Hullu on Juha Hurmeen tarina miehestä, joka tuli hulluksi. Teoksen alussa mies huomaa, että asiat ovat sillä mallilla, että on parasta kävellä suoraan sairaalaan. Niin hän tekeekin juostuaan ensin muutaman kerran Eläintarhan pururadan ympäri. Sairaalaan meno tapahtuu kreivin aikaan ja viime tingassa, sillä heti sinne päästyä näkö-, kuulo- ja todellisuusharhat ottavat miehen tukevasti valtaansa.
Olen tietoisesti ollut lukematta Juha Hurmetta, koska minulla on sellainen vahvemmanpuoleinen etiäinen, että hän on tyyppi, jonka kirjoitusten vaikutuksen tulen kokemaan liian(kin) vahvasti. Jos nyt suoraan sanotaan, niin sanotaan, että Juha Hurmeen tekstit pelottavat minua. Nyljettyjä ajatuksia on minulle suoraan jopa suositeltu, mutta lähdin nyt kuitenkin Hullun matkaan, kun se osui käsiini sopivasti juhannuksena, jonka kristillis-pakanalliseen karnevalismiin se oivallisesti sopii.
Nerot ja hullut
En pidä yhtään sanasta hullu, mutta kun se nyt sattuu olemaan Hurmeen teoksen nimi, niin käytetään sitä sitten. Juha Hurme on Hesarin haastattelussa kertonut, että hän kirjoitti Hullun omien hulluuskokemustensa jälkeen. En silti ole valmis vetämään yhtäläisyysmerkkejä Juha Hurmeen ja teoksen päähenkilön välille. Tosin huomaan lukiessani miettiväni monesti, en niinkään sitä missä määrin miehen kokemukset ovat Hurmeen kokemuksia kuin sitä, että onko teoksen muilla henkilöillä vastineensa todellisuudessa.
Usein sanotaan, että luovuuden/nerouden ja hulluuden välistä eroa on mahdoton tehdä. Enpä tiedä. Edellinen ajatus ei tunnu kovin mukavalta, koska siihen on sisäänkirjoitettu ajatus, että nerojen hulluus on jotenkin parempaa ja hyväksytympää kuin tavallisten ihmisten hulluus. Miksi olisi? En oikein ole valmis nakkaamaan ostoskärryyni sitäkään ajatusta, että hulluus olisi luovuuden ehdoton edellytys. Hurmeen Hullu joka tapauksessa osoittaa, että hulluus ei ole hauskaa, eikä siihen liity mitään erityistä romantiikkaa. Tästä huolimatta itse teos on kyllä paikoin ihan hillittömän hauska, vaikka en kyllä ole ihan varma, miten korrektia sille nauraminen on.
Minulle Hullu ilmeni tragikomediana, joka onkin huomattavasti kiinnostavampi laji kuin pelkkä komedia tai tragedia. Teoksen dialogi on paikoin niin hulvatonta, että minua hytkytti.
Oletko menossa lukemaan Raamattua?
No joo, huvikseni, ajattelin tsekata nuo jouluevankeliumit, kun nyt on sesonki.
Onko tämä maailma sinusta sen näköinen, että Vapahtaja on täällä käynyt?
No eipä kyllä.
Voin hyvin kuvitella edellisen sananvaihdon vaikkapa johonkin Aki Kaurismäen elokuvaan. Lakonisen tiivis toteilu tavoittaa paljon. Tästä voisi lähteä vaikkapa pohtimaan sitä, että mikä on sairaalassa olevien hullujen ja Kaurismäen elokuvahenkilöiden välinen suhde. No, ei nyt kuitenkaan lähdetä.
Hulluus ja todellisuus
Hulluun sisältyy erinäisiä profeettojen kertomuksia ja saarnoja sekä J.J. Wecksellistä kertova näytelmä, jonka päähenkilö kirjoittaa ja esittää yhdessä sairaalan potilaiden kanssa. Näytelmä toimii teoksessa hulluuden peilinä, johon katsottaessa asiat ja ihmiset näyttäytyvät epätavallisina ja kummallisina, mutta eivät hulluina, koska kyse on näytelmästä. Ylimääräinen kierre tulee siitä, että vuorosanoja lukevat potilaat, ne hullut. Näin teoksensisäinen näytelmä sijoittuu sekä hulluuden ulkopuolelle että sen keskiöön. Näytelmän sisällä potilaat eivät ole hulluja, vaan näyttelijöitä. Näytelmässä mieshenkilö voi olla amputoitu hiiri, eikä se tee hänestä hullua, mutta jos hän väittää olevansa sitä näytelmän ulkopuolella, on tilanne toinen.
Hullu on teos, joka häiritsee ja pistelee. Se ei suostu raameihin, vaan valuu niistä läpi kuin vanhanaikaisesta kuumemittarista karannut elohopea. Potilaiden puheet avaavat väyliä mielen prosesseihin ja saavat miettimään vaikkapa sitä, että miksi juuri uskonnolla sekä Jumalalla että Jeesuksella on usein niin keskeinen rooli, kun ihminen tulee hulluksi. Mistä se kertoo? Maailmassa kun aika paljon muitakin aiheita olisi.
Jos meitä on tässä kaksi, toinen meistä voi olla hullu. Jos sen sijaan olen tässä yksikseni en ole sen enempää hullu kuin tervekään. Tosin ei se ihan niin mene, vaikka hulluus on toki suhteellista, hulluutta verrattuna johonkin ei-hulluun. Jos me kumpikin olemme näytelmässä, ei kukaan voi tietää varmuudella, olemmeko me sen ulkopuolella hulluja vaiko emme.
Useimmiten ei-hullun määritelmäksi riittää, että henkilö ei ole vahingoksi itselleen tai muille ja tulee joltisestikin toimeen yhteiskunnan asettamissa raameissa. Seuraavaksi pitäisi määritellä, mitä on vahingoksi oleminen ja mitä ovat yhteiskunnan raamit. Hulluus liukuu käsistä taas kerran. Yhteen sen ilmentymistä voi tutustua Hurmeen teoksen kautta, joka erittäin suurella todennäköisyydellä lisää ihmisen ymmärrystä siitä, mitä hulluus joissakin tapauksissa on.
Juha Hurme: Hullu (2015/2012)
249 sivua
Kustantaja: Teos (pokkarit)
Ehkäpä tuohon luovan/neron hulluuden määritelmä koukkaa sen kautta, että 'vähemmän nerot' eivät rasita itseään 'turhalla ajattelulla' ja ovat sitä kautta suojassa hulluudelta. Joku mun lähipiiristäni tapaa toistaa lausetta 'yksinkertaiset ovat onnellisimpia'. Nyt sitten vain pitäisi määritellä, mitä se yksinkertaisuus on...
VastaaPoistaMainiolta teokselta 'kuulostaa'. :)
Tieto lisää tuskaa ja niin edelleen. Toisaalta hulluus (lääketieteellisessä mielessä) liittyy myös ihmisen herkkyyteen. Maailma on herkälle kovin kova, jos ei keksi tapaa jolla luovia maailmassa. Kiitos Kaisa Reetta.
PoistaOmppu, minun ihan ensimmäisistä postauksistani löytyy tällainen, jossa kirjoitan suppeasti tästä ja kahdesta muusta. Jos et ole lukenut niitä kahta muuta, niin suosittelen. Ne sopivat hyvin yhteen Hurmeen kokeman kanssa. http://marjatankirjat.blogspot.fi/2013/03/kolme-kirjaa-mielenterveyden.html
VastaaPoistaMeissä kaikissa on mielestäni hullun ainesta. Liika vie työkyvyttömäksi, mutta sopiva annos innostuksen kera on hyvä yhdistelmä taitelijalle.
Niin kaikissa meissä lienee ainesta suunnilleen kaikkiin juttuihin niin hyvässä kuin pahassa. Toisilla ihmisillä aktivoituu tietyt asiat, toisilla ei. Siis esim. niin, että en usko, että on olemassa ketään, joka ei tietyssä tilanteessa psyykkisesti murtuisi, mutta kaikkien kohdalle sellaisia asioita ei tule ja toki toiset murtuvat helpommin kuin toiset, eikä se tarkoita, että olisi tietenkään mitenkään sen heikompi ihmisenä. Kiitos Marjatta!
PoistaVierastin itsekin kirjan nimeä, mutta suotakoon nimi kirjalle...ei nimi kirjaa pahenna, jos ei kirja nimeä. Onhan hän laittanut uusimmalle kirjalle nimeksi Nyljetyt ajatukset.
VastaaPoistaHullu oli mielestäni välillä aika tragikoominen. Se näytelmä oli aika outo siinä kirjan keskellä, vaikka onhan hän ohjaaja/näytelmäkirjailija.
Tragikoominen nimenomaan. Usein kuuluu tragikomedioiden kohdalla niihin, joita ne itkettävät, mutta Hurmeen Hullu meni kyllä naurun puolelle. Ehkä siinä on se, että tarina on varsin konstailematon. Tuo kohta, jota siteerasin ja se viimeinen tokaisu siinä "No eipä kyllä" - sitä esim. olen nauranut en tiedä kuinka monta kymmentä kertaa. Se vaan on niin mahtava ja se nyt on vaan tästä kirjasta yksi pieni esimerkki.
PoistaSe näytelmä oli minusta ihan Hullun ydintä ja havainnollisti juuri näytellyn ja todellisen maailman eroja ja miten hulluus on niissä eri asioita. Kiitos Mai!
'Nerojen' hulluus on hyväksytympää kuin muiden nerouden takia, koska 'nerot' ovat joka tapauksessa kiinnostavampia kuin muut, hulluja tai ei. Juha Hurme antaa naurulle aiheita ja kyllä kai hullullekin on hyvä nauraa, parempi kuin itkeä. Vähän sitä samaa sivusi minusta Claes Anderssonin ja Sara Stridsberginkin keskustelu HelsinkiLitissä, elämää eletään mielisairaalassakin, ei se välttämättä ole jatkuvaa painajaista - jona ulkopuoliset sen näkevät.
VastaaPoistaJep. Tosin usein nerojen hulluus on lähinnä epäsovinnaisuutta tai jonkin epätavallisen tekemisestä tai em. tavoilla asioiden näkemistä, eikä siinä mielessä liity hulluuteen oikeastaan mitenkään.
PoistaTuo muuten Leena varmaan juuri olikin minulla se ongelma Stridsbergin kirjan kanssa, kun minulle ei ollut mitään uutta siinä, että mielisairaalassa on myös toinen puoli ja rakkautta ja veljeyttä ja sisaruutta yms. Jotensakin koin, että jos ajatukset edellisistä olisivat heränneet Stridsbergin teoksen myötä koko teos olisi näyttäytynyt ihan toisin kuin mitä sen koin.
Kiitos Leena!
Leenalla on hyvä kommentti. Olen ollut toteamassa tämän. Sisareni on kroonistunut skitsofreenikko. Viimeksi nauroimme yhdessä sitä, kun hän oli muistanut, että minä olen kuollut. Kun sitten tulin käymään ja sanoin "Tadaa, täältä tullaan!", niin hän totesi hyväntuulisesti:"Juu-u, kyllä Marjatta elää niin ko me muukki." Sen jälkeen me naurettiin ihan kippurassa.
VastaaPoistaNiin jokainen on omanlaisensa myös skitsofreenikkona. Siinäkin vaikuttaa ihmisen perusluonne - eihän se lakkaa sairauden myötä olemasta ja toisaalta sitten jokaisella skitsofreenikolla on ne omat juttunsa, jotka kertovat hänen sairaudestaan ja ne merkit, joista lähimpien on usein helppo tulkita, missä ollaan menossa. Kiitos!
PoistaMinulla on tämä Hullu hyllyssäni, mutta olen vierastanut sitä juuri nimen takia enkä siksi ole siihen vielä(kään) tarttunut. Hullu kun sanana voi tarkoittaa lähes mitä tahansa nykyään eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä mielenhäiriöiden tai -sairauksien kanssa. Tässä kirjassa ilmeisesti on. Mutta monihan sanoo olevansa "ihan hullu", mutta he tarkoittavat sillä jotain ihan muuta kuin varsinaista mielensairautta. He käyttävät termiä hullu tuodakseen esiin, miten erikoisia kuvittelevat olevansa.
VastaaPoistaItse pidän sekopähuumorista ja vitsailenkin mielenterveysongelmilla. Jos joku loukkaantuu, voi aina sanoa että saan kai minä itsestäni vitsiä vääntää. Mielenterveysongelmat eivät tietenkään ole naurun asioita, vaikka joskus ovatkin. Minua ei siis sinänsä haittaa asioiden käsittely huumorin kautta (minähän rakastan mustaa huumoria): se on eräs keino. Onhan sitä vakavampaa kirjallisuuttakin sitten olemassa.
Meni nyt aiheen ohi, mutta tuli pakkomielle jotain kommentoida. Itsekin vierastan tuota luovuuden ja mielenterveysongelmien yhdistämistä. Kyllähän ihan päästään tervekin ihminen voi olla luova! Mielenterveysongelmat eivät siis ole mikään edellytys luovuudelle: pelkkä ajatus on pösilö :D
Ps. käytän kamalaa kannettavaromua, joten sori mahdolliset typot. Huono ja pieni näyttö yhdistettynä karsastukseen (rillitkin kateissa) ei ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Elegia nimenomaan. Kuten tuolla aiemmin kirjoittelinkin, niin usein hullulla viitaan epäsovinnaiseen tai epätavalliseen, eikä se liity mitenkään ko. henkilön mielenterveyteen. Hulluuden kuvaaminen (mielenterveysmielessä) on vaikeaa, mutta Hurme onnistuu tässä kyllä vallan hyvin.
PoistaOn tietty kytkentä luovuuden ja mielenterveyshaasteiden välillä, mutta ei se koske kaikkia luovia ihmisiä - tai ei koske ainakaan samassa määrin kaikkea. Onhan tavallaan ihan selvä, että jos itsestään repii kaiken (jos sattuu oleman sen sortin taiteilija) niin pitää olla hyvät keinot pitää omaa mielenterveyttään yllä. Oletko koskaan Elegia lukenut Markku Lahtelaa? Hänellä on esim. sellainen teos kuin Sirkus. Olen sen pari kertaa lukenut ja sitä lukiessa en voi olla ajattelematta, että jos ihmisen mieli toimii jatkuvasti niin tuhanteen suuntaan kuin mitä tuossa teoksessa, niin sitä on varmasti jatkuvasti uuvuttavassa ylikierrostilassa. En yhtään ihmettele, että Lahtela teki itsemurhan. Tosin siihen lienee vaikuttanut myös hänen alkoholisminsa. Kiitos Elegia!
Hullu kuulostaa sitä hullummalta sanalta, mitä enemmän sitä hokee :D
VastaaPoistaMuistan, että kirja oli joskus aikoinaan jo nyttemmin hukkuneella "lue joskus"-listallani, unohtunut sitten tuon myötä. Mutta nytpä se taas uusimmalle versiolle päätyy, kiitos muistutuksesta! :D
Ole hyvä Pia. Jäin miettimään, että mitenköhän tuon sanan hullu merkitys on aikojen myötä muuttunut. Puhutaanhan myös hullujenhuoneesta, jossa hullu liittyy juuri mielenterveysongelmiin. Välillä taas hullulla voi olla ihan positiivinenkin merkitys, joten on kyllä hullu sana, mutta tämä Hurmeen Hullu on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on täyttä asiaa ja tuntemusta siitä, mitä (se vakavampi) hulluus voi olla. Kiitos!
PoistaTämä teos kuulostaa aivan loistavalta. Mielenkiintoista on myös sen herättämä keskustelu. Itse joskus mietin kauhulla sitä, kuinka paljon viime vuosina niin runsaasti lisääntyneet mielenterveysongelmat voivat johtua myös siitä, että yhteiskunnan hyväksynnän ja normaaliuden rajat ovat kaventuneet. Ihminen joutuu yhä helpommin ristiriitatilanteeseen itsensä ja ympäristönsä kanssa. Sikälikin luovuus ja "hulluus" on helppo liittää yhteen. Luovat ihmiset ovat usein toisinajattelijoita, jotka eivät sopeudu helposti normeihin.
VastaaPoista"Ihminen joutuu yhä helpommin ristiriitatilanteeseen itsensä ja ympäristönsä kanssa." Tämä on niin totta. Pitää olla hirveän vahva ihminen, että ei anna liikaa valtaa sille, miten enemmistö asiat mieltää. On monia juttuja, joita kuuluu tehdä tai jonkalainen olla, vaikka niihin ei varsinaisesti olisi mitään syytä tai perustetta. Elämä on monimutkaista ja vaikka nykyisin monessa asiassa helpompaa kuin ennen, niin jatkuva tulva joka puolelta voi käydä hermostuttavaksi. Itse ainakin saan välillä melko täydellisiä someähkyjä, mutta silti en osaa olla jossain määrin seuraamatta erilaisia somekanavia. Luulenko tosiaan, että jotain menee ohi, jos en niitä seuraa? Kääk! Kiitos essielina!
PoistaLukaisin vielä läpi kommentit. Minusta Hurme käyttää hullu-sanaa "reippaasti", mikä on hänen koko kirjansa tyyli myöntäen, että todellisuus hajosi tyystin, mutta se ei ole mitään pelättävää, vaikka onkin kokijalleen äärimmäisen kauheaa.
VastaaPoistaSe hulluuus, mistä joutuu - tai pikemminkin pääsee, koska vähästä ei pääse - sairaalahoitoon, on vielä vakavampaa kuin ennen. Nykyään saatetaan lähettää itsaria yrittänytkin takaisin kotioloihin, tilanteeseen ja oloihin, jotka sairastuttivat hänet.
Minä epäilen, että oikeat, vakavat mielenerveysongelmat eivät ole lisääntyneet, vaan ihmiset pitävät hyvinkin lieviä mielialan muutoksia sairautena. Psykiatrian sanastoa heitellään kevyesti, ollaan paniikissa ja masennuksessa, vaikka kyseessä voi olla vain harmistuminen ja alakulo.
Kyllä vaan Hurme käyttää hullu-sanaa reippaan tervehenkisesti romantisoimatta tai kauhistelematta. On tosiaan ihmeellinen tilanne, kun ajattelee, miten valtavia mielisairaaloita Suomessa(kin) oli ennen ja ne täynnä potilaita ja nykyisin hoitoa on tarjolla varsin vähän ja jatkuvasti ollaan menty enemmän avohoidon suuntaan. En osaa sanoa, mitä tämä tarkoittaa, mutta varmasti ainakin osa porukasta on melko heitteillä. Mielialalääkkeiden käyttö on ollut kasvussa (en nyt muista lukuja) ja varmaan osin se kertoo siitä, että niitä käytetään myös oireisiin, joita ennen ehkä pidettiin osana ihan normielämää.
PoistaToisaalta sitten ihmiseltä kyllä vaaditaan nykyisin paljon aiempaa enemmän esim. työelämässä ja kaikenlaista epävarmuutta on enemmän.
Muutama vuosi sitten tuntui, että joka toinen oli narsisti, nyt muodissa on erityisherkkyys. Tämä on sikäli ikävää, että on myös niitä, jotka oikeasti ovat narsisteja ja erityisherkkiä, mutta termit menettävät merkityksensä kun niitä ylikäytetään.
Juuri niin! Ja masennuskin näyttää olevan muodissa.
PoistaKyllä elämässään umpikujaan joutuneen pitäisi saada olla hetki irti siitä umpikujasta parantavassa hoidossa, levossa ja vertaisryhmässä. En tiedä, onko sellaisia lievemmmin sairastuneiden tai sairauden paranemisvaiheessa olevien osastoja vapaine liikkumisineen sitten ollenkaan. Kadulla näkee aikalailla sairaita ihmisiä, jonkalaiset ennen saivat olla laitoksessa.
Tunnen muutaman mielisairaaloissa tai muualla mielenterveysongelmaisten kanssa työskentelevän ihmisen ja heidän mukaansa tilanne on huono, siis hoitoon ei kaikki meinaa päästä ja sairaaloidenkin resurssit on vedetty ääritiukalle. Avohoitoa suositaan, mutta ikävä kyllä osa siitä on tyyliin resepti kouraan ja joskus harvoin terapeutin tms. juttusille. (Samoinhan puhuu tuntemani vanhusten parissa työskenetelevät.)
PoistaKävin toissapäivänä Kelloskoskella ja yksi mukava tapaus sai taas harmittelemaan, että Kellokosken sairaala suljetaan. Yleensähän kukaan ei halua mielisairaalaa tai vastaavaa naapurustoonsa, Kellokoskella kyläläiset hyväksyy hyvin sairaalan asukkaineen joukkoonsa ja yrittivät vastustaakin sairaalan sulkemista. Kunnanjohtaja (tai joku muu johtoportaaseen kuuluva) näki tilanteessa positiivistakin; lähellä Nikkilässä sairaalan suljettua aukesi uusia mahdollisuuksia. Eli vanhat sairaalarakennukset kunnostettiin (kalliiksi!) asunnoiksi. Kellokosken sairaalarakennukset on vanhoja ja hienoja ja niitä taitaa olla enemmän kuin Nikkilässä. Sairaalan puistokin on iso ja kiva. (Ja osan siitä tietty vois sitten kaavoittaa rakentamiselle.)
Mielenterveyden ongelmista puhutaan nykyään enemmän ja avoimemmin ja hyväksyvättävämmin, harmi ja huolestuttavaa, ettei se kuitenkaan tunnu vaikuttavan esim. poliittisiin päätöksiin. (Onhan siitä vanhustenhoidostakin puhuttu iät ja ajat, eikä muutosta, ainakaan perempaan, ole tapahtunut.)
Mietin kuinka paljon tuolla mielenterveydenongelmista avoimemmin puhuminen on vaikuttanut juuri tuohon Marjatan ja sinun puhumaan "ylidiagnosointiin". Siis kun eri sairaudet tulee muotiin ja puhutaan melko kevyin perustein masennuksesta ja paska pomo on narisisti, samoin se katastrofaalisesti päättyneen suhteen toinen osapuoli jne.
Terapioista on tullut hyväksyttävämpää ja normaalia, niin varmaan sitäkin kautta lääketiteelliset termit ja diagnoosit on tulleet yleisempään tuntemukseen ja sitten myös yleisempään ja virheelliseenkin käyttöön. Ehkä.
Voisin puhua näistä aiheista varmaan loputtomiin, mutta jos nyt kuitenkin hyppään asiasta toiseen. Kerro mulle KAIKKI Rusirockista ja Patti Smithistä!!
En nyt ole ihan varma, mutta olikohan niin, että jos on burn out, niin Kelasta ei saa sairasajan palkkaa. Tämän vuoksi diagnoosin pitää olla masennus. Kummallisia koukeroita.
PoistaOlisi hyvä, jos olisi jonkinlaisia vanhanajan sanatorioita, joihin voisi mennä välillä lepäämään. Jatkuvasti puhutaan ennaltaehkäisyn tärkeydestä, mutta mitenköhän se käytännössä toteutuu?
Näin on (tai ainakin vielä pari vuotta sitten oli), että burn out kirjataan lieväksi masennukseksi juuri tuon takia. Ja hyvä että lääkärit toimii niin, eikä sano että sori. Masennustilastojahan se vääristää. Eikä anna oikeaa kuvaa esim. työuupumusten määrästä.
PoistaEnnen sai olla esim. Lapinlahden ihanassa tervehdyttävässä ynpäristössä sanatoriomaisesti avo-osastolla, niin että sai liikkua vapaasti ja käydä esim. kaupungilla vieraan kanssa, kunhan palasi hoitamaan toipumistaan.
PoistaMinäkin kävin muuten Kellokoskella viime maanantaina. Kävimme vanha ruukin museossa. Museon johtaja kertoi, että Kellokosken avopotilaita tunnettiin monia kyläyhteisösääs nimeltä, muitakin kuin se tunnettu Prinsessa, josta tehty elokuva.
Nykyinen avohoitotyyli on entiseen verrattuna heitteille jättöä. On palattu aikaan ennen mielenterveydenhoitoa sillä erotuksella vain, että lääkkeitä kyllä määrätään. Yksinäisyys on saattanut sairastuttaa ja sitten palautetaan siihen samaan turvattomuuteen.
Moni puhuu työssä väsymisestä, kun on itse asiassa väsynyt koko elämäänsä ja itseensä. On jotenkin vähemmän pelottavaa löytää syyllinen työstä.
En saa vastattua edellä oleviin kommentteihin erikseen, joten vastaan tässä yhteisesti.
PoistaAiemmin tosiaan monet mielisairaalat olivat hienoja puistojen ympäröimiä rakennuksia. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että hoitojärjestelmä on purettu. Varsinkin, kun monet mielenterveysongelmaiset eivät jaksa pitää puoliaan ja jos heillä ei ole omaisia, jotka auttaisivat ajamaan heidän asioitaan, niin ollaan todella heitteillä.
Jotenkin tuntuu, että koko hulluus oli ennen jotenkin selvempää tai että oli jokin raja hulluuden ja terveyden välillä. Kun oli tarpeeksi hullu sai sairaalassa hoitoa ja sitä myötä parani ja muuttui terveeksi. Eivät tietenkään kaikki, mutta monet kuitenkin. Tätä on nyt vähän vaikea hahmottaa, mutta nykyisin tuntuu, että hyvin monella on mielenterveysongelmia, mutta ne ovat jotenkin epämääräisempiä (joka ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat yhtään sen helpompia niistä kärsiville).
Moniin diagnoosinimikkeisiin (kuten juuri narsismi) ripustaudutaan ja niitä käytetään lyömäaseina ja toinen ihminen (kuten Sanna toi esiin juuri maininnassa avioeron yhteydessä) nähdään kokonaan sen kautta. Samalla diagnoosinimestä voi tulla myös oikeutus: erosin, koska se toinen oli narsisti - vaikkakin hyvin luultavasti näin ei ollut, koska narsismia on, olikohan se nyt jotain 1-3 %:lla väestöstä - joten tosiaankaan jokainen hankala aviopuoliso ei voi olla narsisti.
Sanna, aloitin kirjoitusta Patti Smithistä, mutta en tiedä, saanko sitä valmiiksi. Annan sen nyt olla ja odotan, että saisin siihen sellaisen otteen kuin haluaisin. Oli kyllä hurjaa ja mahtavaa.
Marjatta, mietin tuota viimeistä lausettasi. Se on varmaan totta, että työväsyminen voi olla hyväksytympi tapa antaa nimi elämään väsymiselle. Toisaalta sitten työelämä vaatii nykyisin usein hyvin paljon. On jatkuvasti oltava valmiina muutokseen ja usein leijuu vielä ilmassa työn päättymisen uhka. Itse sain nyt järjestettyä niin, että joka toinen viikko teen nelipäiväistä työviikkoa. Kun kerran on niin, että eläkkeellepääsyikä jatkuvasti nousee, niin pitää alkaa hyvissä ajoin tukemaan omaa jaksamistaan, vaikka se tietysti omassa tapauksessani on palkasta pois.
Tässä luultavasti tullaan myös niihin ajatuksiin, joita Melender esittää esseissään Onnelisuudesta. On jonkinlainen pakko siihen (kenellä enempi, kenellä vähempi), että jatkuvasti pitäisi olla onnellinen tai mieluummin superonnellinen. Se ei tietenkään ole mahdollista ja kun näin on, niin sitten normaalikin epäonnellisuus saatetaan mieltää masennukseksi.
Kiitos kommenteistanne!
Marjatta, kävitkö Kellokoskella kahvila Kinuskillassa? Mä rrrrakastan sen ulkotilaa! Se oli kyllä kiinni, kun mä kävin siellä, maanantaina.:)
PoistaOmppu, uskon täysin, että Pattin keikka on ollut hurja ja mahtava.
Mehän käytiin oikein lounaalla siellä. Vau, mitä viimeisteltyjä gourmet-annoksia, vaikka nimenä oli makasiinipurkeri ja muuta vastaavaa. Aiemmin olen käynyt kahvilla Kinuskillassa, ahh! Meillä oli seurassa myös eläkkeellä oleva kokki. Hän kiitteli lähtiessä sekä suullisesti että kuulemma vielä facebookissa.
PoistaOmppu, olen seurannut kauhuissani tuota eläkeiän nousua. Itse pääsin kuusikymppisenä enkä ollut päivääkään yli. Lähdin tammikuun lopussa ja moni ihmetteli, miksi en viivytä lähtöäni kevääseen, jolloin olisin saanut vielä kesälomarahatkin. Kyllä ihmisen elämään pitäisi kuulua myös mahdollisimman terve ja aktiivinen eläkeikä.
Tuo loppulauseeni tuli varmaan siitä, että tunnen joitain, joilla oli tällainen virhetulkinta väsymisestään. Yleisesti työ ja siihen liittyvät huolet kyllä vievät aivan liikaa voimia.
Sanna, pidetään tuo Kellokoski mielessä tulevaa varten. Jostain syystä on nyt niin, että tuo Patti Smith -kirjoitus ei millään etene. Kaikki mitä kirjoitan, vaikuttaa teennäiseltä tai pateettiselta. Joudun ehkä toteamaan, että Patti Smith oli kertakaikkisesti niin suuri kokemus, että siitä ei tekstiä synny.
PoistaMarjatta,
ja nyt ollaan poistamassa sunnuntailisiä tai ainakin sitä suunnitellaan. Työnteko menee ihan mahdottomaksi. Kukaan ei halua palkata yli 40-vuotiaita tai ainakaan yli 50-vuotiaita ja nuoria naisia ei voi palkata, kun ne on kumminkin kohta raskaana ja pikkulasten äitejä ei voi palkata, kun lapset sairastaa ja aiheuttaa poissaoloja. Em. huolimatta töissä pitäisi olla hamaan tulevaisuuteen. Tässä ei nyt jokin täsmää ollenkaan.
Vierastan ajattelua, että "sitten kun olen eläkkeellä" ja tämän vuoksi katsoin paremmaksi kaventaa hieman toimeentuloa ja nauttia enemmän.