Reader, why did I marry him?

Iltapäivällä tuli levottomuus on yksi hienoimpia suomalaisia kirjannimiä. Tosin se sopisi paremmin jonkin muun romaanin kuin tämän Eva Illoisen teoksen nimeksi, sillä se vihjaa nimensä kautta lyyriseen kirjoitustapaan ja korkeintaan seitinohueen ranskalaiseen iltapäivähumalaan. Kummastakaan ei tässä romaanissa ole tietoakaan, sillä Illoisen teksti on vankasti perusrealistista ja seitinohuen sijasta päähenkilö Jatta on useimmiten tolkuttomassa kaatokännissä. Kirjastossa työskentelevä Jatta turvautuu pulloon aluksi silloin tällöin, mutta alkoholistikertomusten juonen mukaisesti viina vie naisesta voiton vähitellen yhä pahemmin. Jatan juomista yrittää rajoittaa hänen miehensä Pauli - laihoin tuloksin. Apua pyydetään myös tuttavapiiriin kuuluvalta psykiatrilta, mutta hänenkään neuvonsa eivät onnistu lopettamaan Jatan juomista kuin väliaikaisesti. Kirjassa etsitään syytä Jatan juomiselle. Psykiatri haluaa penkoa Jatan nuoruutta ja lapsuutta, kuinkas muutenkaan, mutta Jatta ei suos...

Elokuva on aina huonompi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty. Sama laatuero löytyy luonnollisesti myös tv-sarjan ja sen pohjana olevan kirjan väliltä. Olen viime viikkoina seurannut HBO:lta Gillian Flynnin kirjaan Sharp Objects (2006, suom. Teräviä esineitä) perustuvaa tv-sarjaa (ohjaus Jean-March Vallée). Kirja ei ollut täydellinen ja erityisesti sen keskikohta sisälsi joutokäyntiä. Loppu sen sijaan oli varsinainen knock out - vieläpä kahdesti. Esittelin Sharp objectsin blogissani lokakuussa 2014 seuraavasti:  "Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka  päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuoteen. Miksi näin on, paljastuu lukijalle vähitellen synkkien tunnelmien käydessä yhä tiiviimmiksi." TV-sarjan ongelmana on, että se etenee varsin hitaasti ja Camillen (Amy Adams) ajamista ikälopul...

Menoa ja meininkiä. Tykitystä ja tulista tupenrapinaa. Ensimmäinen statement löytyy heti teoksen kannesta. Että mikäkö se on? No se on se, että naiskirjailijan nimestä on mainittu vain sukunimi. Jos Virginie Despentesiä ei tunne saattaa ajatella, että kirjailijan nimi on Vernon Subutex ja mikäs nimi se nyt on? Heti on mielessä pillerikauppa, haahuilevat hupparipäiset huumesilmäihmiset ja porttikongit, joissa subutexejä ostetaan ja myydään. Se on väärä mielikuva. Tässä teoksessa on kyse muusta. Tai no jaa. On tässä kirjassa huumejuttua, mutta ei mitenkään ylettömästi. Lähinnä vaan sen takia, että huumeidenkäyttö on osa joidenkin Despentesin kuvaamien ihmisten maailmaa. He eivät tosin popsi subutexejä, vaan vetävät luottokorteilla viivoja nenään nuuskutettavaksi. Tämä aihepiiri ei kuitenkaan ole tämän kirjan pointti. Tartuin Vernon Subutexiin, koska halusin lukea jotain yhtä kokonaisvaltaisesti koukuttavaa kuin Ryan Gattisin Vihan kadut . Ihan yhtä vahvaa imua ei tässä kirjassa o...

Tulkoon äkkiä syksy ja pimeät illat, tuulen ujellus ja viistoräntä. Runosäkeiden lepatus kynttilänliekissä, pimeän polte ja palaneen tuoksu. Haju? Näin siksi, että olen kauimpana niistä ihmisistä, jotka ahmivat kesällä kirjan toisensa jälkeen. Runojakaan ei kesällä tullut luettua, mutta nyt kun ilmassa jo erottuu syksyn tuoksu on hyvällä tapaa toisin. Kaisa Ijäksen runokokoelman Siskot, veljet  (2009) ostin Helsingin kirjamessuilta viime syksynä ja päätin tarttua siihen nyt, kun yksikään kirjastosta varaamani runokokoelma ei ole vielä saapunut. En myöskään ole blogeissa törmännyt ainoaankaan tästä kokoelmasta kirjoitettuun tekstiin, joten ihan hyvä paikka antaa shout-out Siskoille, veljille. Aluksi oli tämän kokoelman kanssa kylmissäni. Siinä määrin reumatismin teutaroima, että lämpimin ääni lähti lukiessani siitä, kun jäiset polveni kolahtelivat yhteen. Mutta. Ajatusten takamailla jo silloin aavistus tulevasta, Fata Morganan hiipivästä heilastelusta. Ja niin se oli. No...

Nyt tuomitaan kuorossa Timo K. Mukan Tabu. Tabussa inhottava irstas ukko viettelee nuoren viattoman tytön ja ikään kuin tämä ei riittäisi kaupan päälle myös tytön äidin. Mukka on Tabussa halunnut shokeerata lukijoitaan aiheella, joka saa heidät tuntemaan moraalista närkästystä ja pahoinvointia. Näin Timo K. Mukan Tabun voi näppärästi kuitata, eikä siitä sen enempää. Paitsi että ei voi. Timo K. Mukasta minulle tulee aina mieleen se, kun hänen kerrotaan sanoneen, että pitempään reissuun lähtiessään hän kaivoi maahan kuopan, johon piilotti käsikirjoituksensa siltä varalta, että talo sattuisi palamaan tai varkaat veisivät sen mukanaan.  Joku ehkä ajattelee, että Tabun käsikirjoitus olisikin joutanut tuhoutua ja niin emme olisi koskaan kuulleet Milkasta, hänen äidistään ja Kristus-Perkeleestä. Juonitasolla Tabu on häiritsevä kertomus. Ikiaikainen moraaliton viettelytarina, oman tyylisensä suomalainen versio Nabokovin Lolitasta (1955),  jossa likainen (Kristus-Perkele) tah...

"Art is a matter of life and death." Juhlallisen kornilta kuulostava lause, mutta Marina Abramovicin performanssitaiteen suhteen tämä lause pitää niin kirjaimellisesti paikkansa kuin ylipäätään on mahdollista. Tinkimättömyys, rohkeus, periksi antamattomuus, äärimmäisyys.  Elämänmittainen projekti, jossa Abramovic tahtonsa avulla raivaa tien sinnekin, missä on toisinaan pelkkää seinää, toisinaan autiomaata. An artist should not lie to himself or others * Marina Abramovic syntyi vuonna 1946 Belgradissa, jossa hänen lapsuuttaan varjosti Titon kaikkialle ulottuva varjo. Abramovicin isä kuului Titon eliittijoukkoihin ja hänen äitinsä oli uuttera partisaani. Elämänsä kuusi ensimmäistä vuotta Abramovic vietti kuitenkin isoäitinsä luona erossa vanhemmistaan, jotka ottivat hänet takaisin kotiin vasta pikkuveljen synnyttyä. Abramovicin äiti kuritti häntä fyysisesti ja kontrolloi tytärtään pikkutarkasti, eivätkä äidin ja tyttären välit myöhemminkään täysin parantuneet. An Ar...

Nyt on niin hienoa, että tekee mieli tanssahdella. Erityisesti muutamien Salla Simukan novellien loput jättävät minut haukkomaan henkeäni ja huomaan toistelevani yhtä ja samaa sanaa kerran toisensa jälkeen. Nerokasta. Löysin Salla Simukan uutuusteoksen Sammuta valot!/Sytytä valot! vähän kiemuraista reittiä. Tämä on samalla hyvä todiste siitä, että vaikka kuinka seuraa, mitä kirjallisuutta maassamme julkaistaan hyviä teoksia saattaa silti mennä ohi ja on usein kyse lähinnä sattumasta ja tähtien asennosta, mitkä teokset löytävät reittinsä luokseni. Simukan uutuuden löysin podcastien kautta. Kuuntelin Omahuone-podcastia, jossa puhuttiin bloggaamisesta ja siitä, pitäisikö kirjabloggareille maksaa. Sivulauseessa tuli esiin, että Baba Lybeck tekee nykyisin podcasteja ja niinpä päätin tutkia, mistä kirjoista hänen podcasteissaan on puhuttu. Valitsin kuunneltavakseni jakson, jossa hän keskustelee Salla Simukan kanssa kirjoittamisesta ja nuorista Sammuta valot!/Sytytä valot! -...