Reader, why did I marry him?

Loyalties.  They're invisible ties that bind us to others - to the dead as well as the living. They're promises we've murmured but whose echo we don't hear, silent fidelities. They're contract we make, mostly wit ourselves, passwords acknowledged though unheard, debts we harbour in the folds of our memories. Nimensä mukaisesti Delphine de Viganin romaanissa Loyalties keskeistä on eri henkilöiden väliset sidokset ja lojaliteetit, joita tarkastellaan neljän eri näkökulman kautta. On 12-vuotiaat pojat Théo ja Matthis, jotka ovat hyviä ystävyksiä keskenään. On poikien opettaja Hélène sekä Matthisin äiti Cécile. De Vigan hyödyntää näkökulmia taitavasti paljastaakseen ja peittääkseen ja esimerkiksi Théon äiti ja isä, jotka ovat keskeisiä henkilöitä romaanin tapahtumien kannalta eivät pääse suoraan ääneen lainkaan. Näin lukija tulee pakotetuksi tekemään omia päätelmiään ja luottamaan tai olemaan luottamatta siihen, mitä heistä paljastuu Théon näkökulman kautta. T...

Nuorempana olin kova Ingmar Bergman -fani ja niinpä katsoinkin suuren osan hänen mittavasta elokuvatuotannostaan. Vaan mitä tapahtui? Minusta tuli feministi ja suhteeni Ingmarin elokuviin monimutkaistui. Tämä sama kriisi oli vallalla katsoessani Michael Baranin Kansallisteatteriin ohjaamaa esitystä Kohtauksia eräästä avioliitosta . Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo Mariannesta ja Johanista, joiden suhde ajautuu kriisiin. Teksti on alunperin peräisin 1970-luvulta, mutta esityksessä esiintuodut parisuhteen kipusuhteet eivät ole sitten noiden aikojen juurikaan pohjimmiltaan muuttuneet. Tämä herättää minussa lähinnä kauhua ja tunteen siitä, että naisen ja miehen välinen liitto on tuomittu epäonnistumaan.  Kansallisteatterin esityksessä Kristiina Haltun Marianne ja Esa-Matti Longin Johan onnistuvat tekemään itsestään siinä määrin omien ongelmiensa sisällä pyöriviä hahmoja, että en samaistu kumpaankaan ja hyvä niin. Välillä huomasin esitystä katsoessani miettiväni, että pitä...

Eeva Rohaksen romaanin Raivo takakannesta löytyy suurikirjaiminen lukijaa kosiskeleva teksti: Usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on Raivo. Romaanin luettuani ajattelen, että kyseessä on pahasti harhaanjohtava houkutus saada lukija tarttumaan tähän kirjaan. Näin ajateltuani ajattelen uudestaan, että kyseessä taitaa sittenkin olla ihan harvinaisen nerokas takakansikiteytys, jota tosin lukija ei voi mitenkään ymmärtää oikein ennen romaanin lukemista. Huomasithan muuten, että Raivo oli lainauksessa kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Siihen on syynsä. Raivo on tarina avioerosta ja alkoholismista, joiden käsittely kytkeytyy temaattisesti osittain yhteen,  osittain kulkee eri polkuja. Tuuli on kääntäjä ja hänen miehensä Ilja viinamäen miehiä. Yhteistä nimittäjää heillä on kovin vähän, sillä Tuulin maailma on akateeminen, kun taas Ilja edustaa työväenluokkaa. Keskinäisestä yhteensopimattomuudesta ja Iljan juomisesta seuraa avioero, mutta kuten niin usein tosielämässäki...

Hyvät naiset ja herrat ja variaatiot edellisistä, Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussodan pitäisi olla   tämän kevään kirjallinen puheenaihe. Marssii näyttämölle rakkaus, joka kestää ja kärsii kaiken, kunnes ei enää kestä ja kärsi. Silloin on edessä strindbergiläinen kuolemantanssi, jonka askeleet muodostuvat sanoista, joiden tarkoitus on loukata rakkaussuhteen toista osapuolta mahdollisimman paljon. Iskeä hänet kanveesiin ja nostaa jalka hänen rintansa päälle voiton merkiksi. Ebba Witt-Brattström on tunnettu ruotsalainen feministi, kulttuuripersoona ja kirjallisuudentutkija, joka nykyisin toimii pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Vuosisadan rakkaussota , joka nimensä ja sisältönsä kautta viittaa suoraan Märta Tikkasen teokseen Vuosisadan rakkaustarina  ( klik ) on fiktiivinen dialogin muotoon kirjoitettu runoelma pitkän avioliiton ajautumisesta lopulliseen kriisiin. Fiktiivisyys tosin on kevyt verho, joka ei peitä sitä, että kyse on ...

Mitä ihmettä Rauha Räppääjä ja Lennart Lindberg tekee tässä kirjoituksessa? Ja miksi täällä kaikuu Leonard Cohenin ääni? Nyt on pulma. Myöntäisinkö vai enkö myöntäisi? Jättäisinkö vielä hautumaan ja antaisin Enrightille kolmannen tilaisuuden? On nimittäin niin, että olen lukenut irlantilaiselta Anne Enrightilta kaksi teosta. Tämän nyt kirjoituksen kohteena olevan The Forgotten Waltzin lisäksi romaanin The Gathering (Valvojaiset, Otava 2015). Nämä molemmat ovat olleet sinänsä hienoja, mutta ongelma on juuri tuo sinänsä, joka tarkoittaa, että Enright on kuin armelias hammaslääkäri, joka välttää porallaan iskemästä suoraan hermoon. The Forgotten Waltz kertoo Ginasta, joka on naimisissa ja rakastuu Seániin, joka hänkin on naimisissa ja pienen tytön isä. Vaikeuksiahan tuollaisesta rakastumisesta seuraa ja niistä vaikeuksista Enright tarinoi taidokkaasti. Ehkä jopa liian taidokkaasti. Niin läheltä. Niin tarkasti. Niin huomioivasti. Niin asioiden kaikki puolet mukaan ottaen. Niin p...

Olen useassa yhteydessä törmännyt Amity Gaigen nimeen ja kun kirjastossa huomasin hänen teoksensa Schroder, päätin tehdä lähempää tuttavuutta. Schroder on kertomus avioerosta, muistamisesta ja identiteetistä. Ainekset ovat erinomaiset, mutta kun kakun vetää uunista, se muistuttaa vain etäisesti ruokalehden sivulla esiteltyä kuvaa. Tilanne, joka on käynyt kovin tutuksi myös kotikeittiössä. Teoksen päähenkilö Eric Schroder on patologinen valehtelija. Nuorena miehenä hän päätti jättää itsensä ja muistonsa taakseen ja otti nimekseen Eric Kennedy. Sinne luiskahti lapsuus DDR:ssä ja äiti, joka ei seurannut Ericiä ja hänen isäänsä Länsi-Berliiniin, eikä liittynyt heidän seuraansa myöhemmin myöskään Amerikassa. Luiskahti, vaan ei luiskahtanut kuitenkaan. Lapsuuskokemukset eivät tule käsitellyiksi sukunimeä vaihtamalla ja toiseksi ihmiseksi ryhtymällä. Teoksen alussa Eric on vankilassa, josta käsin hän kirjoittaa tunnustuksensekaista elämäntarinaansa ex-vaimolleen Lauralle. Avioero- ...

Mutta Jeesus sanoi: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Nämä Jeesuksen ennen ristinkuolemaansa lausumat sanat toimivat eräänlaisena paratekstinä lukiessani Jussi Valtosen tämän vuoden Finlandia-palkinnolla palkittua teosta He eivät tiedä mitä tekevät. Keitä 'he' ovat Valtosen romaanissa? Tähän kysymykseen löytyy montakin vastausta, mutta useimmat kirjan henkilöt kyllä tietävät tai ainakin aavistavat, mitä he tekevät. Sen sijaan moni heistä haluaisi unohtaa, mitä heidän tekemistensä taustalla on. Mikä on niin sanotusti heidän tekemistensä hinta. Toisaalta jokainen meistä voi kysyä itseltään: tiedänkö mitä teen? Vastaukset ovat helppoja niin kaun kuin pysytään konkreettisissa asioissa. Tiedän keittäväni kahvia tai kirjoittavani tätä bloggausta. Sen sijaan en tiedä esimerkiksi sitä, miten kirjoittamani teksti vaikuttaa sen lukijaan. Aamulla hymyilin tuntemattomalle juna-asemalla, toista tuntematonta en katsonut päinkään. Mitä minä heille tein? ...

Välttelin pitkään Riikka Ala-Harjan 'Maihinnousun' lukemista. Olin lukenut, että 'Maihinnousussa' Ala-Harja kuvaa lapsen sairastumista syöpään ja että kuvaus perustuu tositapahtumiin, hänen lähisukulaisensa sairastumiseen. Kirjailija ei tietenkään elä tyhjiössä, vaan kaikki hänen kokemansa suodattuu kirjoihin tavalla tai toisella. Silti tositapahtumiin perustuva lapsen sairauden kuvaaminen tuntui hyväksikäytöltä, liian kipeältä aiheelta leviteltäväksi ihmisten luettavaksi. Kun 'Maihinnousu' valittiin vuoden 2012 Finlandia-ehdokkaaksi muutuin toiveikkaaksi sen suhteen, että Ala-Harja on käsitellyt aihetta taitavasti sortumatta "ryöstöviljelyyn". Kun aloin lukea 'Maihinnousua' etukäteisspekulaationi haihtuivat. Ala-Harjan romaani imaisi mukaansa ja luin sitä fiktiona miettimättä sen yhteyksiä reaalimaailmaan. 'Maihinnousu' on paitsi kertomus lapsen sairastumisesta myös hajoavan perheen tarina. On 8-vuotias Emma, joka sairastuu leukem...