Siirry pääsisältöön

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta


P.I. Jääskeläisen lukemisessa riemastuttavinta on se, että hänen kirjojensa parissa on älykkäästi hauskaa. Etukäteen ei tiedä, mille matkalle lähtee, kun tarttuu P.I:n kirjaan. Yllätyksiä sattuu ja tapahtuu ja todellisuuden rajat venyvät ja paukahtelevat. Ihan kaikkein parasta on se, että P.I.:llä on minuun inspiroiva vaikutus. Siihen ei pysty edes monet niistä, joiden teoksia raahataan mukana vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Arvostan kovasti tällaista lukijan aivojen stimulointia.

En ole suuri suomalaisen realistisen kirjallisuuden ystävä. Se on tietysti pelkästään minun häpeäni, ei kyseistä tyyliä kirjoittavien kirjailijoiden. Ehkä tätä ei edes pitäisi sanoa ääneen, mutta olen aivan liian kuriton valehdellakseni. Ennen tämän blogin aloittamista olin varsin pihalla viime aikaisen suomalaisen kirjallisuuden suhteen noin ylipäätään. P.I:kin oli minulle tuttu ainoastaan nimenä ja luin noin vuosi sitten Harjukaupungin salakäytävät autuaan tietämättömässä neitseellisyyden tilassa. Sen seurauksena oli naiivi blogikirjoitus, josta en ole edes jälkikäteen vaivautunut stilisoimaan tietämättömyyteni aikaansaamia mutuhuttuilun keskinkertaisuuksia. En poista tuota bloggausta, vaan annan sen hukkua armeliaasti blogiarkistoni alkuhämäriin. Pidän näin itselleni siedätyshoitoa, joka tulee huomattavasti halvemmaksi tällä tavoin kuin yksityislääkäriasemalla.

Lumikossa on monta kerrosta, suuntaa ja kierrettä. Itse miellyin eniten sen tapaan naureskella suomalaiselle kirjallisuusperinteelle, erityisesti realismin vahvalle asemalle kirjallisuudessamme esimerkiksi teoksen päähenkilön Ellan kautta. "Ella ei halua kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Hän ei ole innostunut myöskään siitä, että kirjoittaisi yliluonnollisen kauhukertomuksen. Hän aikoo kirjoittaa kunnollisen psykologisen romaanin, joka kunnioittaa suomalaisen kirjallisuuden realistisia perinteitä." Niin sitä pitää. Seuraavaksi Ella rakentaa varmaan uunin. Anteeksi uuni. Hyvät leivät leyhyttelit.

Lumikko kertoo lastenkirjailija Leena Lumikosta ja hänen ympärilleen keräämästään 9 kirjallisesta lapsinerosta, joista Lumikko omien metodiensa avulla jalostaa suomalaisen kirjallisuuden ykköstykkejä. Hyvin hän onnistuukin, sillä P.I:n romaanissa lapsinerot ovat aikuistuneet ja ottaneet paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Kun teoksen päähenkilö Ella Milana ottaa kymmenennen paikan Lumikon perustamassa Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa alkaa hän etsiä totuutta siitä, kuka oli alunperin joukkoon kuulunut 10. jäsen. Tämä on mysteerijuonne, joka teoksen lopussa saa erinomaisen käänteen. Voitaisiin vaikka nauraa itsellemme kukin tahoillamme.

Maaginen realismi. Termi, jota kohtaan tunnen suurta inhoa. Kyllä Lumikon sen alle voi tunkea, mutta itse puhun mieluummin postmodernista. Voin käyttää tällaista toivottoman kulunutta ja vanhentunutta termiä, koska en ole mikään oikea kriitikko, vaan kirjoista kirjoittamisen vapaa taivaan lintu, joka sivumennen sanoen ei lennä talveksi etelään. Tykkään postmodernista, koska se ei sulje mitään. Ei määrittele ulkopuolelle, eikä varsinkaan kitise realismin perään.

Lumikossa ilahdutti myös P.I:n leikkisä piirileikki tosielämän ihmisten päätymisestä kirjallisen teoksen aineistoksi ja erityisesti joidenkin ihmisten halu itse edistää tätä päätymistä. Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että myös sinä saatat hyvinkin olla päätynyt johonkin kirjaan? Olet City-marketissa työnnellyt ostoskärryjä ja tapasi vilkuilla puolisalaa lappumerkittyjä tuotteita on kiinnittänyt jonkun kirjailijan huomion. Niin sinusta on tullut Eila 35 v., yksinhuoltaja. Vaikka ostosparatiisit kauppoineen on rakennettu konsumerismin pyhäköiksi, ei kukaan voi estää kirjailijaa käyttämästä niitä myös muihin tarkoituksiin. Lumikon kirjailija Saaristo toteaa: "Mä löysin tänään palasia sarjamurhaajan äidistä, puolikkaan päähenkilön rakastetusta ja kolme kokonaista sivuhenkilöä. Ihan kiva saalis."

P.I:n kritiikki kirjoja, kirjailijoita ja kirjoittamista kohtaan nousee juhlivan kuplivalle tasolle. Leena Lumikon luomus, Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seura, on talo, jonka ikkunoista puhaltaa itseironian ironia. Siellä pidetään vuosisadan pirskeet, joissa kirjallinen maailma manataan ja jossa sille skoolataan rakkaudella, koska ei muuta voida. Koska se nyt vaan on niin, että kirjallisuus on sairaus, jota ilman maailma tuhoutuisi. "Kaikkihan sen nyt tietävät ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta."

Lumikosta löytyi myös sellainen mielenkiintoinen tauti, jonka alalajikkeen levittämiseen olen usein itsekin syyllistynyt. Kyseessä on kirjarutto. Monimuotoinen ameebatauti, joka aikaansaa sen, että kirjojen tarinat muuttuvat. Nimittäisin tätä sairautta materiaaliseksi konstekstuaalisuudeksi. Voisi tämän nähdä niinkin, että kirjarutto on nimi sille prosessille, joka on käynnissä omassa päässäni. Luetut teokset menevät sekaisin, huonomuistisuus ja paljonlukeminen poraavat teoksiin reikiä ja aivojen kaunokirjalliset välittäjäaineet iskevät synapseja vääriin vastaanottajiin. Näin syntyy lukupuuroa, savoksi lukuhuttua. Laitetaan voisilmä päälle.

Lumikossa jäniksenselkäläiset kirjailijat pelaavat peliä. Ihan kirjaimellisesti. Pelin tarkoituksena on puristaa totuus esiin kirjailijatoverista. Jos ei meinaa irrota, on myös kivun tuottaminen sallittu samoin kuin totuuden esiintuloa edesauttavat keltaiset rakeet. Pelin myötä kävin Wienissä. Tarkemmin sanottuna sohvalla. Istahdin psykoanalyysin alkuhämäriin jäniksenkäpälä sylissä. On se sitten miten naiivia tahansa, niin totuus on minusta aina perin kiinnostava aihe. Totuus ja sen kanssa leikittely. Kirjailijat toistensa peileinä. Peilivaiheen kirjallinen tuleminen. Ihmisellä on tarve totuuteen, mutta elämä ympärillämme tekee totuuden jahtaamisesta yhä kimurantimpaa. Itse totesin muinoin graduni johdannossa, että kaikkiin kirjoittamiini lauseisiin sisältyy ehkä, vaikka se ei siinä uloskirjoitettuna luekaan. Olen edelleen samaa mieltä. Totuuden syvin olemus on ehkä. Ehkä.

Lumikossa koirat räksyttävät kirjailijan pihalla. Nyt ne näemmä ovat tulleet omalle pihalleni. Mikäköhän niitä oikein vaivaa? Hetkinen, ei ne taida koiria ollakaan. Eräs niistä näyttää erehdyttävästi Antti Majanderilta.


Kommentit

  1. Todella, todella hyvä kirjoitus, Omppu. Täytyy tunnustaa että tämä oli ensimmäinen blogikirjoituksesi jonka ajatuksella luin (ihanan limerikin jälkeen tietty! <3) ja se ihastutti. Olet valtavan hyvä kirjoittaja, ja olet älynnyt todella paljon tästä ihastuttavasta kirjasta. Kiitos, tämä piristi tämän kirjan rakastajan päivää. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista paljon ihanasta kommentistasi. Se taas piristi kovasti tämän bloggarin päivää.

      Poista
  2. Minä luin tämän kirjan siinä tilassa, että en tiennyt Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoista mitään. Tuli huikea lukukokemus!

    VastaaPoista
  3. "Kaikkihan sen nyt tietävät ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan." Hehehe, kai sitä jotenkin kaheli täytyy olla :D Tästä jos mistä olen kanssasi samaa mieltä: "Totuuden syvin olemus on ehkä. Ehkä." Ajatus, johon kerta toisensa jälkeen palaan... Totuus on minustakin loputtoman kiinnostava aihe, olkaamme siis kaksi naiivia ihmettelijää :) Me ihmispolot kurkottelemme kohti totuutta, mutta voiko sitä koskaan tavoittaa... Kiitos jälleen hienosta kirjoituksesta!

    Ps. Ja sopiva määrä kurittomuutta pitää maailman virkeämpänä kuin yksimielinen hymistelevä tottelevaisuus ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, taitaa olla vähän niinkin, että jotkut kirjailijat aiheuttavat bloggarissa enemmän kurittomuutta kun jotkut toiset kirjailijat. Jatkakaamme ihmettelyn ihmeellisillä poluilla. Ja kiitokset sinulle kommentoinnista.

      Poista
  4. "P.I. Jääskeläisen lukemisessa riemastuttavinta on se, että hänen kirjojensa parissa on älykkäästi hauskaa." Oi, tämä on niin totta!

    Huimaa ja älykästä ilottelua on tämä sinun tekstisikin. Inspiroiduin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. P.I:llä on paljon moniäänisyyttä, pidän siitä. Pitäisköhän tässä ruveta kaivamaan Bahtinia esiin? :)

      Mukava kuulla, että koit tekstini inspiroivana. Tätä tekstiä kirjoittaessa otin varmistimen pois päältä, kun kirja antoi siihen niin hyvät lähtökohdat.

      Poista
  5. Omppu, en ole yhtään fantasian ystävä, mutta Harjukaupungin salakäytävät oli minulle the juttu. Osa kiintymyksestä kirjaan menee sen piikkiin, että minä koin omassa elämssäni jotain samaa juuri silloin, kuin mitä tapahtui kirjassa ja uudelleentapaaminen vuosikymmenien jälkeen tapahtui juuri harjukaupungissa! Ostin muuten kirjan kunniaksi jopa Marimekon päärynäkuvioisen mekon.

    Minä taas rakastan sanaa maaginen realismi. Se kaikki alkoi elokuvasta Suklaata ihollani, joka on tehty kirjan Pöytiin ja vuoteisiin pohjalta. Maagista realismia on minusta harjukaupungissa enemmän kuin fantasiaa.

    On kiva, että tämä Pasin kirja on nyt saanut menestystä ulkomailla, mutta en usko, että luen tätä. Odotan hurmaavalta herra kirjailijaltamme jotain vähän samanlaista kuin ikimuistoinen harjukaupunki, jota jäin vahinogossa lukemaan ulos lumisateeseen eli olisin voinut kuukahtaa kirjan takia vaikka keuhkokuumeeseen!

    Pidän paljon tämän kirjan nimestä, mutta nyt on monta syytä jättää just tämä ja monta muutakin väliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt Leena kuljet onnesi ohi, mutta en tietenkään halua painostaa sinua lukemaan Lumikkoa. Se kyllä on ihan erinomaisen oivallinen teos, josta uskoisin sinun pitävän.

      Näen nyt mielessäni sinut lukemassa Harjukaupunkia lumisateessa. Ihanaa, että kirja voi viedä niin mukanaan.

      En tosiaan oikein koskaan ole pitänyt tuosta termistä maaginen realismi. Jotenkin koen tuon sanaparin syövän toinen toisensa. Sitten taas tragikomedia on minusta hieno laji, vaikka siinä on tavallaan juuri sama keskinäinen sopimattomuus, vaikka ei tavallaan olekaan. Sen kyllä olen pannut merkille, että jos elokuva on tragikomedia, niin silloin kun muut nauravat, niin minä yleensä itken. Tosin koen komiikan noin muutoinkin aika usein traagiseksi. Voihan Jäniksenselkä!

      Poista
  6. Tosi hyvä kirjoitus, loppu ihan huippu!:)
    Olen lukenut Jääskeläiseltä vain Harjukaupungin, mutta se jätti tunteen, että voisin lukea enemmänkin (painokoneen läpi ajettua mielenvikaisuutta:D). Ehkä tämän, kun en minäkään ole suomalaisen proosan suuri ystävä?;)

    Kai jokin kirjaruton muoto tämänkin: Luin yhden kirjan, missä oli useita tarinoita tai novelleja. Yksi jäi erityisesti mieleeni. Sitten se hämärtyi ja jäi vain joitakin ihania mielikuvia. Kerran päätin lukea sen uudestaan, mutta ei semmoista tarinaa löytynytkään. Istuin kirjastossa ja selailin läpi muutkin ko. kirjailijan teokset ja etsin ja etsin sitä yhtä tiettyä tarinaa...jonka ilmeisesti olen itse kehitellyt päässäni kirjaa lukiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna. Tunnustan, että mietin kyllä kerran jos toisenkin, että annanko tekstini viimeisen lauseen olla siinä muodossa kuin se nyt on. Päätin sitten kuitenkin antaa sen olla. Ei sitä kovin moni kuitenkaan täältä pikkuruisesta blogista edes huomaa. Salaista anarkiaa!!!

      Tämä ei kyllä tosiaan ole mitään suomalaista peruskauraa ja kuten Leena totesi, niin hienoa, että P.I. on saanut nyt huomiota myös Suomen ulkopuolella.

      Tuo mitä kirjoitat, että luulee jotain lukeneensa, mutta sitten onkin keksinyt sen itse, niin minullakin on taipumusta samaan. Tämän vuoksi kirjojen uudelleen lukeminen on myös hieman tuskallista, koska lukiessani olen tehnyt niistä ns. oman versioni. Välillä myös kirjat sekaisin ja henkilöhahmotkin saattaa hypätä toisiin tarinoihin.

      Ihan huippu on,kun kerran selostin elokuvan juonta ja sitten tajusin, että sellaista elokuvaa ei edes ole olemassa, vaan kyse oli siitä, että olin lukenut kirjan ja nähnyt sen niin elävänä mielessäni, että muistin nähneeni sen elokuvana.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän