Siirry pääsisältöön

Leena Krohn: Erehdys

Joillakin kirjailijoilla on taito kirjoittaa niin, että jokainen lause on moniprismainen peili, jossa välkkyy paloja maailmasta. Leena Krohn on yksi heistä. Hänen uusin romaaninsa Erehdys on väljää ja samanaikaisesti sanoihinsa elämän eri puolia imevää kirjoitusta. Se rauhoittaa lukijan kokemaan ja katsomaan asioita, joiden äärelle ei välttämättä kovin usein tule pysähdyttyä. Teoksena Erehdys on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä Hotel Sapiens, joka oli älyllinen pyörremyrsky, jota lukiessani menin tiloihin, jos toisiinkin. Erehdystä puolestaan voisi kutsua risteymiksi siitä, missä olemme menossa juuri nyt. 

Erehdyksen alussa kirjailija E. on matkalla pikkukaupungin kirjastoon lukemaan otteita teoksistaan ja vastaamaan läsnäolijoiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Ajaessaan autoa hän kokee näköharhan ja tulee melkein aiheuttaneeksi liikenneonnettomuuden. Tapahtuma saa E:n miettimään onnettomuuksien ja ihmeiden välistä samankaltaisuutta.

"Toisistaan riippumattomien tapahtumaketjujen yhteisvaikutus aiheuttaa katastrofeja, mutta samanlaisia syyverkkoja on myös niiden tapahtumien taustalla, joita kutsutaan ihmeiksi."

*
Krohnin uutuus liikkuu kahdella tasolla. Toisaalta kuvataan kirjailija E:n esiintymistä kirjastossa ja toisaalta taas hänen teoksistaan lukemiaan katkelmia ja novelleja, jotka muodostavat Erehdyksessä oman kertomuskokoelmansa.

Kirjailijan osa ei Erehdyksessä näyttäydy kovin hääppöisenä. Krohnin kuvaus muistutti minua Tommi Kinnusen kirjoituksesta uusimmassa Parnassossa, jossa Kinnunen kuvaa mm. niitä valtavia sosiaalisen ja muun läsnäolon vaatimuksia, joita kirjailijoille nykypäivänä asetetaan. Okei, tämä on vähän banaalia, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Erehdystä lukiessa minulle tuli vahvasti tunne, että haluan pelastaa Leena Krohnin nykymeininkin järjettömiltä vaatimuksilta. Teki mieli huutaa: antakaa ihmisen olla, antakaa hänen kirjoittaa, sillä se ja juuri se on hänen työnsä. Kirjailijan ei tarvitse olla sosiaalinen kala!

Edellisellä en tarkoita, että kirjailija E:n kokemukset olisivat yksi yhteen Leena Krohin kokemuksia. Tosin  useampia niistä lienee osunut niin hänen kuin muidenkin kirjailijoiden kohdalle. 

***

Osa kirjailija E:n lukemista tarinoista on katkelmia laajemmista kokonaisuuksista, osa taas novelleja, eikä niitä yhdistä toisiinsa varsinaisesti mikään muu kuin se, että E. lukee ne yhdessä ja samassa tilaisuudessa, jolloin niistä muodostuu omanlaisensa kokonaisuus. Kertomukset ovat suhteessa toisiinsa kuulijan näkökulmasta sattumanvaraisia, mutta E:n luennassa niistä muodostuu kokoelma, jossa niiden merkitykset alkavat määrittyä paitsi niiden itsensä, myös sen paikan suhteen, joka niillä on kertomusten kokonaisuudessa, eikä pelkästään E:n luomassa kirjallisessa maailmassa, vaan koko kirjallisuudessa. Kertomukset toimivat samoin kuin Krohin kuvaamat lumihiutaleet, joista "yksikään ei ollut täydellisesti minkään toisen kaltainen, mutta kun ne lankesivat hankeen, ne olivat pelkkää lunta." Kertomukset ovat itsenäisiä, mutta yhdessä ne muodostavat kirjallisuuden hangen. Ne ovat osia, kuten ihminen on ihmisyyden osa.

Kertomusten tematiikka liittyy aikaan sekä osien ja kokonaisuuksien välisiin suhteisiin. Ensimmäinen kertomus vie apokalyptiseen maailmaan, jossa Ossian Raasu lukee sanomalehteä, jonka ulkomaan osastossa kerrotaan "elävältä hautaamisista, ristiinnaulitsemisista ja kepin nokkaan työnnetyistä irtopäistä kuten joka päivä viimeisen vuoden aikana." Menneisyyttä ja muistoja taas korjataan retroterapeutin avulla ja oman elämän säilömistä opetellaan Digitaalisen kuolemattomuuden instituutissa, jotta kuoleman jälkeen voisimme jatkaa elämäämme avatarena.

Krohn iskee suoraan nykyelämän suoneen kuvatessaan, miten ihmiset juoksevat laumana tietämättä, miksi niin tekevät. Olematta edes kiinnostuneita siitä, mikä on tämän juoksun tarkoitus. Yhteinen päämäärätön juoksu näyttäytyy Erehdyksessä ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka ylittää niin kulttuuriset kuin muutkin ihmisten väliset erot. Sen vastakohdaksi asettuu lentomuurahaisten toiminta, joka on huomattavasti järjestäytyneempää kuin ihmisten säntäily milloin minkäkin asian ja tavaran perässä. Osansa saavat paitsi terveysrannekkeiden kaltaiset hyödykkeet ja selfie-kulttuuri, myös sellaiset aikamme ilmiöt kuin paperittomat, valelääkärit sekä kadulla istuvat kerjäläiset pahvimukeineen. Niiden vastakohdaksi Krohn kuvaa pölyistä divaria, jossa myydään vanhoja japanilaisia puupiirroksia ja jota kuvaavasti ei oikeasti ole edes olemassa. 

Monet Erehdyksen kertomukset käsittelevät teemoja, jotka ovat tuttuja Krohin aiemmasta tuotannosta. Krohn rinnastaa toisiinsa ihmiset, kasvit ja solut, joita yhdistää elämänhalu, tarve lisääntyä ja halu välttää kuolemaa. Soluliman, yksittäisen ihmisen ja elimistössä riehuvan ameebataudin peruspyrkimykset osoittautuvat hämmästyttävän samanlaisiksi. Ainoaksi pysyväksi periaatteeksi Krohn nostaa kauneuden, joka on "puhtainta, pyhintä matematiikkaa." Totuus, "joka läpäisee kaiken olevaisen." Tämän vuoksi "jokaista ihmistä maan päällä korventaa kauneuden jano. Kauneus on universumin pysyvin ominaisuus, se toistuu atomeissa ja galakseissa, luvuissa ja suhteissa ja siinä tavassa, millä puu kasvaa."

Erehdys on komea ja puhutteleva kannanotto elämää kannattavien syvempien arvojen puolesta. Se suistaa korokkeeltaan ego-kuninkaiden ja -kuningattarien valtaistuimet. Kauneus on kaikessa ympärillämme, jos meiltä vain löytyy halua pysähtyä sen näkemiseen ja kokemiseen. Kaukaa ja etäältä näkee paremmin. Parhaiten silloin, kun on jo liian myöhäistä. 


Leena Krohn: Erehdys (2015)
155 sivua
Kustantaja: Teos


Kommentit

  1. Leena Krohn kuuluu suosikkeihini, mutta Hotel Sapiensista en pitänyt: liikaa aiheita ja liian koukeroista kieltä. Eniten olen tainnut Krohnilta pitää Pereat Munduksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan varsin erilainen kuin Hotel Sapiens, joten saattaapa hyvinkin iskeä lukusuoneesi. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus, Omppu! Hotel Sapiens oli tajunnan räjäyttävä kirja, joten tältäkin odotan paljon. Kertomasi perusteella en tule pettymään. Luitko Parnassosta myös Krohnin esseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin Sapiens oli hurja kokemus. Voitko kuvitella, että en voinut edes lukea sitä myöhään illalla, kun se tuntui liian pelottavalta, vaikka ei siinä varsinaisesti edes ole mitään pelottavaa. Tämä on tosiaan varsin erilainen, mutta Krohn liikkuu vahvoilla alueillaan ja nostaa osaksi niitä nykyajan ilmiöt ja kirjailijan aseman. Minulle ainakin tämä teos antoi paljon mietittävää ja nautin suuresti tämän lukemisesta.

      Luin juuri ennen Erehdyksen lukemista Krohnin haastattelun samoin kuin Kinnusen kirjoittaman jutun. Tilasin Parnasson monen vuoden tauon jälkeen ja tämä uutuusnumero oli nyt tilaukseni ensimmäinen. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Parnassossa on useakin kirjailija tuonut esiin tämän nykyajan ilmiön, että kirjailijan pitää brändätä itsensä ja olla kirjojensa kävelevä mainos. Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun ei tiennyt edes, miltä näytti joku kirjailija, jonka teoksia luki, eikä sillä ollut väliäkään. Toisaalta sama ilmiöhän on esimerkiksi musiikkibisneksessä: ulkomusiikillisista asioista on tullut yhä tärkeämpiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilöstä on tullut myynnin ja markkinoinnin väline. Mainosmiehelle riittävän nuorena kuoleva taiteilija on onnenpotku.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Vau! Bravo! Nämä huudahdukset ovat sekä sinulle että Krohnille. Minun on pakko lukea tämä pian.
    Tuli aivan vilunväristyksiä, kun luin, miten Krohn kuljettaa yhtä aikaa eri tarinoita ja tasoja. Tämä toi mieleeni Coetzeen teoksen Huonon vuoden päiväkirja, joka on lumonnut minut yhä uudestaan.

    Jotkut kirjailijat pitävät esiintymisestä, jotkut eivät. Toivottavasti tämä nykysuuntaus ei peräti karsi hyviä kirjailijoita, jotka eivät viitsi lähteä lavoille. Inhottavaa, jos kadotamme sen viimeisenkin saarekkeen, kirjoittamisen, jossa myös estynyt introvertti on pärjännyt. Niillä hiljaisilla tuumailijoilla saattaa olla painavampaa sanottavaa kuin sofioksasilla, jotka nauttivat kirjojensa markkinoimisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ihan ensiksi kiitos myös Coetzee vinkistä. Olen nyt ladannut koneelle tiedoston, jossa on kaikki lukemani vuodesta 1993 lähtien ja on todella näppärää sieltä aina tarkistaa, mitä on lukenut. Tilastoni kertovat, että olen viime vuosituhannella lukenut Coetzeelta Häpeäpaalun ja Pietarin mestarin. Mainitsemasi teoksen haluan ehdottomasti lukea.

      Olen todellakin niin samaa mieltä tuosta, että on väärin vaatia kirjailijoita tai ketään ylipäätään olemaan some-eläin. Donna Tarttissa ihailen juuri sitä, että hän sulkeutuu kammioihinsa kirjoittamaan, eikä edes seurustele juurikaan muiden kirjailijoiden kanssa, vaan ihan tavallisten ihmisten. Tietenkään ei ole mitään väärää siinä, jos haluaa keskustella vain muiden kirjailijoiden kanssa, mutta pitää olla oikeus myös vetäytyä moisista keskusteluista ja kirjamessuista sun muista. Minua kun suorastaan korpee ja närästää, että puoliväkisin raahataan esiintymään ihminen, joka ei koe sitä ollenkaan omakseen tai vaikka kokisikin, ei tunne siihen halua. En nyt tarkoita Krohnia, vaan ihan yleisesti. Ja sekin on ihan hyvä, jos markkinoi itseään, jos se tuntuu hyvältä. Nämä jatkuvat läsnäolon vaatimukset vaan aiheuttavat minussa tuskaa ja kirjailijoiden kohdalla se kaikki on pois heidän työajastaan.

      Poista
    2. Niin, ja ajattele, useimmilla on vielä ihan muu päivätyö, koska tosi harva kirjailija Suomessa elää pelkällä kirjailijantyöllä. Siinä joutuu miettimään, lähteäkö johonkin kirjallisuustapahtumaan toiselle puolen Suomea ja olisiko juuri se esiintyminen tunnettavuuden kannalta välttämätöntä vai jäisikö kirjoittamaan.

      Poista
    3. Niinpä ja sekin vielä, että ainakin kun meidän kirjastossa on ollut kirjailijavieras paikalla, on saattanut olla kuulijoita alle 10 henkilöä. Silloin kyllä tulee kurja olo kirjailijan puolesta.

      Joskus tuntuu myös siltä, että kirjallisuudesta yritetään tehdä kiinnostavaa niin, että se kirjallisuuden puoli suorastaan unohdetana. Tulkaa kaikki katsomaan: kaksi kirjailijaa sumopainii. Ehkä tämä on tulevaisuutta.

      Poista
  5. Kiitos Omppu! En ole tarttunut Krohniin liian pitkään aikaan, mutta tämän haluan nyt lukea.

    Tuo kysymys kirjailijoiden julkisuudesta on asia, joka tosiaan aika ajoin nousee esille - ja syystä. Moni kirjailija puhuu siitä, kuinka kirjoitusrauha häiriintyy kaiken ylimääräisen hälinän takia. Plus että aika moni (luultavasti valtaosa) kirjailijoista on enemmän tai vähemmän introvertteja, jotka ilmaisevat itseään mieluummin kirjoittamalla kuin astumalla yleisön eteen. Ei ole kohtuullista vaatia, että kirjallisesti lahjakkaat ihmiset olisivat myös rentoja lavasäteilijöitä tai valmiita sellaisiksi vääntäytymään. Mutta niin, tietysti on eri asia, jos kirjailija kokee luontevaksi tulla ulos komerostaan ja haluaakin astua kirjansa viereen. Ihanteellinen maailma olisi kai sellainen, jossa jokainen todella riittäisi sellaisena kuin on. Kaikkine riittämättömyyksineenkin. Vaikka sellaisena, että haluaa vain kirjoittaa eikä ymmärrä itsensä markkinoimisesta yhtään mitään.

    Ja niin, tavallaan toki "ymmärrän" että kaikki tuo julkisuus kuuluu nykymaailmaan. Mutta sitä, että nykymaailma on tällainen, en aina tahtoisi ymmärtää hyväksymisestä puhumattakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannaattaa lukea se Kinnusen kirjoitus Parnassosta. En tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun hän kertoi eräästä haastattelusta, joka oli tehty puhelimitse, mutta toimittaja oli kirjoittanut sen ikään kuin olisivat jutelleet nokitusten.

      Toisaalta mietin sitäkin, että ehkä tämä trendi ei ole niin kokonaan uusi, sillä olihan sellainenkin kirj.tutkimuksen vaihe, jossa tutkittiin jopa kirjailijan roskia ja yritettiin sitä kautta saada selville totuuksia hänen teoksistaan.

      Poista
    2. Luinkin tuon Kinnusen jutun pian sinulle kommentoituani ja tuo mainitsemasi kohta oli kyllä melkoinen. Herätti taas miettimään ikuista kysymystä siitä, mikä meille kerrotusta onkaan faktaa ja mikä fiktiota, noin niin kuin yleensäkin.

      Ja kirjailijan roskia! Huh. Tässäpä eräs kirjallisuutta koskeva lempiaiheeni: ihmisten hämmentävän häikäilemättömän uteliaisuus.

      Poista
    3. Tuo Kinnusen tarina kertoo minusta jo aikamoisesta toimittajan röyhkeydestä. Tosin kovassa paikassa ovat toimittajatkin nykyisin, pätkä sitä ja pätkä tuota ja palkkioita kiristetään jatkuvasti. Onneksi olemme bloggareita, voimme temmeltää, miten haluamme. Ja mehän temmelletään. :)

      Poista
    4. Ei ole toimittajillakaan tänä päivänä helppoa, ei. Mutta juu, on tuo tosiaan röyhkeää. Luin taannoin Venla Hiidensalon Mediahuoran, oli melkoinen kuvaus alasta.

      Temmeltämisiin :)

      Poista
    5. Minäkin luin Mediahuoran juuri sen vuoksi, että kiinnosti tuo toimittajahomma. En usko, että siinä monin paikoin on edes liioiteltu.

      Jep. temmeltämisiin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän