Reader, why did I marry him?

- Luet sä usein kirjoja, jotka edustaa lentokoneromaanin genreä? - Häh? - En minäkään, mutta nyt luin ja voi ihmislaji, teidän kannattais tehdä samoin Pahaa aavistamaton lukija voi erehtyä hyväksymään kokonaisuuden aidoksi.  Edellä oleva varoitus lukijan on hyvä pitää mielessään, sillä Laura Laakson esikoisromaani Mrs. Milkyway ei ole sitä miltä se ensin näyttää tai tuntuu. Kun varoitus on nyt esitetty on tervetulotoivotuksen vuoro. Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes. Kuulostaako levottomalta? Tai kummalliselta? Maltahan hetki. Mrs. Milkyway kertoo vähän yli viisikymppisestä luovan kirjoittamisterapian ja psykonaalyyttisen kirjallisuudentutkimuksen uranuurtajanaisesta. Hänen tehtävänään on ottaa selkoa kadonneen lentokoneen matkustajasta, joka oli ollut aiemmin hänen kirjoituskurssillaan. Edellisessä kappal...

Se on se joku, joka aina kysyy: mikä on paras suomalainen kirja, jonka olet lukenut. Toisinaa olen vastannut: Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Vastaukseni ei tarkoita, että näin mitenkään välttämättä olisi, mutta Pulkkisen kirja on siinä määrin erinomaisen erikoinen tapaus, että se sopii oikein hyvin vastaukseksi tähän mahdottomaan kysymykseen. Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkä varsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen. Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai...

Tuli luetuksi totaalisen hulvaton kirja.  Robert Cooverin romaanin Pinokkio Venetsiassa jälkeen juuri mikään kirjallisuudessa ei enää voi tuntua yllättävältä. Kyse on niin poskettomasta teoksesta, että se ottelee kreikkalaisroomalaista painiaan ihan omassa sarjassaan. Amerikkalainen Robert Coover (s. 1932) oli minulle uusi tuttavuus. Olen jostakin syystä onnistunut tallomaan kirjallisia polkuja niin, että hän ei ole tullut aiemmin vastaan, vaikka jo vuonna 1966 Cooverin esikoisteos The Origin of the Brunits voitti William Faulkner -palkinnon. Teoksen suomentanut Heikki Karjalainen ja hänen Moebius-kustantamonsa on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon kääntäessään ja kustantaessaan tämän teoksen suomeksi.  Huraa! Huraa! Huraa! Näin villin, epäkaupallisen, mihinkään kirjalliseen muottiin asettumattoman teoksen on vaikea kuvitella nykypäivänä mahtuvan monenkaan kustantamon julkaisuohjelmaan. Pinokkio Venetsiassa ei ole kirjallinen listahitti, eikä siitä tulla kir...

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan. Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vasta...

P.I. Jääskeläisen lukemisessa riemastuttavinta on se, että hänen kirjojensa parissa on älykkäästi hauskaa. Etukäteen ei tiedä, mille matkalle lähtee, kun tarttuu P.I:n kirjaan. Yllätyksiä sattuu ja tapahtuu ja todellisuuden rajat venyvät ja paukahtelevat. Ihan kaikkein parasta on se, että P.I.:llä on minuun inspiroiva vaikutus. Siihen ei pysty edes monet niistä, joiden teoksia raahataan mukana vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Arvostan kovasti tällaista lukijan aivojen stimulointia. En ole suuri suomalaisen realistisen kirjallisuuden ystävä. Se on tietysti pelkästään minun häpeäni, ei kyseistä tyyliä kirjoittavien kirjailijoiden. Ehkä tätä ei edes pitäisi sanoa ääneen, mutta olen aivan liian kuriton valehdellakseni. Ennen tämän blogin aloittamista olin varsin pihalla viime aikaisen suomalaisen kirjallisuuden suhteen noin ylipäätään. P.I:kin oli minulle tuttu ainoastaan nimenä ja luin noin vuosi sitten Harjukaupungin salakäytävät autuaan tietämättömässä neitseellisyyd...

Ranskalaisen pääsiäisen kolmas lukukohteeni oli belgialaisen Grégoire Polet'n 'Väreilevä kaupunki' (Leurs vies èclatantes, 2007), joka on Pariisiin sijoittuva mosaiikkimainen taideromaani. 'Väreilevässä  kaupungissa' Polet kuvaa samaa tai melkein samaa hetkeä ja/tai  tapahtumaa usean eri ihmisen näkökulmasta. Polet'n esitystapa on syklinen, kerronta ikään kuin pyörähtelee: kuvaa, poistuu ja palaa taas takaisin. Tästä hyvä esimerkki löytyy heti teoksen alusta, jossa yksi romaanin henkilöistä ottaa kaksi valokuvaa naapuritalon valaistusta ikkunasta. Tämän jälkeen kertoja siirtyy siihen huoneistoon, jonka ikkunaa valokuvissa on kuvattu. Kummastakin kappaleesta löytyvät samat lauseet. "Ensimmäisessä kuvassa, yleisnäkymässä, lamppu palaa. Toisessa, samanlaisessa, se on sammunut." Näin Polet vahvistaa vaikutelmaa siitä, että ensimmäisen ja toisen kappaleen tapahtumahetki on sama.  Väreilevässä kaupungissa' on laaja henkilögalleria ja kirjoit...

Tunnustan. Italialainen kirjailija Italo Calvino (1923-1985) oli yksi nuoruuteni ehdottomista kirjallisista rakkauksista. Erityisesti hänen teostaan 'Jos talviyönä matkamies' (Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979) lukiessani muistan olleeni suorastaan typertynyt ihastuksesta. Calvinon absurdi leikittelevyys oli  jotain ihan muuta kuin mihin olin kirjallisuudessa aiemmin törmännyt. Myös toimittajana ja kustannusvirkailijana työskennellyt Calvino oli tuottelias kirjailija. Hänen tunnetuimmille teoksilleen on tyypillistä absurdismin lisäksi kokeellisuus, vertauskuvallisuus ja kirjallisuuden maailman keinotekoisuuden esiintuominen, ts. piirteet, jotka yleisesti on liitetty postmoderniin kirjallisuuteen. 'Kenraali kirjastossa' kattaa Calvinon kirjoituksia vuosilta 1943-1984, joten se antaa hyvän läpileikkauksen myös Calvinon kirjallisen tyylin kehityksestä. Teoksen ensimmäinen osa koostuu faabeleista ja tarinoista aina vuoteen 1958 asti. Faabelista Calvi...

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen. Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa. Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta. Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdela...