Siirry pääsisältöön

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Ottaen huomioon, miten paljon olen pitänyt Alice Munron kirjoista, olen lukenut häntä huomattavan vähän. Miksi näin on, en tiedä itsekään. Vaikuttaa siltä, että Munro ihan kuin itsestään siirtyy lukupinossa alemmas.

Blogiaikana olen Munrolta lukenut vain hänen romaaninsa (!) The Lives of Gilrs and Women (klik) ja ennen blogiaikaa tilastojeni mukaan kokoelmat Liian paljon onnea ja Julkisia salaisuuksia. Viha, ystävyys, rakkaus oli yksi vuoden 2017 hyllynlämmittäjäkirjoistani, mutta niin vaan vuosi kului ilman että tulin siihen tarttuneeksi. On lähinnä surkuhupaisaa, että minulle tuli valtaisa halu lukea tämä kokoelma heti vuoden vaihduttua ja niinpä aloitin Viha, ystävyys, rakkauden uudenvuodenpäivänä 2018.

Viha, ystävyys, rakkaus kulki mukanani myös matkalla ja luin sitä niin hotellihuoneessa, kahvilassa kuin lentokoneessakin, mikä ei titentkään ole ihanteellisin tapa lähestyä tätä kirjaa. Rikkoisasta lukutavastani huolimatta Munron teos onnistui tekemään minuun vaikutuksen - joskaan kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä vahvoja.

Tälle kokoelmalle on tyypillistä aikahypyt ja ei-kronologisuus. Usein Munro kuvaa novellin aluksi  lyhyesti joko menneisyyteen tai nykyaikaan sijoittuvaa tapahtumaa, josta tehdään vuosien hyppy eri aikakauteen - novellin aloituksesta riippuen joko novellihenkilöiden tulevaisuuteen tai menneisyyteen.   Eri aikatasoille sijoittuvat kuvaukset resonoivat keskenään kiinnostavasti ja niiden väliin jäävät vuodet toimivat kuin arvoituksellinen peili, joka ei tarkkaa kuvaa näytä, mutta antaa ymmärtää.  Monissa novelleista on polttopisteessä ihmissuhteet ja erityisesti parisuhteet sekä täyttymättä jääneet halut, joiden suhteen novellihenkilöt saavat uuden tilaisuuden, mutta jotka siitä huolimatta jäävät usein toteutumatta. Elämä, kuten Pilari ja palkki -novellin päähenkilö Lorna joutuu tajuamaan ei välttämättä tulekaan tarjoamaan hartaasti odotettua ratkaisevaa käännettä.

Monesti Munro lyö lukijaa suorastaan nuijalla päähän, kuten novellissa Lohtu, jossa kerrotaan aluksi, miten Nina tulee kotiinsa tennistunnilta, mutta jo seuraavalla sivulla todetaan hänen aviomiehestään:

Mutta hänen [Ninan] ulkona ollessaan Lewis oli kuollut. Totta puhuen hän oli tappanut itsensä.

Munro on mestari luomaan hyvin vähin sanoin täyteläisiä henkilöhahmoja, jotka luonteenpiirteineen ja puutteineen vaikuttavat hyvin tutuilta ja tunnistettavilta. Lukiessa on fiilis, että Munro on vahvasti henkilöhahmojensa puolella ja silloinkin kun näiden teot ovat vähemmn mairittelevia hän kohtelee heitä lempeällä ymmärryksellä. Lempeää on  myös Munron feminismi, vaikkakin sen lempeyden sydämestä löytyy tiukka ja toisinaan myös riemastuttavan ilkikurinen sydän, kuten novellissa Nokkoset, jossa kaksi naista sen sijaan, että he toteuttavaisivat "lisääntymishuumaa" ja omistautuisivat äidinvaistoilleen keskustelevat Simone de Beauvoirista, jota heidän miehensä eivät kerrassaan voi ymmärtää.

Meidän miehemme eivät olleet lainkaan samalla aaltopituudella. Kun me yritimme virittää heidän kanssaan keskustelua samoista aiheista, he sanoivat: "Mutta sehän on vain fiktiota" tai "Kuulostat ihan filosofian alkeiskurssilta.

Viha, ystävyys, rakkauden novelleissa avioliitot kitisevät kuin rasvaamattomat saranat ja houkutus vastata vihreämmäksi uskotun ruohon kutsuun saattaa käydä vastustamattomaksi. Erityisen ansiokkaasti Munro nyrjäyttää tätä tematiikkaa, kun kaksi hoitokodin asukasta löytävät toisensa novellissa Se mitä muistetaan. Rakkaus ei katso aikaa, paikkaa, ikää eikä muistia. Samassa novellissa Munro ottaa esiin muistamisen problematiikan ja näyttää, miten joskus toiveista saattaa tulla muistoja, joiden todenperäisyyttä ei ole enää myöhemmin elämässä mahdollista tavoittaa. Vielä pidemmälle hän vie muistamiseen ja unohtamiseen liittyvät kysymykset kokoelman päätösnovellissa Karhu tuli vuoren takaa.

Suosikikseni tässä kokoelmassa nousi sen ensimmäinen novelli Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, jossa Munro käyttää näkökulmatekniikkaa äärimmäisen onnistuneesti kertomalla kaikki novellihenkilöille tapahtuvat tärkeimmät asiat jonkun muun kuin heidän itsensä näkökulmasta. Kertoja on tässä novellissa kuin kameralla zoomaava valokuvaaja, joka ensin näyttää henkilöstä lähikuvaa, mutta häivyttää sen jälkeen kuvattavansa taustalle, kunnes näyttää hänet uudessa valossa ihan toisen kameran linssin läpi. Novelli sisältää maukkaita väärinkäsityksiä, jotka eivät estä rakkautta ottamasta omaansa. Tosin rakkaus lienisi tässä yhteydessä turvallisinta kirjoittaa lainausmerkkeihin.

Nipvet-blogissa on menossa novellihaaste (klik), jossa novelleja voi peukuttaa eri syistä ja peukutan nyt Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novellia sen näkökulmatekniikan vuoksi.


Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (2002)
398 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Hateship, frienship, courtship, loveship, marriage (2001)
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto, pokkarit)



Helmet-lukuhaaste, kohta 15 Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Kristiina Rikman on erinomainen suomentaja, joka on saanut työstään useita arvostettuja palkintoja

Kommentit

  1. Minun suosikkini näistä novelleista oli sama kuin sinulla. Peukutin sitä päähenkilön hahmon vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiota. Sitten tämä kyseinen novelli on saanut jo kaksi peukutusta ja on ne kyllä todella ansainnut.

      Poista
  2. Äh, minä en ole vieläkään lukenut Munroa... Olen usein pyöritellyt hänen kirjojaan kirjastossa, mutta olen sitten jättänyt ne hyllyyn. Olen ajatellut lukea tänä vuonna enemmän novelleja, joten pidän Munron mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan itsekään ole kovinkaan kattavasti Munroa lukenut, mutta jatkossa luen varmasti häntä lisää. Tuo on muuten jännä, että joskus jotain ihan tiettyä teosta saattaa jo monta kertaa pidellä kirjastossa käsissään, mutta ei vaan tule lainanneeksi. Sama pätee toki oman kirjahyllynkin kirjoihin.

      Pidä ihmeessä Munro mielessä, kun luet novelleja. Piti hänen kirjoistaan tai ei niin kirjallisesti laadukkaita ovat joka tapauksessa.

      Poista
  3. Tämä on erinomainen kokoelma, kuten niin moni muukin Munron kirja. Suosittelen lämmöllä kokoelmaa Karkulainen, se oli itselleni ensikosketus Munroon ja vei saman tien jalat alta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistänpäs Karkulaisen mieleen, että ei karkaa. :D
      Munrolla on laaja tuotanto, joten mulla on paljon vielä herkkuja jäljellä.

      Poista
  4. Minun lemppari oli Karhu tuli vuoren takaa novelli. Munro on ihana novellisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kyllä myös vaikuttava novelli.
      Oli jotenkin erityisen suurta, että Munro sai Nobelin, vaikka on novellisti. Onkohan ketään toista novellikirjailijaa, joka on saanut Nobelin?

      Poista
  5. kiva kun novellit saaneet Nobelpalkinnon

    VastaaPoista
  6. Oh tämä on yksi lempparini Munrolta - vaikka mjaa, taidan sanoa nykyään samaa jokaisen hänen teoksensa kohdalla :D

    Minä yritän kovasti säästellä Munroa, koska olen jo suurimmaksi osaksi hänen tuotantonsa lukenut. Onneksi vielä on jotain jäljellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, että Munron kohdalla voi käydä just noin, että jokaista lukemaansa pitää lempparina.

      Minä olen lukenut Munroa niin harvakseltaan, että edelliset lukemani kokoelmat on jo siinä määrin painuneet unohdukseen, että kohta voin niitä taas lukea kuin uusia. :D

      Poista
  7. Olen lukenut vähän Munroa, enkä oikein päässyt häneen kiinni. PItäisi kokeilla varmasti uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esim. just tämän kokoelman eka novelli on sellainen, että olisinpa ihmeissäni, jos se ei sua puhuttelisi. wink wink!

      Poista
  8. En ole niinkään novellien ystävä, mutta Munrosta kyllä pidän. Tämä kirja on mielestäni yksi hänen parhaistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että Munron taitavuus voittaa puolelleen monia, jotka eivät niin paljon muutoin novelleja luekaan. Monet hänen novellinsa ovat myös suht pitkiä, joten niihin ehtii lukiessa hyvin uppoutua.

      Poista
  9. Minullekin tämän kokoelman ensimmäinen novelli iski täysillä, vaikka eivät muutkaan missään nimessä huonoja olleet. Munro on Mestari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa melkein, että ensimmäisen novellin tehokkuus pikkuisen vei terää kokoelman muilta novelleilta, vaikka toki - kuten sanot - nekin olivat hienoja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä