Reader, why did I marry him?

"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi."  [...]  "Ihminen ei ole, hän tapahtuu." Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn. Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina.  Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista." Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen n

Tainaron vie sinne, minne arkielämässä ei ole pääsyä, vaikka se, mitä se tarjoaa on tulossa joka hetki lähemmäs. Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Muistan, miten kaverini aikoinaan hehkutti Tainaronia ja hänen innoittamaan luin sen itsekin. Tuolloin elettiin 90-lukua, joten mitään tarkempia muistikuvia minulla ei tästä romaanista enää ole. Lähdinkin katsomaan teatteriesitystä nimenomaan teatteriesityksenä, en kirjaan pohjautuvana sovituksena. Kansallisteatterin Tainaron ei ole puheateatteria, vaan maailma. Vuorosanat ovat siinä yhtä lailla elementti kuin lavastus, musiikki ja äänimaailmakin. Olin odottanut palavasti näkeväni Kati Outisen näyttämöllä, sillä olen aiemmin nähnyt hänet vain elokuvarooleissa. Lienee niin arvattavaa, että erikseen ei tarvitsisi edes mainita, mutta sanon nyt varmuuden vuoksi kuitenkin, että odotuksiani ei ainoastaan palkittu, vaan sain enemmän. Outisen ei oikeastaan tarvitsisi edes sanoa mitään

Leena Krohnin Kadotus joutui kovaan seuraan, kun juuri sitä ennen oli lukenut Domenico Starnonen romaanin Trick . Se oli sen verran tiukka paikka, että siitä harva kirja ja kirjailija olisi kunnialla selvinnyt, mutta Krohn on kaukana kenestä tahansa. Jos nyt sanotaan niin kuin asia on, niin voidaan sanoa, että Leena Krohn on yksi kaikkein valovoimaisimmista suomalaisista nykykirjailijoista ja tätä hänen asemaansa Kadotus sen kun vahvistaa. Jokaisen wanna-be-kirjailijan pitäisi lukea Krohnia. Starnonen kohdalla kirjoitin sanojen takana olevasta materiaalista, joka saa sanat värähtämään ja henkimään elämää. Harva osaa kirjoittaa niin, mutta Krohn osaa ja erityisesti Kadotuksen 10 ensimmäistä sivua on tästä aivan loistava esimerkki. Kaksi sanaa: avain ja bonsai-puu sisällyttävät itseensä niin paljon, että ne ovat juurikin kuin seinälle teoksen alussa ripustettuja aseita, joista tietää, että ennen pitkää ne tullaan laukaisemaan, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita, että as

Joillakin kirjailijoilla on taito kirjoittaa niin, että jokainen lause on moniprismainen peili, jossa välkkyy paloja maailmasta. Leena Krohn on yksi heistä. Hänen uusin romaaninsa Erehdys on väljää ja samanaikaisesti sanoihinsa elämän eri puolia imevää kirjoitusta. Se rauhoittaa lukijan kokemaan ja katsomaan asioita, joiden äärelle ei välttämättä kovin usein tule pysähdyttyä. Teoksena Erehdys on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä Hotel Sapiens, joka oli älyllinen pyörremyrsky, jota lukiessani menin tiloihin, jos toisiinkin. Erehdystä puolestaan voisi kutsua risteymiksi siitä, missä olemme menossa juuri nyt.  Erehdyksen alussa kirjailija E. on matkalla pikkukaupungin kirjastoon lukemaan otteita teoksistaan ja vastaamaan läsnäolijoiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Ajaessaan autoa hän kokee näköharhan ja tulee melkein aiheuttaneeksi liikenneonnettomuuden. Tapahtuma saa E:n miettimään onnettomuuksien ja ihmeiden välistä samankaltaisuutta. "Toisistaan riippumattomien tapaht

Hyvä blogini lukija, olet astunut käytävään, jota pitkin kuljetaan Hotel Sapiensiin. Katso käytävän seiniä, joille olen sanatarkasti heijastanut artikkelin Turun sanomien digilehdestä 9.3.2014. Filosofit Platonista ja Zhuangzista alkaen ovat pohtineet mikä on todellista ja mikä ei. Viime vuosina ruotsalaislähtöinen filosofi Nick Boström on saanut totiset fyysikotkin pohtimaan ajatusta. Boström on kehittänyt argumentin, jonka mukaan on äärimmäisen todennäköistä, että meidän maailmamme on vain tulevaisuuden ihmisten luoma simulaatio. Boström olettaa, että jossain vaiheessa ihmiskunta kehittää niin tehokkaita tietokoneita, että niillä voidaan simuloida lähes koko universumi. Jos tällaisia historiasimulaatioita tehdään vaikka kaksi, on tilastollisesti todennäköisempää, että me elämme tietokoneohjelmassa kuin oikeassa todellisuudessa. Oletko valmis? Napauta Hotel Sapiensin ovea, niin avaan sen sinulle. * Kun olin lapsi seisoin peili kädessäni peilin edessä, jolloin peili