Reader, why did I marry him?

Ränttään ensin vähän ja käyn sitten asiaan. En pidä ns. äitikirjoista.  Noin. Tuossa se on sanottu ilman pehmusteita.  "Mitä äitiys merkitsee naisen identiteetille? Millainen on hyvä äiti?" Nämä kaksi Ida Pimenoffin toimittaman Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä  -teoksen takakannessa olevaa kysymystä saavat minut juoksemaan karkuun. Ahdistavatkin, sillä ne ovat johdanto alueelle, jolla en ole todellakaan kotonani. Suuri ja mahtava äitiys on jotakin, johon en pysty, enkä tunne halua edes yrittää pystyväni. Minulle riittää se, että olen äiti, enkä koe tarvetta pohtia äitiyttäni kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista.  Tapani kokea äititys ei tietenkään ole kovin muodikas maailmassa, jossa äitiyteen liittyvien ongelmien ja valtakysymysten esiintuonti on tärkeä osa feminististä politiikkaa. En tosin ole ollenkaan varma, etteikö olisi patriarkaatin juonia sekin, että äidit niin hartaasti ja aikaa vievästi pohtivat omaa äitiyttään.  * Kasvukausiin on ki...

 "Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne emme enää koskaan pääse." Ranskalaisen Annie Ernaux'n (s. 1940) Vuodet (Les Années, suom. Lotta Toivanen) on muistelmateos, jossa Ernaux luo lineaarisen kollaasin elämästään. Puhutaan filminauhasta, joka kulkee ihmisen silmien editse juuri ennen hänen kuolemaansa ja Vuodet voi nähdä juuri tämän kaltaisena välähtävien kuvien sarjana. Merkillepantavaa tässä teoksessa on, että sitä ei ole kerrottu niinkään muistelevasta subjektista käsin vaan Ernaux kuvaa, miten erilaiset yleismaailmalliset tapahtumat, aikakausien virtaukset ja eri alojen ja elämänpiirien kehityskulut vaikuttavat kokevaan minään. Ernaux antaa itsensä Vuosissa kohteeksi, jolle ja jota vasten maailma tapahtuu. Teoksen lopussa hän kirjoittaa, että hänen kirjastaan "tulee imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten." Vuodet on joki, johon jokainen lukija astuu oman ikänsä merkitsemän henkilökohtaisen kon...

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen....

Viime kuukausina minun on ollut hankalaa saada lukemastani otetta. Siksi onkin aivan erityinen riemu, torvien töristys, serpentiinien lento ja juhlan paikka, kun Tiina Lehikoisen Punelma sähköisti minut niin, että sen lukemisen seurauksena nukuksissa ollut bloginikin heräsi henkiin. Lehikoinen käyttää Punelmasta nimitystä "esseihtivä romaani" ja täsmentää, että kysymyksessä on "feministinen ruumiinavaus yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä." Punelma on täysjaloverinen hybridi, jonka keskustelukumppanina on Eino Leinon    romaani  Jaana Rönty  (1907) ja erityisesti sen samanniminen päähenkilö, jonka elämää ja tuntoja Lehikoinen tarkastelee osana romaanin syntyajankohdan kulttuurisia, poliittisia ja kansallisia virtauksia sekä naisasialiikehdintää. Punelmassa Lehikoinen esittää yhden mahdollisen tulkinnan siitä, kuka Jaana Rönty oli ja miksi hänen elämänsä meni niin kuin meni ja miten yhteiskunnallispoliittinen tilanne hänen elämänkulkuunsa vai...

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e...

  Oli vaikea alkaa lukea Pelle Romantique'n Konerunojen runoja, koska kuvituksen teokseen tehneen Lotta Nevanperän kuvat veivät niin mennessään.  Selasin. Selasin eteen. Selasin taakse. Sormenpäihini jäi ruuveja, muttereita. Toki silmissäni vilisi sanoja, vilisi kuin valoreklaamien värikylläinen sähkö.  Nostalgia nousi päähäni Negronin lailla. Vähän väliä huomasin olevani Tehtaankadulla Helsingissä, koska mielessäni Mika Waltarin Suuri Illusioni paikallistuu kyseiselle kadulle ja nämä Konerunot taas astelivat lukuhistoriani sille käytävälle, jossa Waltarin Illusioni asustaa. Miksi juuri Tehtaankatu? Miksi öinen sateesta kiiltävä katu absintinvihreine heijastuksineen? En tiedä ja epäilen, että Tehtaankatua sellaisena kuin sitä tässä ajattelen ei ole koskaan ollut olemassa.  "Höyryturbiinit" ja "freneettiset koneet" - jotenkin tästä kaikesta mekaanisesta puhaltelusta ja naksahtelusta tulee tunne, että näkymä tulevaisuuteen avautuu toiveikkaana. Näkymä teknologian ...

Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen. Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto . Voisi olla. Olisi? Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä.  Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin. Saa ottaa autofiktion vakavissaa...