 |
| Kuva: Finnkino |
Olen juuri nähnyt täydellisen elokuvan. Istun nyt tässä kirjoittamassa ja Paolo Sorrentinon 'Suuren kauneuden' kuvat kulkevat silmissäni. En ole koko elämäni aikana nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa, joka olisi puhutellut minua näin vahvasti. Näin liekehdittävästi ja järisyttävästi. Sen vuoksi haluan kirjoittaa muutaman sanan tästä elokuvasta, joka kahden tunnin ja 20 minuutin aikana muutti jotakin minussa ratkaisevalla tavalla. Tämän ääneen toteaminen on lapsellista ja naurettavaa, mutta olen liian innoissani ollakseni hiljaa.
'Suuri kauneus' kertoo 65-vuotiaasta Jep Gambardellasta, jota esittää Toni Servillo ja millä tavalla hän roolityönsä tekeekään. Servillo ilmentää niin montaa tunnetta yhtäaikaisesti ja hänen läsnäolonsa on niin kutkuttavan täyteläistä, että hänen hahmoonsa kiteytyy koko elokuva.
Jep Gambardella kirjoitti nuoruudessaan kirjan. Sen jälkeen hän hukkasi itsensä Rooman seurapiireihin, eikä ole kirjoittanut mitään yli 30 vuoteen. Monet Gambardellan tuttavista ovat hekin jollakin tavoin taiteilijoita, sellaisiksi haluavia tai sellaisia hännysteleviä. Musiikki jumputtaa ja paljas liha sykkii sen tahdissa.
Heti elokuvan alussa kaksi henkilöä keskustelee juhlissa ja toinen heistä sanoo, että hän ei enää näyttele, vaan kirjoittaa proustilaista romaania. Tähän toinen toteaa, että Proust on hänen lempikirjailijansa Ammanitin ohella. Liu'un sisään 'Suureen kauneuteen' kuin lämpimään meriveteen.
Italialaisen Niccolo Ammanitin teos 'Juhla alkakoon' (Che la festa cominci, 2009) oli minulle aikanaan huikaiseva lukukokemus. Sorrentinon elokuvaa voisikin kutsua Ammanitin romaanin kuvalliseksi versioksi siinä mielessä, että molemmissa teoksissa käsitellään ihmiselämän tyhjyyttä, pinnallisuutta ja syvyyttä sekä niitä hetkiä, kun ihminen tajuaa, että elämän banaaleilta tuntuvia peruskysymyksiä ei voi enää paeta. Että on löydettävä edes joku vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tässä kohdin avautuu suuri mahdollisuus näennäisviisauksien esittelyyn, tekohengittävään taide-elokuvaan, joka on yhtä kylmä niin pinnalta kuin pinnan altakin. Voidaan luoda loputtomia heijastavia pintoja, joiden säikeisiin kätkeä se, että mitään sanottavaa ei oikestaan ole. Sorrentino välttää kliseet ja tässä hänen erinomainen apurinsa on Toni Servillon loistava roolityö.
Sorrentino kuvaa seurapiirien tyhjyyden ja viettelykset. Ikuiset mihinkään johtamattomat tanssiletkat. Viinan, naiset ja huumeet. Itsensä esittämisen loputtomat variaatiot. Performanssien mukasyvällisen tyhjyyden. Katolisuuden tunkeutumisen keskelle elämän tyhjänpäiväisyyttä. Kaiken yllä ja kaikessa Rooma ja sen huikaiseva sensualiteetti. Rooma yhtenä elokuvan henkilönä. Historiasta painavana, kuluneena ja viettelevänä. Mikään muu kaupunki ei tässä suhteessa voisi pystyä samaan.
Vaikeinta on kuvata niitä asioita, jotka vuosisatojen aikana on kuvattu puhki. Rakkaus, kaipaus, kuolema. Elämä ja sen viheliäinen tarkoitus. Jos olisin nähnyt 'Suuren kauneuden' ennen kuin kirjoitin Grégoire Polet'n 'Väreilevästä kaupungista' olisin kirjoittanut siitä toisin. En löytänyt sanoja/kirjoittamisen tapaa sille, miten Polet'n romaanin ymmärsin. 'Suuri kauneus' oli minulle myös tulkinta Polet'n romaania koskevaan pohdintaani. Sen myötä sain aavistuksen siitä, miksi monet taiteilijat ovat maalanneet hedelmiä. Miksi ihmiset kokevat kaipuuta vanhoihin taideteoksiin. Miksi joku haluaa rakentaa veneen. Miksi on niin autuasta olla vaan hiljaa lähellä toista ihmistä. Miksi tuntuu hyvältä, kun kädet on taikinassa tai mullassa. Miksi matkustaminen on olennaista. Miksi meren rannalla käveleminen on elintärkeää. Miksi Maria Callasin laulu saa kyyneleet silmiin. Miksi Shakespeare ei kuole koskaan.
Kaikki mitä teemme on loppujen lopuksi turhaa, mieltä ja merkitystä vailla. Ei ole mitään, mikä olisi tärkeää. Kun olen sisäistänyt edelliset lauseet, voin keskittyä tekemään sitä, mikä on tärkeintä ja hymyillä päälle yhdessä Jep Gambardellan kanssa. Jos haluat löytää oman suuren kauneutesi tai tietää, miksi me Jepin kanssa hymyilemme, mene katsomaan Sorrentinon elokuva.
Vau! Olen jo viikkotolkulla suunnitellut meneväni katsomaan tämän ja kun lauantaina sitten lopulta olin jo leffateatterissa ostamassa lippua, näytös oli loppuunmyyty! Mutta pakkohan tämä on vielä ehtiä. Huikea postaus!
VastaaPoistaKiitos Essielina. Onpa harmillista, että näytös oli loppuunmytyy. Tosin toiselta puolin on ihanaa, että Suuri kauneus kiinnostaa yleisöä. Se herättää toivoa. Itse kävin Maximissa ja se on kyllä minusta Helsingin teattereista ehdottomasti paras paikka esittää tätä elokuvaa ja toimii jo ympäristönsä puolesta erinomaisena johdatuksena tähän elokuvaan.
VastaaPoistaKun olet nähnyt Suuren kauneuden, olilsi mukava kuulla mielipiteitäsi.
Kävin viime viikolla katsomassa viimeinkin Suuren kauneuden ja olen kypsytellyt sen jättämiä fiiliksiä jo jonkin aikaa. Tekstisi oli entistäkin mielenkiintoisempi nyt elokuvan nähneenä.
VastaaPoistaPeriaatteessa olen hieman kyllästynyt sellaiseen "millään ei ole mitään merkitystä, kaikki on harhaa" -tyyppiseen kyyniseen eetokseen, joka tuntuu tällä hetkellä olevan aika usein se vastaisku kaikelle pateettisuudelle ja naiiville romanttisuudelle. Tässä elokuvassa ei kuitenkaan ole minusta kyse kyynisyydestä, vaikka se ehkä aluksi siltä vaikuttaa. Tässä siis kaiken pinallisuuden ja merkityksettömyyden ymmärtäminen ei johda apatiaan vaan siinä on tavallaan jotain vapauttavaa. Kyse on ikään kuin elämän merkityksettömyyden nöyrästä hyväksymisestä. Hieman tämän kaltaisia ajatuksia uskoin saaneeni irti sinunkin tekstistäsi.
Yhdysvalloissa on viime vuosina ilmestynyt hämmentävän paljon amerikkalaista unelmaa käsitteleviä elokuvia, joissa minusta hieman samalla tavalla käsitellään juuri vastaavanlaista loisteliaan elämän pinnallisuutta ja perimmäistä merkityksettömyyttä. Näin siis tässä jännällä tavalla yhtymäkohtia esimerkiksi sellaisiin elokuviin kuin Spring Breakers, Wolf of Wallstreet, Bling Ring ja Great Gatsby. Taiteellisilta arvoiltaan noista tämän veroiseksi ei tietenkään yllä kuin ehkä korkeintaan Spring Breakers, mutta niitä on hauska verrata keskenään. Siinä missä nuo Yhdysvalloista tulleet elokuvat kuvaavat juuri amerikkalaisena unelmana olevan porvarillisen rikkauden perimmäistä tyhjyyttä, tässä niin sanottuna eurooppalaisena unelmana on pikemminkin jonkinlainen seurapiiriasema ja taiteellinen sivistyneisyys. Yleensä eurooppalaisuudesta käsin on helppo halveksua amerikkalaisen porvarillisen elämäntavan sisällöttömyyttä, mutta Suuressa kauneudessa todistetaan, että eurooppalainen sivistynyt vastine on ihan yhtä tyhjää ja merkityksetöntä.
Ihana, pitkä ja huolellisesti mietitty kommentti. Kiitos kovasti.
PoistaKun mietin Suurta kauneutta nyt, kun katsomisesta on jo kulunut jonkin verran aikaa, niin minusta se on elokuva, joka toimii sen vuoksi, että siinä on kaksi mahtavaa näyttelijää. Toinen on Toni Servillo ja toinen Rooman kaupunki.
Ilman Servilloa tuo elokuva voisi kääntyä mihin tahansa suuntaan: luultavasti banaalisuuteen tai tekotaiteellisuuteen. Koen, että elokuvan sanoma on vahvasti kytköksissä Servillon näyttelijäntyöhön, ilmeisiin ja kehonkieleen. Postmodernismin (jonka suuri ystävä tunnustan olevani) jälkeen on tullut vaikeaksi kuvata yhtään mitään ihan vaan sellaisena kuin se on ilman että ko. kuvaus vaikuttaa naurettavalta. Kaikki kääntyy koodiksi, merkiksi, viittaukseksi, ironiaksi, parodiaksi jne. Esim. elämäntarkoitus, siitähän on nyt ihan hölmöä sanoa yhtään mitään, koska koko asia on niin puhki kaluttu. Silti se on asia, jonka kanssa me kaikki olemme tekemisissä jatkuvasti. Miten siitä pitäisi puhua tai kirjoittaa? Voiko niin enää edes tehdä?
Kuten kirjoitat, tyhjyys on tyhjyyttä kulttuurista riippumatta. Tosin itse en pysty hahmottamaan asiaa kuin amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissä. Amerikkalainen kulttuuri on kuitenkin niin paljon eurooppalaista nuorempaa, että tyhjyyden kokemus on siellä ehkä vähän eri vaiheessa kuin Euroopassa, koska Amerikassa ei ole samanlaista historiallista kulttuurista perustaa, mille se voisi rakentua kuin Euroopassa.
Tuo merkityksettömyyden hyväksyminen,josta mainitsit, on minusta elämän tärkeimpiä asioita. Juuret johtavat Kierkegaardiin, jonka ajattelua en valitettavasti tunne niin hyvin, että voisin sitä tässä tarkemmin referoida, mutta olen käsittänyt niin, että Kierkegaardilla tyhjyyden/tarkoituksettomuuden hyväksymisestä seuraa elämän tarkoituksellisuus. Näin juuri käy Toni Servillon roolihahmolle Suuressa kauneudessa.
Tämä on kyllä todella hyvä. Niin hyvä, että pitää saada hyllyyn ja katsoa aika ajoin uudestaan.
VastaaPoistaJa voin sanoa, että kun ensimmäisen kerran näin valkokankaalta, niin oli vielä huimempi. Muista elävästi, kun tulin kotiin ja oli pakko kirjoittaa tästä. Mukava kuulla, että tämän kohdalla maut meni hyvin yksiin. Mitä elokuvaa suosittelisit mulle Suuren kauneuden pohjalta?
PoistaJa ihan pikkuinen Roomakuume nousi! En ole käynyt mutta tän jälkeen on pakko päästä!
VastaaPoistaOlen käynyt kerran Roomassa, mutta haluaisin päästä sinne uudestaan ja "ottaa pohjat" eli katsoa tämän elokuvan juuri vähän ennen lähtöä. :)
Poista