Siirry pääsisältöön

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin


 "Tämä on tarina, jonka olen itselleni kertonut. Se on muovannut koko identiteettini ja sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. Tarina on kannatellut minua ja hohtanut ylläni kuin sädekehä."

 

Vappu Kannas debytoi romaanilla afrosuomalaisesta Rosa Claystä, jossa korostuivat Rosan elämäntapahtumien lisäksi kertomiseen liittyvät kysymykset. Vaikka Kannaksen Kirjeitä Japaniin käsittelee ystävyyttä ja sen merkitystä myös sen luuliima on kerrontaan liittyvissä tekijöissä keitetty.


Ystävyys määrittyy teoksessa eräänlaiseksi katvealueeksi ydinperheideaalin ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa. Vaikka ystävyyssuhteet ovat alkaneet korvata sukulaisuuteen perustuvia suhteita on niiden asema edelleen jollakin tapaa epävirallinen ja kulttuurisesti määrittelemätön. 


Teoksen päähenkilö on menettänyt ystävänsä ja tämä menetys on tehnyt häneen aukon, jota hän kerronnan avulla tarkastelee ja tilkitsee. Kannas tuo hienosti esiin, miten kerronta on jatkuvasti vaarassa muuttua tarinaksi ja alkaa elää tarinan ehdoilla. Asioita myös muistetaan väärin silloinkin, kun pyrkimys on pysyä tiukasti siinä, mitä todella tapahtui. 


Muisti luo tulkintoja. Se rakentaa heijastuksia ja pintoja, joiden alle uhkaa peittyä ystävän kanssa koetut hetket. Psyyke tuottaa puolustusmekanismeja. Paikoin olisi helpompaa olla näkemättä. Olla tuijottamatta menneeseen kuin omaan peilikuvaan, joka näyttää myös sen, jota ei haluaisi nähdä.


Kuolleiden ja rakastettujen (niin ihmisten kuin lemmikeidenkin) menetyksestä aiheutunutta surua varten on olemassa - joskin löyhä ja hyvin monimuotoinen - narratiivi, joka tekee suremisesta ymmärrettävää myös muiden silmissä. Ystävän menetys ja sen seurauksena tapahtuva sielun amputaatio sen sijaan sijoittuvat oudompaan maastoon ja sitä on kuvattu kirjallisuudessa varsin harvoin - etenkin suhteessa siihen, miten yleisestä asiasta on kysymys.


Kirjeitä Japaniin havainnollistaa muistamisen rakenteita. Muistamisessa ei ole kyse lineaarisesta toiminnasta, vaan liikkeestä niin eteen kuin taaksepäinkin. Muisto ilmestyy - kehittyy kuin valokuva - painuu unohduksiin ja siihen palataan. Muistaminen näyttäytyy pyörteen kaltaisena ja se kaappaa mukaansa eri kertoina ja ajankohtina eri asioita. Se etenee hyppäyksittäin, vaatii ja pakottaa. Se ottaa vangiksi ja pysäyttää. 


Teoksen päähenkilö joutuu myös törmäämään muistikuviensa valheellisuuteen. Erityiseksi muistettu paljastuukin ihan tavalliseksi

"Olin unohtanut, miten lapselliselta vielä vaikutin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana. Kuvassa ei olekaan sellaista nostalgista hohtoa kuin olin ajatellut. Se on ihan tavallinen turistikuva."

Kirjeitä Japaniin on sävyltään surumielinen ja kaipauksen täyttämä teos. Sen tunnemaaston kanssa kiinnostavaan vuoropuheluun asettuu Kannaksen ilmavan kevyt kerronta, joka kuljettaa lukijaa päähenkilön elämänvaiheissa kuin hyväilsevä kesätuuli. Painavan ja kevyen liitto, joka antaa surun tulla ilmoille sellaisena kuin se on. Kaunistelematta. Kiillottamatta.


Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin

253 sivua

Kustantamo S&S (2021)


Kiitos arvostelukappaleesta!

Kommentit

  1. Ihanaa! Mä luin tästä kirjasta jostain, en muista mistä. Ajattelin, että onpa kiinnostava. Mutta sitten unohdin sekä kirjan että kirjailijan nimen! (Ja sen mistä olin kirjasta lukenut.) Nyt löysin sen täältä! Kiitos vinkistä&muistutuksesta ja hyvästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavaa, että tämän tekstini myötä sait kirjan nimen uudestaan muistiin ja kirjan lukulistalle!

      Poista
  2. Kiitos ajatuksia herättävästä arviosta/analyysista! Oli iloa lukea :) Vappu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vappu ja kiitos hienosta kirjasta! Luin sitä varsin herkeämättä, vaikka viime aikoina lukeminen muutoin onkin takkuillut.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä