Siirry pääsisältöön

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten romaani Amalian rakkaus palautti mieleeni englantilaisen kirjailijan Kingsley Amisin (1922-1995) toteamuksen, että kaiken suuren taiteen takana on seksi. En ehkä lähtisi ihan noin vahvan väittämän kannalle, mutta ei Amisin toteamus täysin perätönkään ole. Tosin riippuu tietysti myös siitä, miten seksin määrittelee. Itse puhuisin ehkä mieluummin seksuaalisuudesta, joka on jo ilmiönä huomattavasti laajempi. Miten tahansa, Amalian rakkaus on kuppikakku, joka on rakennettu seksuaalisuudesta, vallasta, fetisismistä ja mustasukkaisuudesta.

Elena Ferrante on italialainen kirjailija, jonka henkilöllisyyttä ei tunneta. Varmuutta ei ole edes siitä, onko hän nainen vai mies. On myös epäilty, että kynänimen taakse saattaisi kätkeytyä useampikin kirjoittaja. Amalian rakkaus on joka tapauksessa tekijän (tai mahdollisesti tekijöiden) esikoisteos. Huikaiseva psykologinen jännitysnäytelmä, jossa Amalian arvoitusta tutkitaan kuin hän olisi patologin pöydällä oleva ruumis. Ja ruumis hän onkin.

63-vuotias Amalia kuolee hukkumalla heti teoksen alussa ollessaan matkalla tyttärensä Delian luokse viettämään tämän syntymäpäiviä. Onko hänen kuolemansa murha? Itsemurha? Vai kenties vahinko? Kun Amalian ruumis löydetään, on hänellä päällään vain rintaliivit, joiden "kauniit kupit oli tehty hienosta pitsistä jonka läpi rinnanpäät kuulsivat. Kupit oli kirjailtu kiinni toisiinsa kolmella v-kirjaimella. Se oli erään kalliin napolilaisen naisten alusvaateliikkeen merkki."

Kun Dalia menee Amalian kotiin tutkimaan tämän kaappeja, löytyy sieltä aivan toisenlaisia alusvaatteita.  "Vanhoja valkoisia ja vaaleanpunaisia alushousuja", joiden kuminauhat ovat lörpsähtäneet. "Muotonsa menettäneitä rintaliivejä, rikkinäisiä aluspaitoja, sukkanauhoja joita käytettiin neljäkymmentä vuotta sitten ja joita hän [Amalia] turhaan säilytti, kurjassa kunnossa olevia sukkahousuja, epämuodikkaita alushameita jollaisia ei enää ollut pitkään aikaan ollut mynnissä ja joiden värit olivat haalenneet ja pitsit kellastuneet."

Heti teoksen alusta lähtien Amalian ympärillä leijuu mysteerin vahva tuoksu, joka saa lukijan pohtimaan, mistä oikein on kysymys. Tunteet ovat Ferranten romaanissa vahvoja. Napolin kadut värikkäitä, meluisia ja likaisia. Niiden yllä leijuu Amalian likaisten alusvaatteiden haju. Elämä syöksyy kevättulvan lailla, huuhtoo ja sekoittaa ihmisten pään. Delian ja hänen äitinsä välinen suhde oli kompleksinen. Äitinsä seurassa Delia koki olonsa sulkeutuneeksi ja epäaidoksi. Hänen ja äidin välit eivät olleet läheiset, mutta äidin kuoltua Delia huomaa liimaantuneensa tämän kohtaloon kuin kärpänen kärpäspaperiin. Kuka äiti oikeastaan oli?

Lapsuudestaan Delia muistaa äidin, jonka oli kiellettyä pitää huolta itsestään ja vartalostaan, koska isän mielestä moinen merkitsi "aviorikoksen valmistelurituaalia." Aviomiehen rakkaus Amaliaa kohtaan oli omistavaa ja julmaa. Hän ei kaihtanut merkitä Amandan vartaloa nyrkeillään. Ja sitten on vielä Caserta. Arvoituksellinen mies, joka rakasti Amandaa tai Amanda häntä tai joiden välinen suhde nousi Delian luomista muistikuvista. Todellisuus ja itselle kerrotut tarinat sekoittuvat. Caserta on paha. Hän voi olla jopa murhaaja tai hänen pahuutensa voi olla Delian mielikuvituksen tuotetta. Caserta, joka vaikuttaisi seuraavan myös Amandaa. Caserta, jonka läsnäolo heittää lisää varjoja kapeille kaduille.

Ferrante huijaa lukijaa. Juonenkäänteet ja -väänteet pitävät tiukasti lukijasta kiinni. Saavat hänet uskomaan ja hetken päästä menettämään uskonsa. Kysymään: mitä tapahtui todella? Identiteetit hajoavat ja kyseenalaistuvat. Kuka minä olen? Mikä minussa on minua ja mikä joku toista. Muisti haparoi. Ajatusmatkat menneeseen tuottavat kertomuksia, joista tulee totuuksia, joiden todenperäisyydestä on vaikea tietää mitään. Ferranten romaanissa vallitsee "la malattia dei sentimenti", joka on termi, jota elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni käytti kuvaamaan elokuviensa henkilöhahmoja. Hän viittasi tällä termillä henkilöhahmojensa tunne-elämän sairauteen; todellisuuspakoon, jonka synnytti tunteiden epävarmuus, pyrkimys torjua ahdistusta sekä seksuaalisten kokemusten tavoittelun hallitsevuus.

Seksuaalisuus on Ferranten romaanissa sekä julkeaa, että piilotettua. Se paitsi motivoi romaanihenkilöiden toimia, on myös keino nostaa pinnalle naisen ruumis ja sen toiminnot. Heti teoksen alussa kerrotaan, miten Delian kuukautiset alkavat äidin hautajaistilaisuudessa ja hän tuntee "märän, lämpimän noron" jalkojensa välissä. Hänen on lähdettävä ostamaan tamponeja kesken hautajaisten.

Vahvojen seksuaalisten tunteiden rinnalle Ferrante nostaa Delian seksuaalista halua tuntemattoman ruumiin. Kun Delia tapaa kouluaikojen ystävänsä, pelottavan ja mystisen Casertan pojan Antonion, ei hän kykene tuntemaan tätä kohtaan minkäänlaista seksuaalista vetoa. Delia on paljas ruumis sängyllä, tunteeton kuin nukke, jota Antonio yrittää herättää henkiin. Hän alistuu Antonion edessä, mutta kaikki hänen tuntemuksensa ovat elottomia ja kuolleita. Ferrante paljastaa ovelat miehen ja naisen välillä vallitsevat seksuaaliset lait, antautumisen hämärän logiikan ja sen riippumattomuuden antautujan tunteista.

"Alistuva mutta haluton asenteeni teki hänet kuitenkin epävarmaksi. Niin kuin aina vastaavissa tilanteissa, ajattelin että minun pitäisi joko teeskennellä kiihkeästi huokaillen tai työntää hänet pois luotani. En kuitenkaan uskaltanut tehdä kumpaakaan. Pelkäsin oksentavani reaktion aiheuttaman hyökyaallon takia. Riitti että odottaisin. En enää edes tuntenut hänen sormiaan. En tiennyt, oliko hän vetänyt kätensä inhoten pois. Oli mahdollista, että hän koski minua yhä, mutta en tuntoaistini menettäneenä aistinut sitä enää."

Kotikaupunki on Delialle tuttu, mutta joka puolelta kuuluvat murrekielellä lausutut hävyttömyydet luovat sen pinnalle toisen, vieraan ja pelottavan kerroksen. "Sanojen aggressiivinen realismi ja riemukas irstaus" heittävät seksuaalisuuden päin Deliaa kerta toisensa jälkeen, eikä lukija voi olla menemättä mukaan peliin, jonka sääntöjä ja luonnetta hän voi vain aavistella. Ferranten kieli on kuvaavaa, tarkkaa ja tunnetiloja tiivistävää. "Ihmiset rapisevat" Delian ohitse kuin "lasten iloksi taitavasti pahvista leikatut paperinuket."

On tarina, jota jokainen kertoo ja muistaa omalla tavallaan niin että tarinan totuutta on mahdoton siivilöidä esiin. Delia itsekin jakautuu kahtia: hänellä on oma minänsä ja Amalia-minänsä. Niiden läpi lapsuusaika hahmottuu eri tavoin. Delian elämänhistoria näyttäytyy toisaalta pitkänä torjuttuna muistona, jonka työntäminen mielen pohjalle ja siellä pitäminen luovat omia tulkintojaan. Toisaalta kyse on hylätyksi tulemisesta, äidin rakkautta vaille jäämisestä.

Ferrante nostaa esiin mielen upposyvät pohjamudat. Amalian rakkaus on kompleksinen ja vangitseva kertomus, joka sisältää paikoin mcewanilaista piinaavuutta, ihmisluonteen nurjaa pimeää ja ruumiin epäselviä vaatimuksia, joista seksuaalisuus sekoittaa omat cocktailinsa. Haluan lisää Ferrantea!


Elena Ferrante: Amalian rakkaus (2005)
Amore molesto (1992)
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain

Kommentit

  1. Ihanan inhorealistista pohjaimua! Tämä pitää lukea heti kun saan kevään uutuusvirrat rauhoittumaan. Tuli jotenkin mieleeni de Viganin Yötä ei voi vastustaa, mutta ranskalaisilla ja italialaisilla on vissi ero. Olen kallellaan ranskalaiseen kirjallisuuteen. Italialaisista minuun vaikuttanut on ehdottomasti Avellonen Teräs, mutta ehkä tästä tulee Teräkselle haastaja.

    Tässä on paljon seksuaalisuutta, mutta lukeminen sitten näyttää onko erotiikkaa, niissä on vissi ero. Molempi parempi, mutta toinen on enemmän tekniikkaa ja toisessa mukana kaikki vivahteet. Tietenkään en voi olla tätä lukematta, sillä pitää saada tietää Amalian salaisuus. Taidan olla aika perso sekä seksille että jännitykselle, mutta ei paljasteta kenellekään;)

    Laitan kirjan listalle: Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla Leena, että sinustakin tämä vaikuttaa kiinnostavalta. Tämä on pieni kirja, vain 151 sivua. En edes ymmärrä, miten tuohon sivumäärään voi sisältyä niin paljon ilman että sivuilla kuitenkaan on mitään tungosta. Tässä on jotakin sellaista nytkähtelyä, josta pidän kovasti. Myös tuo mysteeri kirjailijan ympärillä lisää kiinnostavuutta. Ja tosiaan vahvasti tuli mieleen italialaiset elokuvat "tunnesairauksineen" kaikkineen. Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Leena ps. - minuakin kiinnostaa seksuaalisuus ja erityisesti seksuaalisuuden ja vallan väliset kuviot. Ei kerrota sitäkään kenellekään. :)

      Poista
  2. Luin vähän aikaa sitten Ferranten Hylkäämisen päivät, ja siksi myös tämä kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hylkäämisen päivät taitaa olla se toinen suomennettu Ferrante. Käyn kurkkimassa tekstiäsi.

      Poista
    2. Miekin pidin Hylkäämisen päivistä, jonka luin ennen blogiaikoja. Tämä Amalian rakkaus on hyllyssäni ja haluan nyt kovasti sen lukea!

      Poista
    3. Amalian rakkaus on kooltaan pieni ja ajattelin, että sen lukee nopeasti. Se ei kuitenkaan - ainakaan minulle - ollut ahmaisukirja. Jäänpä nyt tiirailemaan, jos Amalian rakkaudesta ilmestyisi lähiaikoina arviosi.

      Poista
    4. Nyt sain luettua kirjan ja olihan tämä melkoinen pakkaus! Olet saanut kirjasta mahtavan paljon irti tänne blogiisikin. Itselläni jäi ehkä hieman nielemättä (/ ymmärtämättä).

      Poista
    5. Kiitos Mari. Tämä on juuri sellaista kirjallisuutta, johon olen aika hulluna. Lisää Ferrantea odotellessa. En kestä, jos en innostu hänen Napoli-sarjastaan. :) Hyvää viikonloppua!

      Poista
  3. Huu, tämä on varmaan melkoinen opus! Aviorikoksen valmistelua!! Järkyttävää ajattelua, mutta arvatenkin niin mahdollista. Ja tuo taitaa olla vain yksi yksityiskohta kaiken runsaudessa. Ihmismielen pohjamudat ja näiden pohjamutien väliset suhteet kehojen käskemyksillä höystettyinä ovat tosiaan melkoinen sekoitus... Voi ihmisyys, sinä suuri mystinen, kaikki sinun kummalliset kerroksesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja kommentistasi. On tämä Ferranten kirja kyllä aikamoinen ihmiselämän ilotulitus. Valtavan visuaalinen teos.

      Poista
  4. Vau, luvussasi on taas ollut melkoisen kiinnostava romaani! Ihmismielen pohjamuta on mielenkiintoinen paikka, siellä voi tapahtua mitä vain. Minulle se ei ole pelkästään synkkien salaisuuksien vaan myös uusien ideoiden, unelmien, toisinaan jopa puhtaan hyvyyden syntypaikka...

    Tämä alkoi taas kiinnostaa! Kiitos tästä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi Kaisa Reetta, en ollut huomannut kommenttiasi. Aiemmin mulla oli blogissa niin, että kommentteja ei tarvinnut hyväksyä ja muutin sitten niin, että ne on hyväksyttävä, koska välillä kävi niin, että en huomannut jotain kommenttia, kun ne itsekseen blogiin putkahtivat. Tässä teoksessa on monta mudan väriä, kirkkaampaa ja sameampaa. Ihastuin Ferranteen jo tämän perusteella ja nyt odotan kiihkeästi uusinta Ferrante-suomennosta.

      Poista
  5. Vangitsit! Ja vielä macewanilaisuuteen vertaus. Ei voi muuta kuin laittaa heti kirjastovaraus vetämään. Kiitos tass upeasta tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, tästä kirjasta lähti Ferrante-innostukseni alkuun ja tämän vuoksi Loistava ystäväni oli mulle vähän pettymys, koska odotukset oli muodostuneet Amalian rakkauden pohjalta. Tosin sitten se seuraava osas Napoli-sarjaa olikin jo kova juttu ja sehän on nyt tulossa suomeksikin keväällä. Pitäisi lukea myös Ferranten Hylkäämisen päivät.

      Kiitos Tuija kommentista!

      Poista
  6. Ihan ehdottomasti, hurjasta lukuruuhkasta huolimatta, luen tämän asap :) Ferrante on kyllä melkoinen, huh huh...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä