Siirry pääsisältöön

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Tunnustan. Italialainen kirjailija Italo Calvino (1923-1985) oli yksi nuoruuteni ehdottomista kirjallisista rakkauksista. Erityisesti hänen teostaan 'Jos talviyönä matkamies' (Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979) lukiessani muistan olleeni suorastaan typertynyt ihastuksesta. Calvinon absurdi leikittelevyys oli  jotain ihan muuta kuin mihin olin kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.

Myös toimittajana ja kustannusvirkailijana työskennellyt Calvino oli tuottelias kirjailija. Hänen tunnetuimmille teoksilleen on tyypillistä absurdismin lisäksi kokeellisuus, vertauskuvallisuus ja kirjallisuuden maailman keinotekoisuuden esiintuominen, ts. piirteet, jotka yleisesti on liitetty postmoderniin kirjallisuuteen. 'Kenraali kirjastossa' kattaa Calvinon kirjoituksia vuosilta 1943-1984, joten se antaa hyvän läpileikkauksen myös Calvinon kirjallisen tyylin kehityksestä.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu faabeleista ja tarinoista aina vuoteen 1958 asti. Faabelista Calvino itse kirjoittaa teoksen esipuheessa, että se "syntyy sorron aikan. Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin. Nämä pikku tarinat liittyvät nuoren miehen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kokemuksiin fasismin kurimuksen aikana." Calvino kehottaa lukijaa kiinnittämään huomiota tekstien syntyajankohtaan faabelien ymmärtämiseksi. Oma historiantuntemukseni ei riitä, jotta pystyisin asettamaan faabeleita tarkempiin konteksteihin, mutta jo sen tiedostaminen, että ne on kirjoitettu Mussolinin diktatuurin aikana luo viitekehyksen, jota vasten lukija voi faabeleita peilata. 

Jos faabeleita haluaa lukea historiasta irrallaan ei sekään ole ongelma, vaan silloin ne vaan avautuvat toisella tavalla. Oma suosikkini teoksen ensimmäisen osan kertomuksista oli "Harhautunut rykmentti", jossa Calvinon absurdismi puhkeaa loistoonsa. Tarina kertoo nimensä mukaisesti rykmentistä, joka marssiessaan harhautuu reitiltään ja päättää hevosineen kaikkineen oikaista kerrostalon rappukäytävän kautta. Se on myös hyvä esimerkki Calvinolle tyypillisestä tavasta muokata arkitodellisuuden lainalaisuuksia ja samanaikaisesti tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia aikana, jolloin suoraan puhuminen ei ollut mahdollista.

Teoksen jälkimmäinen osa on nimetty kertomuksiksi ja dialogeiksi ja se käynnistyy vuonna 1969 kirjoitetulla "Päälliköiden päät pölkylle"-nimisellä kertomuksella, joka sisältää esityksen uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi. Yhteiskuntakritiikki on faabeleita avoimempaa, mutta se on verhottu sarkasmiin, jonka suojista Calvino esittelee yhteiskuntamallin, jossa säännöllisin väliajoin yhteiskunnan johtava luokka surmataan rituaalisin menoin.

Riemastuttavia ovat myös dialogit, joissa haastatellaan 30.000 vuotta vanhaa neandertalinihmistä, asteekkihallitsija Montezumaa ja Henry Fordia. Jälkimmäinen sisältää varsinaisen oppitunnin siitä, miten haastattelijan esittämät kysymykset ja kritiikki käännetään aina omaksi eduksi ja omien tekojen oikeutukseksi.

Koska 'Kenraali kirjastossa' ei ole Calvinon itsensä kokoama, ei se ole samalla tavalla ehyt kokoelma kuin esimerkiksi 'Kosmokomiikkaa' (Cosmicomiche, 1965) tai 'Näkymättömät kaupungit' (Le città invisibili, 1976). Tästä huolimatta se tarjoaa lukijalle monia elämyksiä ja riemukkaita hetkiä. "Neandertalinihmistä" lukiessani en voinut olla nauramatta ääneen. Aikamoinen velikulta tuo Calvino!

Kommentit

  1. Ah, tämä pitäisi lukea! Calvino oli minunkin nuoruudensuosikkini ja pidin erityisesti samaisesta Jos talviyönä matkamiehestä, lisäksi kolmen romaanin muodostama "satuallegoria" oli mieleeni (ja on edelleen, Paroni puussa on yhä huikea).

    VastaaPoista
  2. Itse en ole uskaltanut lukea vuosia sitten lukemiani Calvinoja uudestaan, koska pelkään, että ne eivät olisi enää yhtä suuria elämyksiä kuin aikoinaan olivat. Tosin tämän "kirjastokenraalin" perusteella pelko lienee aivan turha. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j