Siirry pääsisältöön

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö


Luin samanaikaisesti David Foster Wallacen novellikokoelmaa Kummatukkainen tyttö ja Robert Cooverin postmodernia leikkiä nimeltä Pinokkio Venetsiassa. Sen verran kovaa kamaa nämä kaksi, että välillä tuli kyllä isiä ikävä. Tosin oli tästä yhtäaikaisuudesta hyötyäkin, jos hyödyksi lasketaan se, että Cooverin romaanin johdosta Wallacen novellit tuntuivat luultavasti huomattavasti helpommin lähestyttäviltä kuin miltä ne olisivat tuntuneet ilman Cooverin seuraa.

En ole aiemmin lukenut Wallacea, joka on vaikean maineessa. Wallace-neitsyyteni menettämisen kunniaksi ajattelin tässä kohdin liimata itselleni rintakarvat, jotta voin niitä röyhistellä. Tuntuupa mukavalta. Aika machomiehekkäältä itse asiassa, mutta en nyt kuitenkaan jätä itseäni rintakarvojeni vangiksi, vaan hyppään takaisin Wallacen rattikelkkaan.





Teksti pyörii pesukoneessa, energiansäästöohjelma ei ole käytössä

Koska novellit tähän kokoelmaan on valittu eri teoksista ei ole mielekästä lähteä etsimään mitään erityistä novellien välistä punaista lankaa. Toisaalta Wallacen tavaramerkki, hänen megarealistinen ja laboratoriomaisen tarkka kirjoitustapansa luovat jo sinällään vankan yhteyden eri novellien välille. Usein Wallacen kieli on suorastaan liioitellun yksinkertaista ja huoliteltua ja se vetää kuin imuri, johon on juuri vaihdettu pölypussi.

Wallacen novellit tekevät selväksi, että hän oli äärimmäisen lahjakas kirjailija, jonka ajatuksissa lukemistani novelleista päätellen pyöri jatkuva multimediaesitys. Vaikutelma toi mieleeni Markku Lahtelan ja erityisesti hänen romaaninsa Sirkus, jota lukiessani en ole voinut välttyä ajattelemasta, että lahjakkuus on ihmiselle myös kirous. Kun päässä pyörii ajatusvirta, joka ei anna hetkenkään rauhaa, on elämä varmasti usein lähempänä helvettiä kuin elämää. Surullista kyllä, kumpikin näistä kirjailijoista päätyi päättämään elämänsä oman käden kautta.

Wallacen kerronta on arvaamatonta, kulman takana voi olla vastassa yhtä hyvin tiiliseinä kuin aava ulappa. Välillä vastaan tulee äkkijyrkkiä tiivistymiä ja bolanolaista megalomaniaa. Wallacen lauseet tulvivat ja ovat viittauksista painavia kuin märkä huopa. Teksti vilisee puhekieltä, uudissanoja ja tajunnanvirtaa. Välillä mielessä käy, että mitäköhän Wallace on vetänyt ennen istumista tietokoneen eteen. Wallacen kieli on dinosaurus, joka runtelee maiseman ja sen painavien askeleiden lakattua kaikumasta, kaikki on äkkiä uuniuutta. Kerronta on pyörremyrsky, jolla ei ole naisen nimeä ja se virvelöi kaikkiin suuntiin.

All work and no play makes Jack a dull boy

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit nimeltä Ei sielu ole orpo ja Vanha kunnon neon.

Ei sielu ole orpo sijoittuu koulun  yhteiskuntaopin tunnille. Se kertoo paitsi oppilaan luovan mielen vaeltelusta myös opettajan vähittäisestä ajautumisesta yhä synkempään tilaan niin että novellin loppuopuolella opettaja muistuttaa jo huomattavassa määrin Stephen Kingin Hohdon Jackia, joka kirjoittaa paperille kerran toisensa jälkeen All work and no play makes Jack a dull boy.

Vanha kunnon neon kertoo miehestä, joka novellin kuluessa tekee itsemurhan. Novellissa käsitellään minuuden ongelmia ja aitona elämisen vaikeutta. Mitä tahansa novellin päähenkilö tekeekin, hän huomaa esittävänsä ja sitä kautta pyrkivänsä tekemään vaikutuksen muihin. Wallace myös ironisoi herkulllisesti niin amerikkalaisen kulttuurin tapaa rakentaa maskuliinisuutta kuin potilas- ja terapeuttisuhdettakin. Sitä paitsi, sen jälkeen kun on kuollut, voi naureskella vähän kaikelle, mitä ennen kuolemaansa teki.

Novellissa tulee vahvasti esiin finaalisuus ja sen voima. Kun jonkun asian, elämänvaiheen, ihmissuhteen tai vastaavan tietää päättyvän, näyttäytyy tämä päättyvä voimakkaampana kuin kertaakaan aikaisemmin. Se ikään kuin paljastaa todemman olemuksensa, mutta siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä tehdä enää toisin. Tosi olemus on nanosekunnin tietoa. Sen jälkeen siihen ei ole enää pääsyä.

*

Tämä kokoelma ei vielä saanut minua huohottamaan hurmiosta, vaikka Wallacen totaalisuus sinänsä pistää aika lailla hiljaiseksi ihailusta. Yhdeksi päälllimmäisistä tunteista jäi, että mitä tarkemmin maailman näkee, sitä onnettomammaksi tulee. Onnellisimpia lienevät ne, joille teeskentelystä on tullut niin luonnollinen elämisen tapa, että he eivät enää edes muista teeskentelevänsä. Jos haluaa nähdä ilmeisen taakse, kannattaa lukea Wallacea, esimerkiksi juuti tätä kokoelmaa, joka on tarjolla Juhani Lindholmin loistava suomennoksena.

Ennustan tähän loppuun sen verran, että veikkaan, että Kummatukkaista tyttöä ei tulla myymään City-Marketin kassanvierustelineessä. Kohtalo please, anna minun nyt edes tämän kerran olla oikeassa.




David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö [ja muita kertomuksia] (2016)
sisältää novelleja kokoelmista Girl with curious hair (1989) ja Oblivion (2004)
320 sivua
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kustantaja: Siltala




Kommentit

  1. "Jos haluaa nähdä ilmeisen taakse" toimii markkinointikeinona ainakin minuun, tietysti tuo sinun tekstisi muutenkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota "ilmeisen takana olevaa" kyllä löytyy runsaasti Wallacelta. Hienoa, että on tämä kokoelma saatu suomeksi. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. En lukenut nyt arvioitasi kuin läpi loikkien, koska sain kirjan tänään synttärilahjaksi. Se on siis ensimmäinen omaan hyllyyn tuleva David Foster Wallace. Vaikuttaa että et ole hirveän innoissasi. Kokeile tuota Hauskaa mutta ei koskaan enää. Minusta se oli ... mykistävä. Vai onko nimi sinulle sopiva tuon lukemasi jälkeen? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt niinkään sanoisi, että en ollut innoissani, mutta sellainen henkilökohtainen syvimmän hurmion kokemus jäi puuttumaan, tosin sitäkin kyllä oli erityisesti tuon Vanha kunnon neon -novellin kohdalla. Tosiaan tuon Cooverin samanaikainen lukeminen "söi" Kummatukkaista tyttöä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kaksi näin vaativaa teosta on aikamoinen nakki sulateltavaksi.

      Jään odottelemaan mietteitäsi ja kiitän kommentista.

      Poista
  3. Wallace nakuttaa tekstiä kuin palokärki puuta säleet näennäisen holtittomasti sinkoillen yltympäriinsä. Hän leikittelee sanoilla ja lauserakenteilla kuin lukijansa valppautta testaten ja kirjallisia rajoja paukutellen. Mihin tämä "kauhukakara" olisi yltänyt, jos vuosia riittänyt jää arvoitukseksi. Ihanan viuhto teos:)

    VastaaPoista
  4. "Viuhto" - onpas mainio ja kuvaava sana. En ole ennen kuullutkaan. Tulee mieleen muumien Viuhti ja Tiuhti (olikos ne sen nimisiä). On tosiaan kyllä melkoista nakutusta välillä ja toisinaan palokärjen nokka tuntuu omassa otsaluussa asti. Kiitos kommentistasi Takkutukka.

    VastaaPoista
  5. Katselin tätä kirjaa katalogissa, mutta hylkäsin. Huomasin sinun seuraavan kirjan. Se on siis ilmestynyt. Kommentoin sitä huomenna. Olemme lukeneet niin eri kirjoja, että tämä on lähinnä tervehdys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tervehdyksestä Ulla. En ole tässä kesällä oikein ehtinyt lukea blogeja, mutta eiköhän tässä taas syksyn myötä tilanne muutu. Pidän ihan mahdollisena, että pitäisi tästä Wallacen kirjasta, mutta en kyllä mitenkään varmaksi uskalla väittää. Mukavaa, jos tulet kommentoimaan Östergreniä. Kiitos!

      Poista
  6. Minä täällä "huohottan hurmiosta" :D ja huudan perään, ettei sinua kyllä kestä selvin päin lukea :D! Tässäkin tämä: "Wallacen kerronta on arvaamatonta, kulman takana voi olla vastassa yhtä hyvin tiiliseinä kuin aava ulappa. Välillä vastaan tulee äkkijyrkkiä tiivistymiä ja bolanolaista megalomaniaa. Wallacen lauseet tulvivat ja ovat viittauksista painavia kuin märkä huopa. Teksti vilisee puhekieltä, uudissanoja ja tajunnanvirtaa. Välillä mielessä käy, että mitäköhän Wallace on vetänyt ennen istumista tietokoneen eteen. Wallacen kieli on dinosaurus, joka runtelee maiseman ja sen painavien askeleiden lakattua kaikumasta, kaikki on äkkiä uuniuutta. Kerronta on pyörremyrsky, jolla ei ole naisen nimeä ja se virvelöi kaikkiin suuntiin." - Aivan hulvatonta ilotulitusta! Eikä haittaa vaikka itse kirja jäisi lukematta, sillä tuli kyllä ihan tutuksi näinkin :D. Mutta laitan silti toivelistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Humalassa on hauskempaa vai kuinkas se nyt menikään? :D
      Wallace on (oli) kyllä aivan uskomaton kirjailija. Väkisinkin mieleen tulee, että hän oli liian nerokas/näki liian paljon/löysin liikaa yhteyksiä asioiden välille, jotta olisi voinut elää tässä maailmassa.

      En ihan täysin kuitenkaan tähän kokoelmaan rakastunut (odotukseni olivat muutaman päällekkäisen vuoren kokoiset, johtuu ehkä siitä), mutta paikoin olin minäkin lukiessani aikamoisessa huohotustilassa.

      Poista
  7. Tämä ja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja sekä Hauskaa mutta ei koskaan enää ovat Adlibriksessa nyt toivelistallani. Tod. näk. ostan tuon viimeisen tai sitten sen, jonka ehdin omaksi saada ennen kun painokset loppuvat / mulla on rahat kasassa. Täytyy siirtyä kohta hernerokkaan lopullisesti :D. Katson kyllä ensin jonkin näistä kirjastosta, mutta siltä näyttää, että Wallace on aivan ilmeisesti niitä kirjailijoita, joihin täytyy palata uudestaan ja uudestaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä