Siirry pääsisältöön

Vuoden 2016 August-voittaja - Lina Wolff: De polyglotta älskarna

Lina Wolff voitti romaanillaan De polyglotta älskarna suomalaista Finlandia-palkintoa Ruotsissa vastaavan August-palkinnon vuonna 2016. Tässä kohtaa on ihan pakko taas vinkua, että miksi oi miksi, tätä romaania ei ole suomennettu. Olkaas nyt kustantamot vähän skarpimpia.

Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen.

Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisessä roolissa myös Wolffin romaanissa. Kirjan nimessä oleva "polyglot" tarkoittaa monikielistä, jonka edelleen voi käsittää useammalla tavalla. De polyglotta älskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin käsikirjoitus.

Wolffin romaania voisi lukea useastakin suunnasta, mutta minua kiinnostaa erityisesti se, miten hän kuvaa naisvihaa ilman että se varsinaisesti olisi tämän romaanin ilmeisin teema. Naisviha ikään kuin pulpahtelee jatkuvasti esiin ilman että sen esiintuloja sen enempää kommentoitaisiin kuin analysoitaisiinkaan. DPÄ:ssä naisvihan kuvauksen voikin sanoa jäljentävän sitä tapaa, jolla se on läsnä modernissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jota pidetään tasa-arvon edelläkävijänä. Raaputa vähän ja johan haisee.

Vissa kvinnokroppar glider i mitt minne in i varandra, liksom ansikten, namn och röster. Det händer att jag kombinerar nya kroppar med delar från vissa som jag sätter ihop med delar från andra. Jag gör kvinnor av kvinnor.

Max Lamasin unelmanainen on yhdistelmä kahdeksasta naisesta ja tämä nainen, jolle hän antaa nimen Lolita, puhuu kieltä jota Max ei ymmärrä. Kertoja antaa näin ymnmärtää, että miehen ja unelmanaisen välillä on ylittämätön etäisyys. Maxin käsikirjoituksessa, jota hän kirjoittaa eräänlaisesta kirouksesta vapautuakseen, Max kuitenkin lähtee etsimään täsmällistä kuvauksen tapaa juuri eri kielien kautta.

Kielen merkitystä korostaa myös teoksen kolmannessa osassa kuvatun italialaista aatelissukua olevan Lucrezian isoäiti, jolla on antaa lapsenlapselleen kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen näistä koskee oman kehon rakastamista, toinen taas luonnontieteiden hylkäämistä ja kieliin keskittymistä. Isoäidin neuvoissa ruumis kielellistyy ja kieli ruumillistuu.

Wolffin romaani on täynnä yllätyksiä, eikä niiden merkitystä voi täysin hahmottaa ennen kuin on lukenut koko romaanin loppuun. Teoksen ensimmäinen osa kertoo Ellinorista ja Calistosta, jotka tutustuvat toisiinsa deittisovelluksessa. Ellinor on kaikkea muuta kuin kulttuuri-ihminen, kun taas Calisto kirjoittaa työkseen kirjallisuuskritiikkiä. Kertoja liittää näin Ellinorin osaksi luontoa, Caliston kultuuria. Sama jako on löydettävissä Maxin ja hänen vaimonsa väliltä. Max on "kulttuurimies", joka häpeää sosiaalityöntekijävaimoaan.

Calistolla on hallussaan Maxin käsikirjoitus ja hän kertoo Ellinorille, miten Max pyrkii tekstissään eläytymään naisen osaan ja kirjoittamaan ikään kuin naiseuden sisältä. Tässä vaiheessa teosta lukijalla ei vielä ole mitään syytä epäillä Caliston näkemystä, mutta teoksen myöhemmästä perspektiivistä käsin Caliston sanat osoittavat kammottavan onttoutensa.

Ellinorin ja Caliston välillä seksuaalisuus saa outojakin ilmentymiä, jotka vaikuttavat suoraan myös Maxin käsikirjoituksen kohtaloon. Läpi DPÄ:n pingottuu näin jännite, jossa ruumis ja teksti yhtyvät ihan konkreettisinkin seurauksin.

Wolffin romaanissa on yllättäviä käänteitä, jotka liikkuvat uskottavan ja epäuskottavan rajalla. Max on mies paitsi yksilömielessä myös kaikki ne miehet, jotka kohtelevat naisia huonosti. Tätä isolla m-kirjaimella kirjoitettua miestä Wolff alleviivaa viittaamalla useita kertoja ranskalaiseen kirjailijaan Michelle Houellebecqiin, joka on tunnettu kirjojensa seksistisistä kuvauksista.

Det är nog så, Max, att du aldrig sett någon. Du har bara sett dig själv, och kvinnorna du haft har bara varit de speglar som du kunnat se dig själv genom.

Maxille naiset ovat välikappaleita. Hän käyttää heitä, kuten joku toinen käyttää alkoholia tai huumeita. Hän halveksii vaimoaan, mutta samalla hän on tälle kateellinen siitä, että vaimo lukee Nietzscheä, kun hän Maxin mielestä on enempi dekkari- ja tosi-tv -tyyppiä.

Kuvaavaa on, että Max ihastuu sokeaan Mildrediin - naiseen, jonka silmistä ei heijastu kuvaa Maxista itsestään. Pettymyksensä Max kostaa toiselle naiselle, jonka vähempiarvoisuutta kertoja korostaa viittaamalla häneen pelkällä pronominilla tai ammatti-ilmauksella reseptionisti ikään kuin tämä nainen ei olisi edes sen arvoinen, että hänestä käytettäisiin hänen nimeään. Mitä tulee yhdessä vietettyyn yöhön naisen kanssa Max ei säästele sanojaan vaan toteaa naiselle, että tämä ei kelpaa. Että tämä on liian vanha, estynyt ja ikävä. Myös kertoja ottaa käyttöönsä arvottavan ja armottoman mieskatseen kuvatessaan naisen ruumista Maxin sanojen jälkeen.

I det hårda ljuset som kom in från fönstren framstod hennes kropp med ens som oändligt defekt med slapp, hängande hud och för smala lår. Hennes ansikte hade antagit ett urgammalt uttryck.

Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen ja ruumis kohtaavat DPÄ:ssä yhä uudestaan. Lucrezian isoäiti meni aikanaan kirjakauppaan ostaakseen kirjan, joka kaikkien sivistyneiden ihmisten pitää olla lukenut. Kirjakauppias suositteli Proustia ja isoäiti osti koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, jota kukaan perheessä ei kuitenkaan koskaan lukenut.

Lucreziasta kertovan osan nykytasolla suvun parhaat vuodet ovat jääneet taakse ja palatsi, jossa suku on asunut vuosisatoja on jouduttu rahapulan vuoksi myymään. Loiston aika on mennyt ja se on läsnä enää siitä kerrotuissa tarinoissa.

Wolffin romaanin eri osat peilautuvat toistensa kautta ja luovat yhä uusia yhteyksiä ja merkityksiä. Yksityiskohdat värisevät ja kerrostuvat ja kaikkea kerrottua pitää koossa Max Lamasin käsikirjoitus, jolle tärkeän innoituksensa antoi Lucrezian psyykkisesti sairas äiti Claudia, joka kertoo viettävänsä päivänsä kirjoittamalla "lappuja menneisyytensä monikielisistä (polygloteista) ihmisistä."

Claudia näkee Maxin todellisen luonteen selvemmin kuin kukaan muu ja hän tekee unohttumattomalla tavalla selväksi niin Maxille kuin sukulaisilleenkin, mitä mieltä hän Maxista ja tämän käsikirjoituksesta on.

De polyglotta älskarna on merkityksistä rikas ja hyvällä tavalla painava romaani, jonka feminismi ei pidä melua itsestään, vaan hiipii syvälle lukijaan sivu sivulta. Wolffin teos on kuin pistekuvio, jonka pisteiden välille lukeminen piirtää yhteyksiä ja lopputuloksena on jotakin ihan muuta kuin mitä ensimmäiset pisteiden väliset viivat antoivat odottaa.

De polyglotta älskarna on hyvin pitkälti juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin kaikkein eniten. Se ei tee johtopäätöksiä lukijan puolesta, vaan antaa lukijan etsiä, löytää ja nauttia. Se on romaani, jota lukiessaan jo tietää, että sen haluaa lukea myöhemmin uudestaan.


Lina Wolff: De Polyglotta älskarna
292 sivua
Albert Bonniers Förlag (2016)







Kommentit

  1. Jostain syystä August-voittajia ei nykyisin aina suomenneta. Tämä vaikuttaa siltä, että kannattaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauan se kesti ennen kuin saatiin Sara Stridsbergiä suomeksi, joten ehkä tämänkään kirjan kohdalla ei toivo ole vielä täysin menetetty. Sopisi hyvin esim. Keltaiseen kirjastoon.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän