tiistai 23. lokakuuta 2018

Heidi Lindén et al.: #METOO-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?

Jos tietäisit, että elokuvaohjaaja X.X. on juottanut umpikänniin nuoren naisnäyttelijän ja sen jälkeen raiskannut hänet, menisitkö katsomaan hänen ohjaamaansa elokuvaa? 

Minä en menisi, mutta mahdollisesti olen niin kuitenkin tehnyt, koska en ole tiennyt kyseisen ohjaajan sikamaisesta käytöksestä.

Taiteen tohtori, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Heidi Lindénin ja työryhmän kirja #METOO-vallankumous on raportti #METOO-ilmiöstä Suomessa. Lindénin lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet seuraavat henkilöt:

Elokuvakäsikirjoittaja, tutkija, opettaja ja taiteen tohtori Raija Talvio
lavastaja, tutkija ja taiteen tohtori Katariina Ilmaranta
Elokuvaohjaaja Mari Mantela
Käsikirjoittaja ja toimittaja Eva-Maria Koskinen
Juristi, tutkija ja oikeustieteen tohtori Merja Pentikäinen.

#METOO-vallankumous osoittaa, että seksuaalinen häirintä elokuva-, teatteri- ja tv-alalla on vielä huomattavasti laajempaa kuin mitä asiasta käydyissä keskusteluissa on aiemmin käynyt ilmi. Kyse on syvälle rakenteisiin kytkeytyvästä ilmiöstä, joka on osoittautunut niin tulenaraksi aiheeksi, että siitä on pitkään mieluummin vaiettu mediassa kuin tuotu sitä esiin. Kuvaavaa on myös, että Lindénin Aalto-yliopistolle tekemää, seksuaalista häirintää elokuva-alalla käsittelevää lopputyötä ei aiheesta johtuen julkaistu lainkaan netissä.

Kukin teoksen kirjoittajista lähestyy #METOO-kampanjaa omasta näkökulmastaan, mutta useampi kirjoittaja käsittelee myös osin samoja tapahtumia. Toisteisuus ei kuitenkaan ole huono asia, vaan se pikemminkin osoittaa,  että naisten äänten vaientaminen on ollut systemaattista toimintaa. Erinäisin verukkein niin Ilta-Sanomat kuin Helsingin Sanomatkin kieltäytyi julkaisemasta #METOO-kampanjan esiinnostamia asioita.

#METOO-vallankumous kuvaa, miten miesvaltainen elo-kuva ala on järjestelmällisesti toiminut niin, että sen piirissä esiintyvää seksuaalista häirintää ei voitaisi tuoda julkisuuteen. Tämä tulee selkeimmin ilmi siinä, että alalla on yleisesti solmittu sopimuksia, joissa näyttelijöitä on kielletty puhumasta mistään tuotantoon liittyvistä asioista. Kyse ei ole normaaleista salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvista asioista, vaan sopimuksilla on pyritty siihen, että myöskään epäasiallisesta, toisinaan jopa rikoksen tunnusmerkit täyttävästä kohtelusta, ei olisi oikeutta puhua.

Suomea on usein pidetty tasa-arvon mallimaana, mutta elokuva-alalla sukupuolten välisestä tasa-arvosta ollaan kaukana. Raija Talvio kirjoittaa, että alan rahoituksesta naisten projektien osuus on vain 25 %. Elokuva-alan ammattiliiton Lehtiset-lehden vuoden 2016 tilastot ovat nekin karua luettavaa. "Kuvaajien joukossa oli 34 miestä ja kaksi naista, äänisuunnittelijoiden luvut olivat 27 miestä ja yksi nainen. Valaisijat olivat kaikki miehiä." Ylen 18,1 miljoonan televisiosarjabudjetista 97 % meni miesohjaajien teoksille. Edellä mainittuja lukuja ei selitä se, että naistekijöistä olisi pulaa.

Seksuaalinen häirintä saa usein alkunsa jo oppilaitoksen pääsykokeissa. 

"Kesken pääsykoeviikon raadissa ollut mies pyysi päästä kotiini käymään. Olin juuri muuttanut pois vanhemmiltani ja en osannut sanoa ei. Mies tuli ja otti minut väkipakolla."

Monet naiset eivät ole halunneet kertoa häirintäkokemuksistaan, koska he ovat pelänneet tulevien työtehtäviensä puolesta. Ne, jotka ovat nostaneet asioita esiin, ovat saaneet huomata, että se on harvoin johtanut mihinkään. Usein tekijät ovat olleet alalla yleisesti tiedossa ja naisten kertomuksissa toistuvat tietyt nimet. Niitä ei kuitenkaan ole julkisuudessa tai tässä kirjassa mainittu kahta nimeä lukuunottamatta.

#METOO-vallankumouksessa tuodaan hyvin esiin, miten mutkikas prosessi oli saada aikaan julkilausuma, jonka sisällöstä kaikki allekirjoittavat naiset olisivat yhtä mieltä. Loppujen lopuksi #kulissientakana-kannanoton allekirjoitti 1244 kulttuurialalla työskentelevää naista ja sen julkistamistilaisuudessa Helsingin Uunisaaressa olivat läsnä niin presidentti Tarja Halonen kuin kulttuuriministeri Sampo Terhokin. Terhon aloitteesta käynnistettiin myös selvitystyö, jonka tuloksena oli oikeustieteen tohtori Jaana Paanetojan laatima raportti "Häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu elokuva- ja teatterialalla." Raportti julkaistiin 12. syyskuuta 2018.

Seksuaalisessa häirinnässä on kyse vallankäytöstä. Usein tilanne on ollut jo sikäli varsin epätasa-arvoinen, että tekijä on ollut pitkään alalla vaikuttanut vanhempi mies, kun taas teon kohde on ollut nuori, toisinaan jopa alaikäinen, nainen. Edellinen ei toki tarkoita, että seksuaalinen häirintä olisi rajoittunut pelkästään nuoriin naisiin, mutta kohteina he ovat olleet tekijöiden näkökulmasta ikänsä puolesta otollisempia.

"Miesohjaaja kiristi minua duunipaikasta jos en harrasta seksiä/threesome hänen kanssaan, olin 16-vuotias."

Uhkailun ja vaientamisen kohteeksi on joutunut myös Heidi Lindén. Yksi käsittämättömimmistä argumenteista on, että Lindéniä on vaadittu vaikenemaan ellei hänellä ole esittää ratkaisua siihen, miten seksuaalinen häirintä saadaan lopetettua. Tämän näkemyksen esitti Elokuvaliiton puheenjohtaja Saara Saarela. Se siitä naisten välisestä solidaarisuudesta. Toivottavasti Saarela lukee erityisen tarkkaan #METOO-vallankumouksen sivut 77-81, joilla Lindén esittää 20-kohtaisen luettelon toimista, joiden avulla seksuaalisesta häirinnästä ja elokuva-alan epätasa-arvosta päästään eroon.

#METOO-vallankumousta lukiessa tulee väkisinkin tunne, että miesten harjoittama seksuaalinen häirintä on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Merja Pentikäinen tarkastelee kirjoituksessaan naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen häirinnän juridista puolta. Suomi on hyväksynyt sekä YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevan CEDAW-sopimuksen että "Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäsemistä ja torjumista" koskevan sopimuksen (Istanbul-sopimus), mutta tästä huolimatta lainsäädäntöön ei ole tehty sopimusten edellyttämiä muutoksia. Kysymys naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen häirinnän esiinnostamisesta on yhä edelleen pitkälti uhrin tehtävä. Pentikäinen pitää outona ja kummallisena myös sitä, että toisin kuin monissa muissa maissa Suomessa ei oikeustieteen opinnoissa käsitellä lainkaan sukupuolen merkitystä oikeusjärjestelmässä.

Ensimmäinen pidempiaikainen työpaikkani oli Yleisradio ja luultavasti osin juuri siksi olen edelleenkin YLE-fani. Tämän vuoksi olikin musertavaa lukea, että YLE, jonka toiminnasta on säädetty lailla ei ole kyennyt täyttämään tasa-arvon toteutumiseen liittyviä velvoitteitaan.  Merja Pentikäinen kirjoittaa kysyneensä YLE:ltä useampaan kertaan, "miksi yhtiön teot eivät näytä vastaavan yhtiön arvolinjauksia (eivätkä siis myöskään lainsäädännön velvoitteita)." Pentikäinen ei ole saanut YLE:ltä vastausta.

#METOO-vallankumouksen loppuun on kerätty naisten kokeman seksuaalisen häirinnän esimerkkitapauksia. Ketään ei niissä mainita nimeltä, joten minkäänlaisesta tekijöiden ajojahdista ei ole kyse. Lindénin toimittama teos on muutoinkin varsin kiihkoton ja tosiasioihin keskittyvä. Se tuo myös havainnollisesti esiin, miten vaikea ja monisyinen asia seksuaalinen häirintä on.

Eva-Maria Koskinen lopettaa kirjoituksensa sanoihin:

"Emme enää katso sivusta. Emme enää suvaitse. Emme enää vaikene koskaan. Vallankumous on tapahtunut."

Teoksen alaotsikko päättyy kysymysmerkkiin. Rikottiinko hiljaisuus lopullisesti vai onko kyse ohimenevästä ilmiöstä? Nähtäväksi jää, muuttuvatko käytännöt kulttuurialalla todella vai unohtuuko #METOO-vallankumous kohun laimennuttua.



Heidi Lindén et al.: #METOO-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?
169 sivua
Kustantaja: LIKE

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti