Siirry pääsisältöön

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä


Jumala joka kivessä on kuin taidokkaasti leikattu ja hyvälaatuisesta kankaasta ompelijan valmistama puku. Se kantaa kuuluisan ja kansainvälisesti arvostetun designerin leimaa, mutta minun päälläni se ei istu. Kääntyilen peilin edessä suuntaan  jos toiseenkin. Ei auta. Tulee hiki. Voisiko joku nyt äkkiä auttaa minua riisumaan tämän vaatekappaleen päältäni.

Melkeinpä veikkaisin, että Jumala joka kivessä on teos, josta kirjoitetaan toinen toistaan hienompia ja ylistävämpiä bloggauksia. Shamsien romaani on saanut kansainvälisestikin innostuneen vastaanoton ja Baileys-kirjallisuuspalkinnon raati valitsi sen vuoden 2015 pitkälistalleen. En yhtään yllättyisi, jos tämä teos päätyisi myös samaisen kilpailun lyhytlistalle, kenties jopa voittajaksi asti. 

Tämä kirjoitus on osittainen soraääni JJK:n ympärillä käytyyn ihastuneeseen huokailuun. Otetaan numerot avuksi asteikolla 1-5. Jos työnnän omat mieltymykseni syrjään ja mietin vain tämän teoksen kirjallisia ansioita annan numeron 4 ja senkin vähän nikotellen. Jos taas mietin pelkästään subjektiivista lukukokemustani annan nihkeän kakkosen, koska sen huonompaa en kehtaa periaatteessa varsin hyvälle teokselle antaa.

Romaaninkirjoitus ei ole historiankirjoitusta. Omalla kohdallani asiaa vaikeuttaa vielä se, että historiallinen romaani ei ole lempigenrejäni. Toki kuitenkin niin, että jos toteutus on taidokas, pystyn helpostikin voittamaan tätä romaanilajia kohtaan tuntemani ennakkoluulot ja vastenmielisyyden. Tästä erinomainen esimerkki on vaikkapa Hilary Mantelin The Wolf Hall (2009, suom. Susipalatsi, 2011).

Kun historia on romaanissa läsnä se on minusta parhaimmillaan, kun sitä kuvataan niin, että lukijan ei tarvitse tuntea kuvattuja historiallisia tapahtumia etukäteen, ie. niiden tunteminen ei ole edellytys kirjan ymmärtämiselle ja siitä nauttimiselle. Luin vähän aikaa sitten Audrey Mageen romaanin The Undertaking (2014, suom Sopimus, 2015) ja vaikka toisen maailmansodan tapahtumat olisivat minulle täysin vieraita, ei siitä olisi ollut minkäänlaista haittaa Mageen teoksen ymmärtämiselle, koska siinä sota on sotaa, joka on sotaa riiippumatta siitä, ketkä sotivat toisiaan vastaan. Toinen omalta kannaltani mieluisa historian kuvaamisen vaihtoehto on, että historiallisesta osuudesta annetaan tarpeellinen tieto, jota vasten lukija voi peilata lukemaansa. T'ästä hyvä esimerkki on aiemmin mainitsemani Mantelin Susipalatsi. Kumpikaan edellä mainituista tavoista ei toteudu JJK:n kohdalla. Putosin Shamsien romaanin kärryiltä osin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että koin, että en tiedä tarpeeksi brittiläisen imperiumin toimista Intiassa.

Edellä sanotusta huolimatta JJK on erittäin luettava. Haloo Blogistania! Nyt käytän sanaa lukuromaani. Käytän sitä siinä merkityksessä, että lukuromaani on tarinavetoinen kertomus, joka sisältää läjän kiinnostavia asioita, on laadultaan vankka, mutta ei kuitenkaan romaanitaidetta uudistava. Yltää pitkälle, mutta ei niin pitkälle, että teosta voisi kutsua THE romaaniksi. JJK:n sivut kääntyivät kuin huomaamatta. Lukiessani minulle muodostui kuva tai pitäisi ehkä sanoa rakennelma, jota Shamsie tavoittelee, mutta joka ei koskaan aktualisoidu. Tämä olikin toinen suuri ongelma, joka omaan JJK:n lukemiseeni liittyi. Tunnetta voisi verrata valkokankaaseen, jolla kuva säröilee, mutta ei tarkennu. Katsojana tuskailen, kun takapuoli liimaantuu keinonahkaiseen penkkiin ikävän tuntuisesti. Odotan ja siristän katsettani, mutta kuva pysyy epätarkkana. Se heiluu juuri siinä rajalla, jossa epätarkka ja tarkka kohtaavat.

JJK:ssa kuvataan isoja, historiallisesti käänteentekeviä muutoksen aikoja, joihin Shamsie yhdistää vielä ajanlaskun tuolta puolen periytyvän tarinan kreikkalaisesta tutkimusmatkailijasta Skylaksista ja hänen diadeemistaan, joka kulkee halki tarinan veristen juovien. Totuus ja tarina kietoutuvat toisiinsa, solmiutuvat limittäin. On vuosi 1914 ja brittiläinen Vivian Rose Spencer on arkeologisilla kaivauksilla Turkissa. On vuosi 1915 ja pastulainen Qayyum Gul taistelee sankarillisesti 40. rykmentissä Ypresin taistelussa. Turkista Vivian palaa Lontooseen, jossa hän toimii vapaaehtoistyössä sairaanhoitajana. Myös Qayyum palaa kotimaahansa Britannian kautta sen jälkeen, kun siellä on hoidettu hänen sotavammojaan.

Vivian opettaa peshawarilaista pikkupoikaa Najibia, josta tulee Vivianin tavoin arkeologi. Käy ilmi, että Najib on Qayyumin veli. Kaikkien kolmen kohtalot kietoutuvat toisiinsa Vivianin palatessa Peshawariin, kun siellä on käynnissä taistelu brittiläistä imperiumia vastaan. Eletään vuotta 1930. Shamsie yhdistää historialliset tapahtumat ja yksilöhistorian, mutta kadut ovat jo niin täynnä sotilaita ja siviilejä, univormu- ja burhapukuisia, hikeä, verta, löyhkää ja leikkaushaavoja, että lukijana en oikein mahtunut enää sekaan.

Shamsien teksti on mausteista ja sahraminkeltaista. Pisteissä lauseiden välillä kimaltelevat rikkonaisen peilin sirpaleet. Jumala joka kivessä on lasivitriinissä museossa ja katson sitä ja tunnistan sen laadulliset ansiot. Haluaisin koskettaa, mutta välissä on lasi, joka on sormenjälkiä täynnä. Veljesten tarina puhuu minulle rakkaudesta, uhrauksista ja asioista, jotka on tehtävä, koska ne on tehtävä. Vivianin henkilöhahmon kautta Shamsie tarkastelee naisen asemaa ja siihen liittyviä rajoituksia. Vivian tekee monia asioita, jotka sijoittuvat sen rajan toiselle puolelle, mikä määrittelee, mikä on naiselle soveliasta. Hän haluaa tehdä oikein, mutta melkeinpä huomaamattaan syyllistyy petokseen, joka jää poltoksi hänen sisälleen.

Naisen aseman kritiikki tulee vahvasti esille, kun Vivian miettii peshawarilaisten sisartensa asemaa ja burkassa manifestoituvia naisen rajojen määrittelyjä. Burka on "näkymättömäksi tekevä viitta," johon pukeutuneena Vivivan menettää hänelle englantilaisena sallitun oikeuden olla epätavallinen. Burkassa hän kokee olevansa "puoliksi nainen ja puoliksi teltta." Toisaalta burka myös sallii Vivianin liikkuvan paikoissa, joihin hänellä ei muutoin olisi pääsyä ja näin hän voi ikään kuin aitiopaikalta kyseenalaistaa ympärillä riehuvan poliittisen muutoksen vaatimukset naiset syrjäyttävänä taisteluna.

"Raivo, jota hän [Vivian] tunsi Peshawarinlaakson naisten puolesta ollessaan läkähtyä kuumuuteen mittavassa burkassaan, karkotti viimeisetkin rippeet niistä kaksijakoisista tunteista, joita hänellä ehkä oli ollut intialaisten itsehallintovaatimuksia kohtaan. Kaikki nämä ihmiset puhuivat poliittisesta muutoksesta, vaikka se mitä heidän maansa kipeästi kaipasi oli yhteiskunnallinen muutos. Minkä tähden heille pitäisi suoda itsenäisyys, kun he halusivat sitä vain puolelle väestöstä?"

Intialaisten ja brittien väliset suhteet on kuvattu ansiokkaan monitasoisesti. Väkivallaton vastarinta törmää aseelliseen hyökkäykseen. JJK on "jalokivistä rakennettu hunajakenno," jonka hunaja on ihmisten ja hevosten verta. Ruumiita on kaikkialla, niitä kuljetetaan kuorma-autoilla.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani minua vaivaa ajatus, että olen varsin huono ihminen, kun en hehkuta Shamsien teosta. Erityisesti lukiessani teoksen viimeisiä kymmeniä sivuja tunsin olevani suoranainen petturi, kun en lumoutunut tämän teoksen ansioista. Vavisuttava teos. Kyllä tämä on sitäkin. Ääni niiden puolesta, jotka vaiennettiin. Mutta siltikään en pysty innostumaan ja minusta tuntuu kuin tekisin melkeinpä rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Olkoon. Pakenen poppiin. Olen ilolla Apulannan Paha ihminen. Ja todellakin Apulanta laulaa laulua, joka sopisi erinomaisesti brittejä vastaan taistelevien peshawarilaisten suuhun: Ota valta pois niiden käsistä, jotka kuitenkaan eivät ymmärrä ... tai ...Älä kumarra niiden patsaita, joiden tuottamat on sun ongelmat.

Hämmentävää. 

Hämmentävää, kuten JJK:n lukeminen. Raahauduin Shamsien tekstin perässä kuin olisin pitänyt kiinni jostakin viimeisestä riekaleesta, josta irti päästäminen olisi merkinnyt tuskallista loukkaantumista, ellei vieläkin pahempaa. Koin, että teos vaatimalla vaati minua pitämään itsestään ja näin tehdessään työnsi minua yhä kauemmas itsestään.


Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2015)
A God in every stone (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Kustantaja: Gummerus

Jumala joka kivessä muissa blogeissa (en ole vielä tututunut muihin kuin Kirjasähkökäyrän Main bloggaukseen):

Kirjasähkökäyrä, Rakkaudesta kirjoihin, Annelin lukuvinkit, Nannan kirjakimara, Luettua
Kaisa Reetta T.


Kommentit

  1. Ei nyt hirveästi innosta tämä kirja, vieläkään. :D Olen siis kirjasta tietoinen, mutta minulla on "rakkausvamman" lisäksi "jumalavamma". Eli ei niitä mielellään kirjan nimeen tai juoksen karkuun. Tosin tämä kirja ei jostain syystä ole muutenkaan alkanut kiinnostaa minua, joten olen aika lailla ignorannut sen. Taidan jatkaa samalla linjalla.

    Minä kyllä tykkäilen kovastikin historiallisista romaaneista, mutta haluan ne mielelläni sinun mainitsemillasi kriteereillä. Toisaalta usein on käynyt niin, että jokin historiallinen romaani innostaa minut lukemisen ohessa perehtymään aiheeseen enemmän netin kautta.

    Mutta hei, pääsit sinäkin motkottamaan kirjasta. Tein sen kyllä tyylillä ja perustellusti. Aina ei vaan nappaa eikä sitä mielestäni pitäisi pahoitella. Saati että pitäisi pahoitella sitä, ettei hehkuta kun kerran "kaikki muutkin". Tekee mieli huudahtaa "mitä välii."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis TEIT sen tyylillä. Osaan kirjoittaa jne. :D

      Poista
    2. Tällä kirjalla on kyllä huono nimi :(

      Poista
    3. Kirjan nimi ei ole kovin onnistunut ja osin se on myös harhaanjohtava. En yleensä mene ollenkaan lauman mukana, kuten osoitti esim. kirjoitukseni Lena Anderssonin romaanista Omavaltaista menettelyä. Siitä piti melkein kaikki muut bloggarit paitsi minä.

      Tämän kirjan kohdalla uskoin, että tämä voisi olla monelle tärkeä ja rakas ja sen vuoksi olin varsin varovainen. Ja vielä ihan turhaan, koska on ilmennyt, että moni muukaan ei tästä edes niin suuresti pitänyt. Noin ylipäänsä asiahan on, että "Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki." Luntakin tuli juuri sopivasti taas :)

      Poista
    4. Minä en ole lukenut tuota Omavaltaista menettelyäkään. :D Joskus (usein) tunnen olevani ns. "aika kaukana kaikesta", kun ei oikein mikään lokero sovi. Toisaalta aika harvalle kai sopii, jos kokonaisuutena tarkastelee. :)

      Poista
    5. Olen pitänyt blogia nyt 1,5 vuotta. Huomaan, että aluksi tuli vaihe, että halusin lukea enemmän samoja kirjoja kuin muut, koska oli vaan niin mukavaa päästä kommentoimaan ja saadakin kommentteja kirjoista, jotka muutkin oli lukenut. Nyt olen kyllä taas palannut ns. omille poluilleni, mutta toki on joitakin monia kiinnostaneita teoksia, joita on tullut luettua, kuten esim. Stoner oli sellainen. Tämä Shamsie nyt tuli luentaani Baileys-kirjallisuuspalkinnon myötä.

      Joskus myös mietin, että onko mitä järkeä ylipäätään kirjoittaa teoksista, joita muut eivät lue, koska niistä tulee vähemmän kommenttejakin. No, kirjoitan kuitenkin ensi sijaisesti muistiin itselleni. Olen kyllä miettinyt, että kannattaisiko kirjoittaa blogia osin englanniksi tai edes engl.kielinen yhteenveto, mutta en nyt siihen ole vielä ryhtynyt ja kun en vuosiin ole englanniksi kirjoittanut, sekin vaatisi oman harjoituksensa. Tosin usein on niinkin, että tuntuu, että joku asia olisi paljon helpompi sanoa englanniksi kuin suomeksi.

      Niin ja tuo Omavaltaista menettelyä - voi että minä nauttisin, jos antaisit sille kyytiä. Olen paha ihminen TAAS.

      Poista
  2. Sain tuon kirjan lahjana, ajattelin lukea, mutta tympäännyin aika alkuunsa. En käytä lukuromaani sanaa usein, mutta se ei tuota ongelmia. Minulla se ei sovi tähän kirjaan, koska tympäännyin kesken kirjaan. Ajattelin lukevani sen joskus syksyllä... Enemmän vierastan termejä taideromaani ja korkeakirjallisuus.

    Historiallinen genre ei ole minunkaan ominta aluetta. JJK on varmasti ihan hyvä, mutta ei vain sytyttänyt minua. Silmäilin myös Emma Hooperin kirjaa, mutta sekään ei iske. Luin viime vuonna Rachel Joycen kirjan ja luulen sen riittävän minulle. Kaipaan juuri nyt jotain vaikeampaa. Sain juuri Bazarin katalogin. Siellä on lukuromaaneja minulle ja Flavia...

    Tuntuu, että etsin jotain, mutta en löydä. Etsin muuta kuin lukuromaania nyt juuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli siitä harvinainen tapaus, että vaikka en niin suuresti innostunutkaan, niin luin tätä kyllä ihan sujuvasti ja pitkästymättä. No, nyt on tämäkin lusittu.

      Poista
  3. Minä tykkäsin ja ehkä siksi, että historia on minun juttuni, historialliset kirjat ja tarinat, aah...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistin sinua Mai monesti lukiessani JJK:ta. Muistin myös sen, että sinä olit tästä pitänyt. Shamsien ekasta pidin, mutta tästä tarinasta en vaan oikein syttynyt.

      Poista
  4. Eikös vain avarakatseinen blogistaniamme ole viime aikoina keskustellut paitsi lukuromaanista ja muista hämärärajaisista käsitteistä myös siitä, miten hienoa on osata olla eri mieltä :) Oikeastaan minusta voi kysyä niinkin, mikä se sellainen kirja oikein on, josta kaikki yksimielisesti pitävät? Eikö sellaisessa ole jo jotakin vikaa? Enkä nyt viittaa juuri tähän (en ole lukenut joten en ota kantaa!) vaan yleensä kaikkiin maailman kirjoihin.

    Minä pidän (hyvistä) historiallisista romaaneista - olen myös vähän kranttu sen suhteen miten historia niihin asetetaan: niitä historiaan sijoittuvien tarinoiden kertojia, joiden ilmaisu on (minusta) ansioitunutta, ihailen. Tuo Susipalatsi on muuten kirja, jota eräs ystäväni joskus taannoin minulle suositteli, kiitos kun palautit sen mieleeni!

    Mahdollinen rikoksesi ihmiskuntaa kohtaan olkoon armahdettu, hyvität sen hienosti hienolla kirjoituksellasi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt oli sellainenkin juttu, että Shamsien teos on Baileys-palkinnon pitkälistalla. Tähän mennessä kaikki Baileys-rankatut teokset (joita olen lukenut vinon pinon) ovat olleet laadultaan korkeita ja vastanneet omaa makuani joko erinomaisesti tai ainakin hyvin. Tämä oli poikkeus.

      JJK oli pitkästä aikaa kirja, jossa laadun ja omien mieltymysten välillä oli valtava kuilu. Kiitos, että armahdat!

      Poista
  5. Värisyttää. Ei se, ettet syttynyt tälle kirjalle (jonka aion itsekin lukea pian, ja jolta odotan positiivista lukukokemusta ihan jo siksi, että rakastan historiallisia romaaneja), vaan se, että tänne Omppulaan on aina yhtä ihanaa tulla. Tekstiesi lukeminen on niin suuri ilo ja nautinto, ettet voi ymmärtää. (Nyt on väsy, sanon vain ♥, ja palaan!)

    Ja tuo kuvasikin. Rakastan sitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan! Odottelen sinun mietteitäsi JJK:sta.

      Poista
  6. Olen pitänyt Shamsien aiemmista teoksista todella paljon, mutta nyt tämän kirjan kanssa minulla on suuria ongelmia. Luin ensin alun ja jumituin. Sitten keskikohta meni kevyesti eteenpäin ja taas loppu jumii. Oli pakko vaihtaa kirjaa välissä, ja luin sen toisen kirjan loppuun ihan kevyesti. Tässä kirjassa jokainen henkilöhahmo on jäänyt etäiseksi, en tunne sympatiaa ketään kohtaan ja minua suuresti ärsyttää, että en tunne. Historiantapahtumat voi lukea historiankirjoista, mutta kaunokirjallisuudesta henkilöhahmot ovat tärkeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut aiemmin Burnt Shadows ja muistelisin, että siinä kieli ei ollut helpoimmasta päästä, joten päätin sitten lukea tämän suomeksi. En tietenkään osaa sanoa, kuinka paljon kieli vaikutti kun ei ole vertailukohtaa. Monet ovat kuitenkin ne kerrat, kun käännöksen myötä omassa lukemisessani tarina on latistunut.

      Minustakin alkoi ihan lupaasti, sitten meni kymmeniä sivuja, etten ollut mukana ja lopussa tajusin, että kyllä tämä on hieno tarina, vaan ei minulle. Häiritsi myös, kun kirjan takakannessa Ali Smith hehkutta tätä ja jotenkin siitä päädyin uskomaan, että tämä voisi olla minulle hitti. Tuli kuitenkin henk.koht. huti.

      Poista
  7. Voi miten ihastuttavan eri tavalla me kirjoja luemme! :)

    Minä nautin tästä kirjasta monella tasolla. Pystyin seuraamaan tarinaa, vaikka en tienyt sen taustalla vaikuttaneista historiallisista tapahtumista etukäteen juuri mitään. Enkä pelästynyt kerronnan tietynasteista rakeisuuttakaan -minusta se sopi tähän romaaniin paremmin kuin hyvin.

    Lainaan nyt pikkuisen tekstiäsi: 'Kun historia on romaanissa läsnä se on minusta parhaimmillaan, kun sitä kuvataan niin, että lukijan ei tarvitse tuntea kuvattuja historiallisia tapahtumia etukäteen, ie. niiden tunteminen ei ole edellytys kirjan ymmärtämiselle ja siitä nauttimiselle.'

    Minä koen tämän asian ihan toisin: pidän sitä, että romaanit johdattavat minut täysin tuntemattomille poluille ja - kuin huomaamattaan - innostavat minua ottamaan asioista itsenäisesti selvää samaan aikaan, kun luen itse romaania. Tällainen lukutapa on minulle hyvin ominainen ja ehkä myös syy siihen, miksi rakastan historiallisia(kin) romaaneja niin paljon: ne avaavat minulle yllättäviä ikkunoita maailmaan ja antavat inspiraatiota maailmankuvani jatkuvaan päivitykseen. Rakastan kaunokirjallisuutta ja( minulle uutta) tietoa yhdistäviä romaaneja.

    Kiitos ajatuksia nostattaneesta arviostasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi räkä, minkä teki.

      Kirjoitin pitkän vastauksen ja sitten kone putosi verkosta ja sinne meni. Joka tapauksessa varmaankin koemme tuon historian läsnäolon teoksessa eri tavoin. Jos haluan tietää historiasta, luen historiaa. Etsiskelen kyllä usein lisätietoa asioista lukiessani, mutta siihen täytyy herätä halu lukiessa. Tämä teos ei sitä halua herättänyt ja koko tuo brittiläisen imperiumin toiminta Intiassa ja siellä päin on aika iso historiallinen nakki.

      Esim. Ulitskajan romaania Vihreän teltan alla lukiessa historia toimii niin, että se on läsnä, voisi sanoa tatuoituna romaanihenkilöihin ja se vaikuttaa heidän tekemisiinsä ja motiiveihinsa. Kaunokirjallisuudessa en ole kiinnostunut ensisijaisesti historiasta, vaan juuri siitä, mikä sen vaikutus on ihmisille ja yht.kunnalliseen ajatteluun. Tätä puolta en Shamsien romaanista hahmottanut.

      Ja tosiaankin edelleen olen sitä mieltä, että tämä on hieno teos, mutta se ei ole sitä minulle henk.koht. tasolla.

      Poista
  8. Omppu, tätäkään en voi nyt lukea, sillä kirja odottaa jo;)

    <3

    VastaaPoista
  9. No, kirjoitan tähän jotain vaikka tätäkään kirjaa en ole lukenut.

    Ajattelin tuota historiantuntemuksen tärkeyttä romaania lukiessa siltä kannalta, että minua ärsyttää myös sellainen, kun taideteoksesta nauttiakseen tai enemmän irti saadakseen tulee tuntea joitakin muita taideteoksia, eikä niitä taideteoksia sitten reilusti nimetä vaan taiteennauttijan on yritettävä selvitä omillaan. Siinä helposti jää paljon ymmärtämättä ja sitten tuntee itsensä ääliöksi. Toisaalta onhan siinäkin sitten se ilo, että ne jotka niitä intertekstuaaleja osaavat tulkita, saavat kokea onnistumisen elämyksiä, kun tajuavat jotakin sellaista, jota minunlaiseni ääliöt eivät tajua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että jos kirjailija viittaa paljon muihin teoksiin ja varsinkin teoksiin, jotka eivät ole kaikkein tunnetuimpia, on siinä se vaara, että nämä kytkökset jäävät lukijalta huomaamatta. Kuten kirjoitit, on ihan oma juttunsa ja viehätyksensä siinä, että etsii näitä intertekstuaalisia viittauksia, mutta tässä mennään minusta helposti pieleenkin, jos näistä viittauksista tulee itsetarkoitus (ellei tätä sitten ole toteutettu jotenkin erityisen komeasti). Koen, että em. kaltaisen viittaamisen pitäisi syntyä itse teoksesta - ei niin, että vaan lyödään tekstin päälle intertekstuaalisia lappuja kuin hintatarroja hedelmäpusseihin. Toki tekstit aina keskustelevat keskenään ja on kyllä mielenkiintoista, miten lukiessa joku tietty teos nostaa esiin muita teoksia.

      Kiitos kommentistasi ketjukolaaja.

      Poista
  10. Hajanaisia kommentteja:

    Pidin kirjasta, mutta kuten Omppu en pitänyt sitä kaikin osin uskottavana/vakuuttavana. Eniten minua tökki, miten tavallaan "helpolla" Vivian, nuori naimaton nainen, nähtävästi oli päässyt opiskelemaan, arkeologisille kaivauksille, matkustamaan Intiaan (no tämä toimi vähän paremmin koska oli kerrottu saattoväestä joiden mukana matkusti) ja kaiken huipuksi asumaan yksikseen perillä Intiassa. Toki kaikenlaisia rajojen rikkojia oli naismatkailijoissa brittiläisen imperiumin aikana aiemminkin, mutta silti. Esimerkiksi omaelämäkerrassaan Vera Brittain ("Testament of Youth") kirjoittaa, miten oli vaikeaa perhetyttönä päästä opiskelemaan yliopistoon ja sitten sodan aikana sairaankuljetustehtäviin.

    Juonen kannalta haittasi myös tuo diadeemin etsintä juonikuviona. Se toi mukaan sinänsä mielenkiintoisen pitkän aikajanan kirjassa, mutta asiallinen arkeologi tuskin etsisi jotain tiettyä esinettä vaan haluaisi ennemminkin tehdä kaivauksia kunnollisesti ja katsoa mitä löytyisi. Olihan tietysti aikanaan Heinrich Schliemann, joka 1870-luvulla teki kaivauksia Troijassa löytääkseen nk Troijan aarteen ja samalla todennäköisesti hävitti muita arkeologisia kerrostumia. Mutta ehkä muutamassa kymmenessä vuodessa arkeologien toimintatapa olisi hieman kehittynyt tuosta, kun kerran jo Schliemanniakin kritisoitiin hänen omana aikanaan. Pidin lopusta jossa toiminta tiivistyi ja joka kiersi tarinan langat yhteen. Kirjassa positiivinen pointti oli se, että lopussa diadeemi löytyi, mutta ei kuitenkaan löytynyt. Vain satu- ja fantasiakirjoissa se aarre todellakin löytyy - eikä siinä mitään, tällaisiakin kirjoja saa olla ja niitä on mukava lukea kun sille päälle sattuu - mutta kun tässä kai tähdättiin realistisempaan kerrontatyyliin, näin suoraviivainen ratkaisu ei olisi ollut hyvä.

    Kun ensimmäisestä maailmansodasta on nyt kirjoitettu paljon, on kirjoitettu siitäkin, miten myöskin alkuasukassotilaita tuotiin Eurooppaan taistelemaan. Tämä oli mielenkiintoinen (ja surullinen, myös eurooppalaisessa katsannossa sivuutettu) näkökulma. Intian vastarintaponnistelut nähtävästi eivät koskaan kunnolla laantuneet viimeistään sepoy-kapinan jälkeen (1857). Toisaalta kirjan juonen kannalta ei kai olisi epäuskottavaa, että intialaisen näkökulmasta nähdään kamppailu vapautumisponnisteluina, ja siirtomaaisäntien puolelta halutaan painaa asiaa villaisella joidenkin rähinöitsijöiden rettelöintinä, josta ei varsinkaan haluta kertoa yksityiskohtia nuorelle naimattomalle naiselle ja pelottaa häntä. (Toki voisi ajatella, että nuori naimaton nainen joka on itsenäistynyt ja epäsovinnainen hahmottaisi tilannetta itsekin muusta kuin siirtomaaisäntien näkökulmasta)

    Tuuli

    PS muistan aloittaneeni jotain venäläistä kirjaa jossa oli paljon näitä intertekstuaalisia viittauksia. Kirja oli kirjoitettu Neuvostoliiton aikana, joten oli varmasti sinänsä ihan järkevää sanoa asioita epäsuorasti ja silloinen lukijakunta varmaan ymmärsi näitä viittauksia hyvin... esitystapa alkoi tuntua minulle hyvin raskaalta, luovuin kirjasta alkumetreillä.

    VastaaPoista
  11. Paljon kiitoksia Tuuli erinomaisen mielenkiintoisesta ja asiantuntevasti kommentistasi. En tullut ajatelleeksi tuon arkeologisen puolen uskottavuutta tai epäuskottavuutta. Tämä teos on jäänyt mieleeni sekalaisena mosaiikkina ja nyt en uskalla lukea mitään Shamsielta, kun pelkään että seuraavankin teoksen kanssa kävisi samoin. Ehkä on vaan niin, että Shamsien kirjoitustapa on sellainen, että minun on vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Tässä teoksessa on hurjan paljon juttuja ja lankoja, joista monet olisivat jo sinällään riittäneet romaanin aiheeksi. Runsaudenpula, voisi sanoa. Loppupuolella vasta pääsin paremmin tämän teoksen matkaan, joka tietysti oli hyvä, että edes silloin. Sitten taas toisaalta harmitti, kun teoksen alkuosa oli mielessä epämääräisinä vaikutelmina. Lopputulemaksi jäi, että en oikein tiedä, mitä Shamsie tällä teoksella halusi sanoa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä