Siirry pääsisältöön

Kate Zambreno: Drifts

 


"Drifts is my fantasy of a memoir about nothing. I desire to be drained of the personal. To not give myself away."


Olin reilu vuosi sitten aivan liekeissä Kate Zambrenon kirjasta Heroines, jossa hän tarkastelee, miten paskasti modernistimiehet kohtelivat vaimojaan. Vaikutuin myös perustavaa laatua olevalla tavalla tekstin tyhjään tilaan liittyvistä ulottuvuuksista ja nämä vaikutelmat ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien.

Zambreno-innostukseni seurauksena tilasin hänen kirjansa Screen Tests, joka sisältää parin sivun mittaisia fragmentteja ja henkilökuvia monista itseänikin kiinnostavista tyypeistä (esim. Susan Sontag, Maurice Blanchot). Kun nyt otin Screen Testsin kirjahyllystäni löytyy kirjanmerkki sivujen 132 ja 133 väliseltä aukeamalta. En missään vaiheessa päässyt tähän Zambrenon teokseen sisälle, joten jätin sen kesken.



Petyin itseeni, kun jätin Screen Testsin kesken.

Petyin itseeni uudestaan, kun en innostunut myöskään Driftsistä yhtä paljon kuin olin etukäteen toivonut ja odottanut.

Pettymykseni saa minut tuntemaan, että en osaa lukea Zambrenoa. Että olen viallinen lukija. 

Miten suuri on houkutus maskeerata itseni niiden joukkoon, jotka ylistävät Zambrenoa ja näin antaa itsestäni parempi vaikutelma. 

Väitän, että lukemisesta on tullut yhä enemmän "poseeramista", kuten Suna Vuori toi esiin Hesarin artikkelissaan. Vuori kysyy aiheellisesti, että "olemmeko alkaneet lukea itsemme sijasta sosiaalisiin tarpeisiin, jollekin tietylle viiteryhmälle?"

Jatkan Vuoren pohdintaa väittämällä, että jos luemme kuuluaksemme tiettyyn viiteryhmään, alamme myös tykätä (tai paremminkin väittää tykkäävämme) niistä kirjoita, joista tykkääminen on viiteryhmässämme muodissa.  


Yleistasolla Drifts on kahden R:n kirjallisuutta. Toinen R on Rainer Maria Rilke, toinen Zambrenon raskaus. Kirjassa palataan useaan kertaan ja minun näkökulmastani uupumukseen asti Rilkeen ja hänestä otettuihin valokuviin. Oliko se ihan näin? Näin sen muistan. Näin se mieleeni jää.

Lisäksi Robert Walser, Kafka ja Joseph Cornell.


"Drifts is my fantasy of a memoir about nothing." Miten kirjoitetaan ei mistään? Onko tämä Zambrenon itsensä hänen teoksensa tiivistävä lause kakun kuorrutetta vai sen sisältöä? 


Driftsiä kutsutaan romaaniksi, mutta se ei varsinaisesti vaikuta romaanilta. Henkilökohtaisia pohdintoja, esseetyyppistä kirjoittamista, omaelämäkerrallisuutta. 


Zambrenon tekstissä on jotakin samaa kuin Maggie Nelsonilla. 

(Tämä nyt kai pitää mainita, jotta Zambreno, jota Suomessa ei laajalti tunneta, asettuisi tunnistettavaan yhteyteen). 


Tekstin erityispiirteitä on kuitenkin vaikea kuvata. Tavallaan kyse on juuri siitä, että Zambreno kirjoittaa ei-mistään. Ei-minkään kautta hän lähestyy myös kahta R:nsä.

Zambrenon tavassa kirjoittaa on jotakin hyvin intensiivistä. Jotakin hyvin imaisevaa (paitsi minun kohdallani ei aina, mutta silloin kun on, olen aseeton, eikä seinällä riipu mitään, jonka pitäisi laueta myöhemmin, sillä se mikä laukeaa, laukeaa juuri tässä juuri nyt nykyhetkessä ... laukesi jo). 


On helpompi kirjoitta jostain kuin ei-mistään. 


"What I really wanted to write was my present tense."


Nyt

meni jo. 


Zambreno etsii tapaa kirjoittaa. Tapaa, jonka hän kokisi omakseen. Kirjoittamisen ohella kulkee Zambrenon pelko siitä, että hän on huijari. Ei mikään "oikea" kirjailija. Samalla kirjoittaminen on vuorottelua näkyväksi tulon ja näkymättömyyden välillä.


"Maybe writing was about being visible when I felt invisible, as I felt invisible as a child, unspecial, ignored. Or maybe writing was about becoming invisible again after having become too visible. Maybe I was both."


Ehkä.



Minkälaisin kriteerein Driftsin kaltaisen teoksen hyvyyttä tulisi tarkastella? 

Helpoin mittari on henkilökohtainen mieltymys, mutta se ei tietenkään kerro mitään teoksen hyvyydestä sinänsä, vaikka toki yksittäisen lukijan kannalta onkin merkittävä tekijä. Ainakin siinä tapauksessa, että lukija on sitä tyyppiä, jolle kirjallisuudessa on tärkeintä teoksen laadun sijasta oma kokemus luetusta.


Saan toivoa siitä, että lukiessani Driftsiä on myös hetkiä, jolloin tekstuaalinen ukkonen iskee minut hereille. Näin käy mm. silloin, kun Zambreno kirjoittaa seuraavankaltaisia lauseita:


"Can you think of writing as a gaze?"


Olen kirjoittanut edellä olevan lauseen muistiin, mutta se ei löydy siltä sivulta, kuin mitä olen muistikirjaani merkinnyt. Se jää nyt irralliseksi kysymykseksi ilman kontekstia. Se jää huutomerkiksi, joka vaatii vastausta.


Niin siis voiko?

Ja yhtä lailla. Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla kuin katsetta, katseen kohdistamista? 

Ja äkkiä Zambreno on ympärilläni kuin pehmeä villatakki. Se rakkain, josta ei halua luopua vielä silloinkaan, kun se on muistoilla koristeltu ja reikäinen, eikä missään nimessä ihmisten ilmoilla käytettäväksi sovelias.



Kate Zambreno: Drifts

327 sivua

Riverhead Books (2020)

Kommentit

  1. lukenut hänen Green Girl ja Heroines, tykkäsin.

    VastaaPoista
  2. Jokin tän kirjan maailmankuvassa häiritsee. Sama oli Heroinesin kanssa. Kuten myös Joan Didionissa. Ja koetan sanoa itselleni ettei se saa vaikuttaa kirjan arvottamiseen. Kun tässä on paljon hyvää. Ja silti se vaikuttaa. Yritän sanallistaa mikä se Zambrenon kohdalla on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas olin tuhannen innoissani Heroines-teoksesta. Tosin siinä olisi kyllä ollut jonkun verran tiivistämisen varaa, mutta opin siitä tyhjän tilan merkityksen tavalla, jota en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi ja jota en vieläkään varsinaisesti osaa kuvata. Se kuitenkin muutti mun tapaa kirjoittaa esim. bloggauksia.

      Mitä Didioniin tulee niin hänet koen kaukaiseksi ja kylmäksi. Ehkä se johtuu siitä name droppailusta, jota hän harrastaa ihan urakalla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän