Autofiktiivistä melodraamaa - Tommi Melender: Rautakausi

Tommi Melenderin Rautakausi on hauska kirja.

Kirjoitinkohan tuon edellisen lauseen siksi, että Rautakaudessa henkilö nimeltä Melender on hieman tuskastunut siitä, että hänen kirjojensa huumoripuoli on monilta lukijoilta jäänyt löytymättä. Ehkä minä halusin tehdä mieliksi autofiktiohenkilö Melenderille.

Tässä nyt ensimmäisenä tulee vastaan se, että Rautakauden hauska on hauskimmillaan hauskaa tavalla, joka ei minua oikeastaan naurata. Vähän samaan tapaan kuin Ultra bran biisissä on "taustalla aurinko, joka ei lämmitä." Omaksi onnekseni teos sisältää kuitenkin runsaasti myös kohtia, jotka naurattavat ihan oikeasti, vaikka välillä tuntuukin, että rehellisempää olisi itkeä tyrskimällä - syistä, joita en halua kertoa. Todettakoon sen tähden vain, että naurun ja itkun välinen matka on Rautakaudessa lyhyt ja toisinaan olematon, joten ei olisi väärin kutsua tätä teosta autofiktiiviseksi melodraamaksi.

Rautakauden alkusivulla todetaan, että "kaikissa kirjoissa on kaikuja toisista kirjoista." Tommi Melender sanoo päälle kirjoittaneensa osia erityisesti seuraavista teoksista: Veijo Meren Peiliin piirretty nainen, Sheila Hetin Motherhood ja Albert Camus'n Sivullinen.

Kyseinen Veijo Meren romaani on minulle erityinen, vaikka en olekaan sitä lukenut. Fyysisenä esineenä se nimittäin kantaa mukanaan lapsuuteni erityisen tärkeitä mielenmaisemia. Sheila Hetin How should a person be? on sielukirjojani, mutta Motherhoodia en ole lukenut. Äitiysteemainen kirjallisuus kun ei kuulu lempilukemistoihini.

Sivullinen taas, hoh hoijaa. Pakko nauraa, että ei itkisi. Melender tunkee Sivullisen joka paikkaan mihin vaan keksii ja sinnekin, minne ei keksi. Itkunaurua syventää se, että myöhemmin mainitaan myös Thomas Bernhardt. Luultavasti Rautakausi sisältää intertekstuaalisen viitteen myös Flaubertin Madame Bovaryyn, vaikka en kyseistä viitettä tullutkaan panneeksi merkille, jota ei voida pitää yllättävänä, sillä olen lukenut Madame Bovaryn viimeksi 90-luvulla.

Vaikka kykyni löytää intertekstuaalisia viitteitä Rautakaudesta on kehnon puoleinen en suostu vaipumaan epätoivoon, sillä bongasin kuitenkin ladon, jonka valokuvaaminen viittaa Rautakaudessa Don DeLillon romaanissaan Valkoinen kohina kuvaamaan latoon. Heikko on oljenkorteni, mutta vahvaa tekoa.

En usko, että kirjailija Melenderin päätarkoitus on saada lukija tuntemaan olonsa tyhmäksi. Sivutarkoitus se kyllä voi hyvinkin olla, mutta ennen muuta kyse on hänen tavastaan käsitellä naurun kautta omia kirjallisia mieltymyksiä. Itselle nauramisen huipentumana on kohtaus, jossa ihailija lähestyy Melenderiä silmät loistaen ja esittää kysymyksen: Oletko sinä Tommi Kinnunen?

*

Rautakausi etenee kahta eri tarinalinjaa pitkin. Niistä toista hallitsee Onerva. Kirjailija, jonka suusta pääsee usein lauseita, jotka olisi parempi pitää omana tietonaan. Onervan kumppani Akilles taas on troijalaisten sankarien sukua mitä tulee hänen amor vincit omnia -asenteeseensa.

Rautakauden toista tasoa pitkin astelee henkilö nimeltä Melender, jonka avulla kirjailija Melender liittää teoksensa osaksi autofiktiivisyyden genreä. Asiaan kuuluu, että Rautakaudessa käsitellään myös autofiktion ulottuvuuksia.

Mä en leikittele autofiktion keinoilla. Mä kirjoitan oikeista tapahtumista, jäljennän todellisuutta kirjallistamatta sitä.

Autofiktioon liittyvät huomiot saavat minut hihittämään - paikoin aika hillittömästikin. Teoksessa kuvataan kirjailijaelämän tukaluuksia ja erityisesti sosiaalisten tilanteiden kuumottavuutta ja taistellaan päänsisäistä "älä luule olevasi mitään" -ääntä vastaan. Lyhyesti ilmaistuna autofiktiivyys nousee Rautakaudessa ylempään potenssiin (!).

Lisää hauskuutta löytyy siitä, että Melender suunnittelee kirjoittavansa tarinan 700 veljeksestä. Toivon todella, että kyse on vain fiktiivisestä megalomaniasta.

Rautakausi tökkii onnistuneesti omaa kirjallisuusmakuani. Mainituksi tulee mm. Jennifer Eganin Manhattan Beachin perinteisyys eli pertsamaisuus.

Pertsalla voi hurmata lukijat, mutta edistyksellisessä kirjallisuusväessä se herättää haukotuksia.

Koska jätin Manhattan Beachin kesken heti alkusivuilla tunnen suurta houkutusta ajatella, että kuulun "edistykselliseen kirjallisuusväkeen."

Rautakauden kiinnostavin sivu on ehdottomasti sivu 63, jossa käsitellään pertsaa ja kokeellista kirjallisuutta. Jos et jaksa lukea koko romaania niin lue ainakin tämä kyseinen sivu.

Teoksen loppupuoli sisältää suht pitkän tarinan aiheesta "kun äijät lähtivät reissuun". Se on henkistä sukua Napapiirin sankarit -elokuville, joissa matkaan tulee tämän tästä pari muuttujaa. Kyseinen jakso muistuttaa myös Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan, jossa on kuvattu kreisi morsiamenryöstökohtaus - olikohan näin, en nyt ihan muista, sillä olin aika humalassa, kun luin Korhosen kirjaa.

Rautakaudessa  äijät menevät saunomaan mökille Lohjalle, jossa tunnelmaa latistaa se, että ei ole saunaoluita ja grillimakkaraa. Viinaa sentään onneksi löytyy ja sitä juodaan kuten Suomessa tapana on.

Lohja-jakso on parodiaa ns. miesreissuista, mutta se ei jaksa naurattaa minua oikeastaan ollenkaan, vaikka olenkin tunnistavinani sen sisältämät naurun paikat. Naamani pysyy peruslukemilla silloinkin, kun  Melenderillä alkaa pissatessa seisoa. Naurun sijasta tuntuu siltä, että jormaproosa nostaa päätään kirjailija Melenderin edellisestä romaanista, Kylmä sota, tutuilla tavoilla. Okei, miehillä on edelleen kyrpä ja se on edelleen vallan hassun hauska juttu.

Yritin kuumeisesti keksiä, mihin Onervaa tässä romaanissa tarvitaan. Tällä hetkellä vahvin oletukseni on, että Onervan tehtävä on toimia samaistumispintana kaltaisilleni naislukijoille, joille on tullut tavaksi valittaa kirjailija Melenderin proosan jormamaisuudesta.

Rautakausi, kuten kirjailija Melenderin teokset ylipäätään, on minulle hyvin inspiroiva teos. Se synnyttää värinää ja tärinää ja pyrskähdyksiä. Koska kirjailija Melender on kertonut, että hän ei lue kirjablogeja uskallan kirjoittaa julki, että romaanina tämä teos on korkeintaan tilastollista keskitasoa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole suurtakaan väliä, koska kirjailija Melenderillä on harvinaislaatuinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä lukeminen aktivoi aivoni niiden harmaita alueita myöten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö liittyisi siihen laumaan, jonka mielestä kirjailija Melender on parhaimmillaan esseistinä.



Tommi Melender: Rautakausi
176 sivua
WSOY (2018)