä, että sadistin/pedofiilin/nekrofiilin jne mielessä omat halut normalisoituvat ja hän lähtee niitä toteuttamaan. Se ehkäisee. Ainakin pääpiirteittän, yksilöt erikseen. Olen lopen kyllästynyt puheeseen, jonka mukaan naisen huoritteleminen taiteessa normalisoi. Kyse on siitä miten sen tekee. McManen Ei voi huorasta tehdä prinsessaa -kappale on upea, sen sijaan monet naisista räppäävät räppärit tekevät todella surkeasti samasta aiheesta.
Joo, ehkä nyt lopetan tämän kommentin tähän ennen kuin liikaa innostun kirjoittamaan. Liikaa sanottavaa olisi.
Hyvä Lukumato kun kommentoit. Ehdottoman hyvä. Sun kanssa tulee aina niin mielenkiintoista keskustelua.
PoistaNoista lopuista. Se nyt tosiaan on ihan mieltymyskysymys. Tiedän monia, jotka ei tykkää avoimista lopuista, mutta itse taas tykkään, että teoksen lopussa ei mitään erityisesti "lyödä kiinni", vaan lopussa on tulkinnanvarainen aavistus.
Tuo kirjoittamani "paras ruumis on naisen ruumis" liittyy dekkarikulttuuriin ja ilmaisu on hieman ironiasävyinen. Joka tapauksessa parhaiten myyvät dekkarit, joissa se ruumis on nuoren naisen ruumis. Se jostakin syystä kiinnostaa dekkarin lukijoita enemmän ja myy enemmän kuin jos murhatuksi päätyy mies.
Ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa tutkia kamaluuksia omasta turvasta. Aika yleinen kuitenkin on tilanne, että ihminen sanoo, että ei ole kiinnostunut väkivallasta, kamaluuksista jne, vaikka tosiasiassa on eli tähän liittyy jotain kulttuurista tabua, joka pitää sisällään sen, että tällaista kiinnostusta ei ole soveliasta ilmaista, vaikka se on osa ihmisluontoa. Toisaalta sitten on kyllä todettava, että itse olen kovin huono katsomaan/lukemaan mitään, jossa ihmisiä kidutetaan tai on muita raakuuksia. Siitä huolimatta ihmisessä on tällainen tirkistelyhalu, eikä se kieltämällä lakkaa olemasta. En myöskään haluaisi ajatella, että ihminen on paha. Se kuulostaa kovin lohduttomalta. Ajattelen enemmän niin, että ihmisessä on kyky sekä hyvään että pahaan ja toivon, että sitä hyvää pystyttäisiin voimistamaan.
Ruoskitut selät liittyivät kirjoituksessani orjanarratiiviin eli mustien orja-aseman toistamiseen kerta kerran jälkeen, jolloin näin tehtäessä (mikä sitten kuvauksen tarkoitus onkin) vahvistetaan kertomusta mustista orjina.
Tämä kirjoitukseni on osin poleeminen ja tarkastelemme mielestäni nyt esiin ottamiani asioita osin aika eri näkökulmista.
No juu, tiedän, että lähdin hieman sivuraiteille. Mä muutenkin takerrun yksittäisiin lauseisiin ja alan kehittää niistä keskustelua, varsinkin jos kyseenomainen teos ei ole tuttu. Tykkään kovin paljon, jos oman blogini puolelle tullaan kommentoimaan vaikka vähän aiheen vierestä, koska kirjojen teemojen on hyvä herättää keskustelua laajemmaltikin. Ja kilometrikommentit, ne ovat parhaita, niitä on kiva kirjoittaa. Toivottavasti kiva lukea ja vastatakin.
PoistaJos sitten aiheesta, eli dekkarikulttuurista (joka sekään ei ole lukemasi teoksen kanssa yhtenevä). Dekkareita en ole lukenut, mainittakoon. Taustalla voi olla käsitys naisen hauraudesta ja erityisestä suojeltavuudesta, joka lisää kiinnostusta nimenomaan naisuhreja kohtaan. Samahan käy ihan tosielämässäkin. Naisilla on pitkä historia uhrin ja alemman roolissa. Koulun pihoilla raikaa ''tyttöjä ei saa kiusata'' ja nakkikioskilla turpaan vetäjät tai vastaavat saavat paljon enemmän sosiaalista paheksuntaa silloin kun turpaan saaja on naisoletettu kuin miesoletettu. Ja onhan se myös niin, että naisuhreihin on totuttu ja miesuhri on jotenkin paljon harvinaisemmaksi mielletty. Kaikenlaiset käsitykset, joita naisiin ja naiseuteen liitetään herättää sympatiaa silloin, kun nainen joutuu esimerkiksi murhan kohteeksi. On ihan kiinnostavaa seurata rikosuutisointiakin aiheen tiimoilta. Myös se näkyvyys. Raiskaukset, joiden uhri on useimmiten naisoletettu, saa suuremman näkyvyyden kuin juopumuksen seurauksena aiheutetut henkilövahingot jne. Samalla miehen täytyy mieheyden nimissä kestää murhat ja kolhut. Anteeksi kärjistykseni.
Ja vielä kommentisi kommentointia: Ihmiset nyt sanovat vaikka mitä, koska eivät halua tunnustaa kiinnostustaan tabuun. En muista olenko jo sinulle maininnut, mutta kovin usein näistä kiinnostuneena leimaantuu itse ryhmän edustajaksi. Paljon helpompi moralisoida kuin myöntää, että katsoo/lukee jotakin väkivaltaviihdettä tai pornoa. Ei ole yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun mut on mielletty nekrofiiliksi, itsensäpaljastelijaksi, murhaajaksi tai pedofiiliksi, mutta mun tapoihin kuuluu, että en ala todistelemaan mitään ei-olemistani. Koska sehän ihmisestä tekee jonkin, jos hän pystyy puhumaan siitä yhtä arkipäiväisesti kuin säästä. Pitäisin tärkeänä, että myönnettäisiin, koska häpeä -> ongelmia. Ja kyllä ihmisissä on myös pohjimmiltaan hyvää. En viitannut ihmisen pahuudella kokonaisvaltaiseen pahuuteen. Kiinnostavaa on, että onko ihminen syntyessään hyvä ja kasvaa pahaksi, paha ja kasvaa hyväksi, ei mitään ja kasvaa joksikin tai vähän kaikkea ja siitä tietyt piirteet voimistuvat tai eivät. En usko, etteikö kulttuuri vaikuttaisi mitenkään, mutta en myöskään sitä, että vain ja ainoastaan kulttuuri muovaa.
Selvennyksenä vielä, että Roxane Gay ei kirjoita dekkareista, vaan tuo dekkarijuttu ja naisruumis oli mun omaa pohdiskelua, jota aloin miettiä, kun luin Bad Feministiä. Tuosta mitä sanoit voitaisiin (vai voitaisiinko) päätellä, että sitten kun ollaan siinä tilanteessa, että dekkarissa murhatun sukupuolella tai -puolettomuudella ei ole kiinnostuksen ja myynnin kannalta väliä on tasa-arvo toteutunut.
PoistaNuo tottumiset ja olettamiset kertoo omaa kieltään siitä, miten sukupuolittunut maailmamme on. Oikeastaan juuri tuollaisissa tilanteissa kuin nyt vaikka tuo "tyttöjä ei saa kiusata" paljastuu se puhujan näkemys sukupuolista.
Tämä väkivallasta viehättyminen on mulle kompleksinen asia ja ymmärtäisin, että sulla on tähän asiaan aika erilainen suhde. En tykkää väkivaltajutuista, en kauhusta, enkä pysty lukemaan mitään, jossa lapsia kohdellaan kamalalla tavalla. Sen tyyppiset jutut ei kiinnosta mua ollenkaan.
Em. huolimatta tietynlainen pahuuskuvio kiinnostaa eli tässä nyt on mun mielestä kaksi eri asian haaraa. Siis erityinen kiinnostus väkivaltavajuttuihin - tarkoitan, että jotain kiinnostaa jalkapallo, jotain väkivalta. Tähän ryhmään en kuulu ja jos kuuluisin, niin voisin sen kyllä tässä sanoa. En kestä katsoa edes nyrkkeilyä kovin hyvin, vaikka sen filosofiassa voin jotain kauneutta ymmärtää olevankin. Eli yritän nyt tässä selittää, missä kohtaa janaa näiden väkivalta yms. kuvoiden kohdalla näen itseni. Toisaalta sitten taas Fight Club oli minusta hieno elokuva (en kyllä enää muista sitä kovin hyvin). Enkä nyt tiedä, selvensikö tämä yhtään asiaa.
Oletko lukenut Lionel Shriverin kirjaa Poikani Kevin? Siinä on hienosti käsitelty tuota ajatusta, että voiko ihminen syntyä pahana vs. onko pahuus kasvatuksen/elinympäristön tulosta. Minulle ajatus siitä, että ihmisen voisi syntyä pahana on musertava, koska jos niin on, niin mitä sille asialle sitten voisi tehdä. Tässä tietysti tulee laajemminkin ympäristön, yhteiskunnan, kulttuurin, perimän, kasvatuksen jne. merkitys.
Kevinin lainasin joskus kirjastolta ja palautin lopulta lukematta, joten en ole lukenut. Perusidean kylläkin tiedän. Ehkä pitäisi jossain välissä lukeakin. Uskon siihen, että ihminen voi syntyä myös pahana. Miettii nyt vaikka Edmund Kemperiä, joka jo lapsena kidutti ja tappoi eläimiä ja rakasti giljotiineja ja lopulta kasvoi sarjamurhaajaksi. Sitten vaikka Ed Gein, joka tuli lohduttomista kotioloista, ja joka valmisti uhriensa ruumiista mm. huonekaluja ja vaatteita. Kiinnostavia tapauksia. Toisen kotioloissa ei todennäköisesti ollut vikaa, toisen oli, ja silti lopputulos oli aika samankaltainen. Meiweis-kannibaali ja liuta muita tyyppejä kuuluu joukkoon, joiden teot tuntuvat käsittämättömiltä. Mä pidän tästä aiheesta niin paljon, että innostuin kirjoittamaan myös mm. väkivallasta viehättymisestä. Laitoin sen tekstin blogisähköpostiisi, jotta en nyt höpise kommenttikentässäsi liikaa aiheen ulkopuolelta, jonne tämä keskustelumme näyttää siirtyneen.
PoistaKevin on minusta kiinnostava juuri tuon voiko syntyä pahana -ajatuksen vuoksi. En tiedä noita mainitsemiasi tyyppejä, mutta ajattelen myös sitä, että jos pahuus onkin jonkinlainen geenivirhe. Eli missä osassa ihmistä se pahuus on ja sijaitsee. Muistelisin kaksostutkimuksissa tullun siihen tulokseen, että kaksosilla, vaikka elinympäristö lapsuudessa ollut sama, voi kehitys mennä silti aika eri suuntiin. Varmaan hyvin monet asiat vaikuttavat ja tähänhän nyt liittyy laajoja ihmisluonteen kartoittamiseen liittyviä ulottuvuuksia. Mitä roolia tässä on esim. välittäjäaineilla? Mitä on sellaista, johon ihminen ei voi vaikuttaa itse tai kukaan muukaan kuin ehkä lääkityksellä. Ihminen on aika monimutkainen otus ja minulle tulee vaikea olo, kun mietin, että ehkä jonain päivänä ihmismielen salaisuudet saadaan kokonaan selvitettyä. On siinä tietysti hyväkin puolensa, mutta se avaa kyllä tilaisuuksia myös hyvin ikäviin skenaarioihin. No, nythän jo puhutaan, että suht lähitulevaisuudessa ihminen ja kone yhdistyvät ja silloinhan koko kuvio menee ihan uusiksi. Haluaisin elää vielä ainkain 3000 vuotta nähdäkseni, mitä kaikkea ihmiselle lajina tuleekaan tapahtumaan. :D
PoistaHöpiseminen on oikein tervetulluta ja mikään aihe ei ole minusta aiheen ulkopuolinen. Jostakinhan se keskustelu aina lähtee ja nyt se lähti tästä Gayn kirjasta tähän suuntaan - yhtenä monista mahdollisista.
Ihan pieni sivukommentti: Mä sanon vähän vitsaillen, että tunne vihollisesi! (Oikeastihan siis en pidä ketään vihollisenani, tai ylipäätään kannata viholliskuvien luomista) Tästä syystä luen välillä esim. Panu Rajalan blogia ja erään toisen miehen (josta en myöskään ole niin kovin innostunut) kirjoituksia. Siinä välillä yllättyy itsestä sekä toisesta. Toisinaan on ihan fiksuja juttuja ja välillä sitten huomaa meidän suuret näkemyserot. Sitten on toisenlaiset itsestä kaukana olevat julkaisut, joita en viitsi lukea...
VastaaPoistaKiinnostava kommentti Lukumadolta, sillä tuo genre tai aihepiiri on mulle melkoisen vieras.
Sanna, tuo onkin fiksua ja tästä lähin aion lukea/katsoa/kuunnella/vastaanottaa ennakkoluulottomammin. Tänään esim. kuuntelin podcastin, jossa haastateltiin uutta kulttuuriministeriä. :D
PoistaTämä on aika iso kokonaisuus ja en väitä, että jaksaisin mitä tahansa keskusteluja, koska välillä on parasta hieman suojella itseään, koska jatkuva vereslihaisena oleminen käy liian raskaaksi. Usein voi kuitenkin enemmän kuunnella, mitä se eri mieltä oleva tyyppi sanoo ja sitä kautta, ehkä oppia hänen ajatustapaansa ymmärtämään.
Lukumato on mulle tärkeä ihminen, koska hän tuo aina uupumattomasti esiin ajatuksiaan ja olen oppinutkin häneltä monenlaista
Omppu, tätä en huomannut vielä kun kirjoitin. Äh, kiitos. Sun kanssa on kiva keskustella, koska sä et pidä pinttyneesti kiinni omista näkökannoistasi, vaan keskustelet avoimesti.
PoistaKiitos, tunne on molemminpuolinen. Luotan ja toivon, että vaikka sun kanssa tulis joku suuri erimielisyys, niin voisimme sen nähdä asiaerimielisyytenä, ei henkilökohtaisella tasolle menevänä.
Poista" Hänen tavastaan nähdä pohtimisen arvoisia asioita myös niiden henkilöiden kirjoituksissa ja esiintymisissä, jotka ajattelevat hyvin eri tavalla kuin hän itse. Tämä ei ole pikkuasia, vaan melkeinpä maailman tärkein asia."
VastaaPoistaKyllä! Olen niin samaa mieltä. Ei sen puoleen, itsellänkin on vielä oppimista tämän suhteen: olen välillä hyvinkin huono sietämään näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka poikkeavat omistani. Mutta en missään nimessä halua olla yhden (oman) totuuteni julistajakaan, ja siksi pyrin aktiivisesti tutustumaan erilaisiin näkemyksiin. Ja ihailen valtavasti ihmisiä, jotka pystyvät rauhalliseen dialogiin eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Tässä ajassa rauhallinen dialogi vain ei tunnu olevan kovin suuressa huudossa.
Ferrantesta: minua on itse asiassa hiukan hiertänyt se, että ainakin kahdessa ensimmäisessä kirjassa Elenan ja Linan ystävyyttä hallitsee niin vahvasti kateus, kilpailu ja muut negatiiviset tunteet. Vaikka ollaankin kaikesta huolimatta ystäviä ja erottomasti kiinni toisissaan, olen Ferrantea lukiessani tuskastunut välillä juuri siihen naisten välisen ystävyyden negatiiviseen kuvaamiseen. Vaikka toisaalta sitten kuitenkin pidän siitä kuinka paljaana Elena kaikki pikkumaiset ja itsekkäät tunteensa kuvaa.
Kyllä vaan ja erityiseseti näinä aikoina, kun keskustelu polarisoituu jatkuvasti. Tarvittaisiin jonkinlaisia kiihkottomia välittäjähahmoja, joiden kohdalla ei todellakaan tungosta ole.
PoistaVälillä menee aivan liiallisuuksiin jostain asiasta kohkaaminen ja tähän some antaa loistavan mahdollisuuden ja olen kyllä itsekin ollut joskus noissa kohkaamisissa mukana esim. kun tein Sipilän fläppitalulusta oman versioni. Toisaalta sitten tarvitaan myös vastarintaa ja kyseenalaistamista ja vaihtoehtojen luomista, joten ei ole kovin selvää, mikä milloinkin olisi asioista puhuttaessa paras taktiikkaa. Näitä on kiinnostavaa teoriassa miettiä, mutta käytännössä tilanteet tulevat usein aika nopeasti, jolloin sitä ei tule aina toimineeksi parhaimmalla tavalla.
Tuo mitä sanot Ferrantesta on niin totta. Olen sitä itsekin miettinyt ja jotenkin mieltänyt tuon kateusjutun osaksi sitä luokkahommaa eli voisi sanoa ehkä luokan tuottamaksi asiaksi. Koska on pyrkimys päästä siitä luokasta ylöspäin niin kun huomaa toisen liikahtavan, tulee kateus. No, en tiedä, onko tuossa mitään perää. Samoin koen kuin sinäkin, että Ferranten tarkka kuvaustapa on joka tapauksessa ihan hirmun nautittavaa.
Jumaleissön sä olet kirjoittanut pitkän postauksen - se on positiivinen huomautus. En lue sitä nyt kokonaan - luin puolet - sillä aion lukea kirjan ja haluan mutustella sitä ilman liikoja pohjatunteita ja -odotuksia. Palatkaamme siis asiaan myöhemmin.
VastaaPoistaTässä oli vasta muutama huomio tärkeimmistä kirjassa esiin tulleista asioista. :D :D :D Joo, annoin itselleni luvan antaa mennä, koska oli niin paljon menohaluja. :D
PoistaPalaillaan puolin ja toisin. Tästä kirjasta piisaa puhetta.
No niin. Luin tämän postauksesi vihdoin ajan kanssa ja innoissani ja haluaisin nyt heti tämän kirjan käsiini ja kokeilla jopa Roxane Gayltä oppimaasi metodia vaikkapa Päätalon lukemiseen. Minua nimittäin hirvittää etukäteen, miten kestän miehistä oman elämänsä sankaria, mutta koska en ole lukenut, enhän voi tietää. Ja juuri eilen sorruin ajamaan itselleni tärkeää asiaa hyvin kiihkein äänenpainoin enkä nähnyt kyllä vastapuolen argumenteissa mitään järkeä. Oppimista koko elämä.
VastaaPoistaSaatoin nähdä sieluni silmillä sinut steppaamassa ympäriinsä tämän postauksen äärellä. ;)
Joskus käy niin onnekkaasti, että tulee lukeneeksi jotakin sellaista, jolla on oikeasti vaikutusta omiin toimintatapohin. Gayn tyyli kirjoittaa on aivan hurmaava ja varmasti saat häneltä tsemppiä Päätalon lukemiseen.
PoistaTuo käveleminen (vaikka sisätiloissakin) myös vapauttaa ajatuksia. Nykyisin kirjaan usein jonkun pienen ajatuksen ylös puhelimeen kävellessäni - erityisesti aamuisin, kun sitä on vielä "tuore" :D
Oppimista tosiaan, mutta ehkä se on hyvä, sillä se vasta kamalaa olisi jos jonain päivänä huomaisi olevansa valmis ihminen. Onneksi siitä ei ole pelkoa. :D
Luin juuri eilen illalla Bad Feministin loppuun. Olen lukenut kirjaa niin hitaasti, vähän kerrallaan rättiväsyneenä iltaisin, että oli mukava palautella alkupuolta mieleen juttuasi lukiessa.
VastaaPoistaSuurella mielenkiinnolla luin koko teoksen, mutta ehkä eniten innostuin noista kirjallisuuteen ja tarinoihin liittyvistä analyyseista. Varsinkin tuo naisiin kohdistuvasta väkivallasta kirjoittaminen, olen vain valikoidussa seurassa uskaltanut puhua siitä, kuinka naisvihamieliseltä se minusta usein tuntuu. Upeaa että Gay ottaa aiheen esiin, pelkäämättä neuroottisen tai peräti hysteerisen leimaa.
Ja silti, kyllä niitä hävettäviä mieltymyksiä löytyy täältäkin, Django Unchained oli minusta valtavan kiehtova elokuva. Gay suomii sitä aikalailla, varsinkin n-sanan käytöstä. Muistan itsekin vähän nolona ihmetelleeni joitain ohjaajan ratkaisuja, mutta yhtä kaikki, pidin elokuvasta. Gay on takuulla aivan oikeassa puhuessaan kulttuurisen omimisen arveluttavuudesta, mutta sitten toisaalta, täytyyhän voida kertoa tarinoita myös toisista, katsoa asioita erilaisista näkökulmista. Jos pitäisi olla varma että kertoo vain absoluuttisen totuuden, voisiko kukaan enää kertoa mitään? No joo, eksyin vähän asiasta, mutta upeita, ajatuksia herättäviä esseitä joka tapauksessa teoksessa on monta. Nyt kun osais vielä blogatakin niistä!
Minä pidin kauttaaltaan Gayn kirjoitusotteesta. On niin helpottavaa, kun joku on sillä tapaa kiihkoton ja hyväksyvä kuin hän on.
PoistaTuo pointti, minkä toit esiin on tosi tärkeä. Väkivallasta kirjoittaminen helposti myös tavallaan tuottaa väkivaltaa ja uhriuttaa. Vaikea aihe ja tosiaan on hyvä, että Gay sen otti esiin.
Mitä tulee tuohon kulttuuriseen omimiseen, niin se on hankala aihe ja sitä suuremmalla syyllä sitä on hyvä miettiä. Aloin nyt ajatella asiaa vähän toisesta näkökulmasta eli vertaistukiryhmien kautta. On tutkimuksellisesti todistettu, että vertaistuki on tehokkain tuen muoto. Oleellista on, että vertaistukiryhmään kuuluneet ovat kokeneet saman ja voivat ymmärtää ja tukea toisiaan tavalla, johon ei pysty ihminen, joka ei ole samaa kokenut vaikka se ihminen olisi kuinka empaattinen ja hyvää tarkoittava. Tämän tapainen tarkastelu auttaa minusta hahmottamaan sitä omimisen ongelmallisuutta. Voi miettiä jotain omaa viiteryhmää, johon kuuluu ja sitä, että miltä tuntuu, jos joku tähän viiteryhmään kuulumaton kertoo asioista ns. totuuksia.
Tietenkin voi kirjoittaa mistä vaan, sitä ei varmaan kuka halua kieltää. Kaikesta kirjoittaminen ei välttämättä kuitenkaan ole kovin järkevää, kuten todistaa vaikka tuo Piiat-tapaus. Siinäkin varmaan kirjoittajan intentio on ollut hyvä, mutta lopputulos on kuitenkin jotenkin falski. Ei auta kuin jatkaa asioiden pohtimista.
Toivelistalle meni ja monen kirjan ohi. Samoin Ruskeat tytöt.
VastaaPoistaTuosta Piiat-kirjasta en itsekään tiennyt, että kirjoittaja on valkoinen. Pidin täysin itsestään selvänä, että hän on musta! Olen hehkuttanut sitä - myös elokuvaa - joskus facebook-sivuillani. Toivottavasti tulee muistoissa vastaan, niin pääsen pyyhkimään pois. Mulle jo Oneiron on nyt vaikea samanlaisista syistä enkä siis ole sitä vielä lukenut.
Tuo väkivalta... En usko, vaikkei mun uskollani ole mitään merkitystä, että ihminen syntyisi pahana. Ihminen syntyy ja olosuhteet vaikuttavat täysin, sillä ihminen on täysin riippuvainen lajitovereistaan ja saamastaan mallista. Susilapset ovat aika hyvä todiste tästä. Mutta voin uskoa esim. sisäsiittoisuuden aiheuttamiin muutoksiin!
Toisaalta näistä kaksoistutkimuksista paljonkin lukeneena (olen itse kaksonen, mutta epäidenttinen ja siis geneettisesti täysin verrattavissa normisisaruuteen) olen kyllä tullut siihen ajatukseen, että geeneillä on myös valtava merkitys. Jopa kysyn onko “huonompia” ja “parempia” geenejä ja heti perään: mitähän tämäkin nyt tarkoittaa?! Kuka määrittelee ja mistä premisseistä? Mutta monet tutkimukset antavat viitteitä myös tuosta aiemmin mainitsemastani ympäristön merkityksestä. Ympäri maailmaa on tehty vastaavia pitkittäistutkimuksia, jotka alkoivat Dunedinin tutkimuksesta 1972 Uudessa- Seelannissa. Yksilöitä seurattiin 40 vuotta. Esim. 3-5 -vuotiaan lapsen kyky itsekontrolliin, itsesäätelyyn, itsehillintään on erittäin merkityksellinen. Mitä isompi puute tässä kyvyssä on, sitä surkeampi on ennuste. Seurauksena syrjäytyminen ym. Ja vaikka luonnetyypit olivatkin melko pysyviä myöhemmin, tutkijat totesivat, että yhteiskunnat saisivat miljardien säästöt, jos lapsiin satsattaisiin kaikki se tieto ja taito jonka tiedetään ns. hyvään lapsuuteen kuuluvan lapsen ensimmäisten 3 - 5 elinvuoden aikana. En väitä nyt mitään, mutta ltona olen nähnyt miten eriarvoisista lähtökohdista lapset tulevat päivähoitoon Suomessa. Ja miten se näkyy heidän käyttäytymisessään. Lapsi, jolta puuttuu perusturva (ja heitä on liikaa!) käyttäytyy niin kuin lapsi, jolta se puuttuu! Valitettavasti taitaa olla niin, että lapsi on perheen peili. (Enkä nyt tarkoita minkäänlaista sosiekonomista syytä, myös ns. “hyvän” perheen lapsi voi olla syvästi yksinäinen.)
Mutta se näistä. Minä huudan kyllä nyt kaikille epäilijöille ja ainakin Lukumadolle :D, etten kestä enkä siedä oikeastaan minkäänlaista väkivaltaa! Ja porno saa mut voimaan vain huonosti. Olen nähnyt elämässäni paskaa ihan riittävästi, lapsena täysin tahtomattani ja teininä jo uteliaisuudesta, tietenkin, olin ihan normi teini :D. Elämän ja aikuisuuden ihanuus on siinä, että nyt voin valita.
Kysymystä siitä, voiko lapsi olla jo syntymässään paha tarkastelee älyttömän kiinnostavasti (jos toki lukijasta riippuen myös mahdollisesti ahdistavastikin) Lionel Shriver kirjassaan Poikani Kevin. "Paha ei ole kenkään ihminen vai toinen on heikompi toista. Hyvää on rinnassa jokaisen, vaikkei se aina esille loisti" - kirjoitti Eino Leino Hymyilevässä Apollossa. Nuorena uskoin Leinoa enemmän, haluaisin vieläkin uskoa, mutta maailma ympärillä ei oikein anna siihen tilaisuutta. Ajatus pahasta, johon ei mitenkään voida vaikuttaa on liian kamala.
Poista“…meidän edes pitäisi moralisoida jonkun valintoja, jos kyseisessä kulttuurituotoksessa ei ole oikeasti vahingoitettu ketään. Ja ei, tällainen kulttuuri ei aiheuta sitä, että sadistin/pedofiilin/nekrofiilin jne mielessä omat halut normalisoituvat ja hän lähtee niitä toteuttamaan. Se ehkäisee. Ainakin pääpiirteittän, yksilöt erikseen. “
VastaaPoistaPakko vielä sanoa sananen tähänkin, vaikka tuskin Lukumato tätä lukee. On myös tehty tutkimuksia, että väkivallan katseleminen vain lisää sisäisiä aggressioita. Esim. lapsille ei enää suositella hakkaushetkiä vaikka jotain nyrkkeilysäkkiä vastaan, koska sellaisen ei ole nähty vähentävän vaan lisäävän aggressiivista käyttäytymistä. Samoin on laita raakojen väkivaltapelien kanssa. Ei niissäkään turhaa ole ikärajasuositukset. Itse pidän mielessä yogasutran virkkeen “se mitä toistetaan, se vahvistuu” ;) :D. No niin, nyt sitten lopetan väkivallasta ym. vastaavasta kirjoittamisen. On turhan synkkä aihe.
Mulla ei ole asiantuntemusta tuohon lastenkasvatusasiaan. Olen vaistonvaraisesti vastustanut jäähypenkkejä ja vastaavia hommia. Jos on niin, että ihminen pystyy purkamaan aggressioitaan väkivaltapelien kautta niin toki se on paremmpi kuin jos purkaisi ne muihin ihmisiin. En tiedä, onko asia niin. Pidän hyvin mahdollisena, että tässä on myös yksilökohtaisia eroja.
Poista