Olenko minä tullut taivaaseen? On niin kirkasta ja hohtavaa ja maasta irrallaan. On valkoisia pylväitä ja valkoiseen pukeutunut nainen. On määrittelemätön paikka, joka vihjaa, vaan ei paljasta.
Bloggariklubin jäsenenä minulla oli ilo päästä katsomaan Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman Alinan ennakkonäytöstä. Lähtötilanne esityksen katsomiselle ei ollut parhaasta päästä, sillä kyseisen illan aamuna olin joutunut nousemaan extra-aikaisin erään työjutun vuoksi. Silmää lurppasi, mutta myös ihanasti häikäisi.
En uskaltaisi tehdä Alinasta mitään yhtä tulkintaa ja se tuntuu vapauttavalta. Voin olla itsenikin kanssa eri mieltä ja käydä kaksin/kolmin/nelintaistelua omien näkemysteni kanssa. Näyttämöllä on Alina (Anna Valpuri) ja hänen veljensä Emil (Pyry Nikkilä). Kokonaisina ja rikkinäisinä. Tunnetiloina itsensä antavina. Veljeä vaivaa jokin, joka saa hänet kaatuilemaan ja hänen päänsä vuotamaan verta ja synnyttää hänessä vastustamattoman haluan lähteä iltaisin kävelylle.
Alina kertoo sisaruudesta, huolehtimisesta ja epätoivon kanssa kamppailemisesta. Se kuvaa sisaruuden vankilaa, jossa vapauden linnut eivät lennä. Alinan maailmassa vallitsee kaaostilanne, joka ei pääty. Se tuntuu katsojassa painon tunteena ja ahdistuksenakin. Se synnyttää halun löytää ratkaisu, vaikka tietää, että sellaista tuskin on. Että asiat ovat sillä tavalla merimiesumpisolmussa ja etenevät painolla, johon ihminen ei juurikaan pysty vaikuttamaan. Oikea ja väärä sulavat. Ne kyseenalaistavat itsensä. Entä jos, entä jos ... Jos sittenkin.
 |
| Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri |
Tilaa on Alinassa paljon. Tila olla. Tilaa olla auki. Näyttämöllä läpikulkumatkan pysähdyspaikka ja Gogol-viittausten myötä esiinnousevat kuolleet sielut. Ei paluuta menneeseen, ei tulevaan. Nykythetki räsähtää joka hetki uudestaan.
Näyttämötilaa on esityksessä käytetty taiten. Valkoisista kuutioista löytyy milloin mitäkin: kirjoja, teekuppeja, vaatteita. Suorakaiteen muotoisina ne taipuvat sängyksi, josta on hyvä pudota. Spastisuuden ja elastisuuden treffit. Pelkistymisen kautta tapahtuva monimutkaistuminen.
Sisar ja veli. Pietà. Veli-Jeesus sisar-Marian sylissä. Lanka näyttämöltä katsojaan. Lanka täynnä muistoja helisyttäivä tiukuja. Pyhän Marian (a)ave liukuu riippuvuudesta riittämättömyyteen.
Ave Maria äiti maan lapsien taas meihin katsoo suojellen kun poika syntymäpäivä on mä pieni ihminen turvaton pyydän siunauksen
Poliisit, ystävät ja lääkärit. Turvantuojat. Pirjo Lonkan esittämä monihahmoinen puhaltaa intensiivisen läsnäolon kautta omat sormenjälkensä kohtauksiin kuin hän heittäisi leipäkiviä veteen. Pyörteet. Tässä olisi tämäkin mahdollisuus vielä ja sen takana seuraava ja sen ja sen. Lapsuuden peilileikki peili kädessä peilin edessä.
 |
| Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka |
Omat ajatukset muuttavat Alinaa ja antavat sille merkityksiä. Tulkinnat tulevat ja menevät kuin kuuluisan runon naiset. Kopsahtelevat Emilin kaatumisten tahtiin. Nyt kyllä sattui häneen ja minuun.
Elli Salon näytelmäkieli on avautuvia nuppuja täynnä. Se ei suostu pysähtymään, ei jäämään paikalleen. Merkitys on kielen vieressä tai jossain muussa lähiympäristössä. Toki kauempanakin välillä. Ei ole mitään itsestäänselvää. Ei mitään tarkoituksellisen vaikeatajuista. Välillä kieli irtoaa hankaimistaan. Kesken esityksen huomaan toivovani, että Salo kirjoittaisi myös proosaa, sillä nyt liikutaan kielellisesti paikassa, jota ei vielä ole olemassa. Maassa maiden takana, kielen neitsytniityillä.
Alina on avaruudellinen ja loppua tuntematon. Jatkuu yhä.
Kansallisteatteri: Alina
Käsikirjoitus Elli Salo
Ohjaus Riikka Oksanen
Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Skenografia Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen
Olipa hienosti kiteytetty tuossa lopussa, että toivoisit Salon kirjoittavan proosaa. Tämä kävi itsellänikin jossain vaiheessa mielessä.
VastaaPoistaEhkä niin vielä tapahtuu, toivotaan parasta.
PoistaOli kyllä hieno alku teatterisyksylle.