sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Runoja, jotka eivät suostu - Miia Kontro: Tunnustus

Miia Kontron Tunnustus (Poesia 2018) muistuttaa hämmästyttävästi puhumatonta puolisoa, joka ei suostu keskustelemaan. Ei auta suostuttelu, ei huuto, ei uhkailu. Siinä se vaan istuu keittiössä ja tuijottaa punavalkoruutuista pöytäliinaa, jolle eilen kaatui oliiviöljyä. Kuka kumma se oikein on?

Miia Kontro (s. 1982) on helsinkiläinen väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Koulutukseltaan hän on teologian ja filosofian maisteri. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena).

Tunnustus jakautuu kolmeen osaan: Alkumuodot, Totuudet, Meditaatio. Eri osien välissä olevat sivut ovat mustia ja pöllyttävät Tiina Lehikoisen Multaa. Samasta maa-aineksesta ei kuitenkaan ole kyse. 

Tunnustus ei päästä lähelle. Se ei paljasta mysteereitään, joka toki sopii hyvin yhteen sen kanssa, että teoksessa suuri tuntematon eli kuolema on usein läsnä.


Kuolema on vitriinien takana steriilissä nesteessä ja herää eloon öisin.
Se tuijottaa herkeämättä ohi katseen ja koskettaa tuntematonta.
Se hyökyy aaltona nimettömien torsojen päälle.
Se ajaa surma-autoa suljetulla valtatiellä, jonka reunuksille
on ripoteltu rakastavaisten tuhkat.

Myös Tunnustuksen ja minun välillä on "vitriiniseinä", jota potkin, mutta joka ei hievahda. Johon tulee tuskin edes säröä. Huomaan tuskastuvani ja ajattelevani, että olkoon sitten. Mokoma. En silti saa rauhaa ja yritän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se, joka on vitriinin toisella puolen, nauraa kolkosti.

Hah-hah-haa ...

Kontron runot palauttivat mieleeni lukukokemukseni Pauliina Haasjoen Planeetasta. Siinä missä Planeetta useiden lukukertojen myötä alkoi pikku hiljaa aueta, lämmetä ja huikaisten kasvaa Tunnustus taas säilyttää tuntemattoman identiteettinsä. Ihan varmasti sen kuvaamalla kuolemalla on hampaissaan amalgaamipaikat.

Kompastun lauseiden sanajärjestyksiin ja monimutkaisuuteen:


Pullon on täyttänyt hetki yksinäisyydessä
joka tuntuu jaloissa ja laskee päähän
mikäli seisoo ylösalaisin riittävän kauan


Rivien välissä on valtavia aukkoja, joista sujahdan läpi eri tulkintojen vauhdittaessa putoamistani


Teini-ikäiset menettävät poikuutensa kolmekymppisille
jotka heidän silmissään ovat ikäloppuja.
Istut minua vastapäätä, olen hiljaa ja kuuntelen

tai

Haluja jotka hajoavat hiljaisuuksien täyttämiin merkityksiin. Jumala piirtää minuun täpliä jotka eivät lähde pois. Ne valuvat kasvoissani jotka ensimmäistä kertaa rukoilevat polvillaan aivan hyshys valkoiseen kylpytakkiin.


Elottomien kappaleiden elollistuminen herättää hämmästystä. Sen kaltaiset ilmaisut kuin "sokeat piilokuituiset sandaalit" ja "vapautta huutavat appelsiinit" saavat minut kohottelemaan muotoilemattomia kulmakarvojani. En ymmärrä, mitä niillä tarkoitetaan. En ymmärrä tässä, enkä runouden maailmassa. Kiusaannun ja alan kirjoittaa laulavista leivänpaahtimista, rakastuneesta kahvinkeittimestä ja unettomasta mikroaaltouunista.

Joo. Aika tyhmää, mutta kirjoitan, jotta ymmärtäisin.
Niin ei käy.

Se, että en ymmärrä on sinänsä ihan okei ja ymmärtämättömyyden kanssa olen  jo tottunut elämään runoja lukiessani. Yleensä kuitenkin jonkinlainen "esiymmärrys" on olemassa, vaikka sille on vaikeaa ellei mahdotonta antaa sanallista muotoa. Tunnustus menee pidemmälle. Se ei käänny lukiessani ymmärrykseksi edes kirjoitettua kieltä edeltävässä tilassa. Se näyttää kieltä symboliselle järjestykselle.

Kontron runoja lukiessani huomaan, miten tärkeää minulle on, että runot menevät tunteisiin. Tässä suhteessa Tunnustus on ihan omaa luokkaansa, sillä sen haluttomuus jutella kanssani saa minut raivoon, jollaista olen harvoin runoja lukiessani tuntenut. Laitan sen sohvan alle piiloon, mutta se ei suostu unohtamaan. Sen sanajonot muodostuvat jalaksi, joka kamppaa minut, kun kuljen sohvan ohi.

Painiako se tahtoo?

Tunnustus on mosaiikkia ja minä olen sen seurassa toisesta kulttuurista tullut turisti, jonka kaulaa kameranhihna ikävästi hiertää. Se tekee minusta vieraan paitsi omassa maailmassaan myös itselleni. Päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut jotakin taidokasta, jonka tapahtumisen horisontti on minusta katsottuna jatkuvasti toisaalla.

Raija Siekkisen novellikokoelmassa Metallin maku on novelli, jossa Siekkinen kirjoittaa, että "kerran kesytetty ei villiinny enää."

Siekkisen sanat pilkottavat Kontron sanojen välistä ja ajattelen, että loppujen lopuksi niin kuuluu ollakin, että Tunnustus ei anna kesyttää itseään. Että se soi korkealta ja yhtyy kirkonkellojen ääneen, kun ne kuuluttavat, että tuntemattoman viimeinen matka on alkanut.


Miia Kontro: Tunnustus (2018)
72 sivua
Kustantaja: Poesia

(arvostelukappale)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti