Siirry pääsisältöön

Tommi Melender: Kylmä Sota

Mä kuljin herrojen kanssa pellon laitaa / joo, joo, ja kuljin pellon laitaa / joo, ja kuljin pellon laitaa. No, kyllä niillä herroilla tarinoita riittää / joo, joo ja tarinoita riittää / joo, ja tarinoita riittää.

Kylmän sodan sisäinen lukija on jugendlinnassa asuva keski-ikäinen mies, joka juo kallista konjakkia ja jonka sielun salasana on critical forever. Ja sitten tulee kaltaiseni Helsingin lähiössä asuva naisihminen ja astuu herrojen seuraan. Voi sentään herrojen kyllästyneitä ilmeitä. Vain kohteliaisuussäännöt estävät heitä lähettämästä minua matkoihini. Kuokkavierastunne varjostaa lukemistani. Harold Pinter -vainaja astuu esiin ja siteeraa näytelmänsä repliikkiä: Kielletty, kieli kielletty. Kuka kieltää keneltä kielen?  Kuka saa puhua? Kenen pitää vaieta? Onko default-kriittisyys esteettinen arvo?  Ja sinulle Thomas Bernhard sanon, että sinun on ihan turha nyt ruveta täällä kummittelemaan.

Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on Globaalin talouden instituutin erikoistutkija, joka Islannin matkallaan joutuu katumaasturin tönäisemäksi, eikä sen jälkeen ole entisensä. Vertti hallitsee numerot ja tilastot, mutta tunnepuolella on haastavampaa. Hän kyllä tietää, mitä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea, mutta itse tunteita hän ei itsessään tunne. Ei siis ihme, että Vertin avoliitto on kuin synkkä ja myrskyinen yö.

En kauheasti innostunut Kylmän sodan parisuhdetematiikasta, vaikka naisena minun tietysti pitäisi olla kiinnostunut ensisijaisesti juuri ihmissuhdeongelmista. Kylmän sodan kohdalla se oli minulle kuitenkin vain kamaa. Taulun pohja, jolle Melender maalaa. Sen sijaan kuvaus Vertin tutkijana kohtaamista sosiaalisuuden paineista oli hiveltävän hienoa analyysia nykymenosta. Ei riitä, että tekee työnsä hyvin. Pitää olla A-studiossa asiantuntijana ja keskustella julkisesti, "sosieteerata" cocktailtilaisuuksissa ja illallisilla. Siellä, täällä, tuolla, enemmän, useammin, intensiivisemmin.

"Ei ole olemassa anonyymiä taidetta eikä myöskään anonyymiä tutkimusta. Kaikki älyn ja luovuuden hedelmät vaativat taustalleen ihmiskasvot, ja se edellyttää julkisuuteen astumista, vuorovaikutusta, avoimuutta, keskustelua, näkymistä, esilläoloa."

Kylmän sodan mielenkiintoisimmista ajatuksista vastaa Vertin ystävä Holger, jonka kanssa yritin keskustella.

*

I keskustelu - Taiteesta pitäminen

Holger: "Taiteesta pitäminen on [...] lapsellista. Olennaista on se, millaisia tulkintoja teokset synnyttävät ja millaisia keskusteluja ne herättävät."

Minä: Eikö pitäminen ole osa taiteesta puhumisen rekisteriä? Vähän niin kuin vastasyntyneestä kysytään, tuliko tyttö vai poika. Mitä itse asiassa tarkoitat pitämisellä?

Holger mulkaisee minua ja jatkaa Candy Crush Sagan pelaamista älypuhelimellaan.

Minä: Esimerkiksi viime aikoina lukemistani kirjoista Jari Järvelän Tyttö ja Pommi on minulle tärkeä siksi, että se sorkkii yhteiskunnan kipupisteitä ja valtarakenteita. P.I. Jääskeläisen Lumikko taas sen vuoksi, että se on ihan älyttömän inspiroiva. Kummankin näiden kohdalla pidän niistä ensisijaisesti juuri sen vuoksi, mitä ne saavat aikaan, miten ne jatkuvat itsensä ulkopuolelle. Tommi Melenderin romaanin kohdalla taas pitäminen on hyvin toisarvoista sen rinnalla, miten taitavasti Melender kyseenalaistaa suunnilleen koko nykyisen elämänmenon.

Holger: Jätä Tommi Melender rauhaan. Se on mun kaveri.

Minä: Yksi kysymys. Onko Teemu Mäen Kissantappovideo tärkein suomalainen taideteos?

Holger: Älä jaksa.

II keskustelu - Jättikyrpäromaani ja klassinen balzacilais-dickensiläinen narratiivi ja sen kyky saada ote myöhäismodernista yhteiskunnasta

Holger: (analysoi tv-sarjaa) "Fuck-kohtauksen avulla on tuotu esiin kerronnan itsetietoinen luonne ja etäännytetty katsoja naiiviin eläytymiseen houkuttavasta todellisuusilluusiosta. Tämän vahvempaa eeppisen narratiivin manifestia mä en ole vuosikausiin nähnyt."

Minä: Mielestäsi siis katsojan tai lukijan eläytyminen on Marxia mukaillen oopiumia kokijalleen? Eläytyvä taiteen vastaanottaja lienee mielestäsi naurettava tapaus, joka pakenee kurjan elämänsä todellisuutta taideteokseen. Voisitko muuten vielä tarkentaa ajatuksiasi jättikyrvästä? Sehän on kirjoitettu Kylmään sotaan siksi, että lukija on hassu hölmö, jos hän ei näe jättikyrvän metaforisen ironisia ulottuvuuksia?

Holger (vie kätensä housujensa sisään).

*

Holgerin taidenäyttelyanalyysi ns. pyllynreikänäyttelystä on hillittömän hauska.  Lukijana pääsen osalliseksi riemastuttavan ilkikurisiin tulkinnan juhliin. Voi pojat, mitä menoa se onkaan. Kirjoitan Kylmän sodan marginaaliin, että se on kuin hyvä nousuhumala. On vilpittömästi hienoa, että tällaisia avoimia ja haastavia, tragedian ja komedian sekoittavia synteesejä vielä kirjoitetaan. 

Kaiken kaikkiaan Kylmä sota on älykäs ja vahva teos, joka todentaa Holgerin ajatuksen siitä, että taideteoksen merkitys on siinä, kuinka paljon se herättää keskustelua. Minussa se herätti sitä erityisen paljon ja huomattavasti enemmän kuin mitä tämä bloggaus tuo julki.

Kylmä Sota on eittämättä Finlandian arvoinen. Jättikyrvästä en vaan jaksanut innostua. Siihenkin varmasti tosiaan liittyi huikeita moniäänisiä kierteitä, mutta falliset konstruktiot on jo aika mennyttä kalua (sic). Pohdittavaksi jää, onko naisen sukupuolielimen läsnäolo se tekijä, joka tekee naiskirjallisuudesta kirjallisuutta? En tiedä, sillä mistäs' tyttö nyt joka metkun tietää / joo, joo, ja joka metkun tietää / joo, ja joka metkun tietää.

Kommentit

  1. Olipa hauska lukea juttusi, olen itse aina Melenderiä lukiessani vuoristoradassa ihailun ja ärsytyksen kanssa. Keskustelun herättämistä aina peräänkuulutetaan, mutta en tiedä oikein semmoisen keskustelun laadusta, joka saadaan aikaan suututtamalla keskustelijat.
    Ai että miten tämä liittyy Melenderiin? No en sano, etten suutuksissani tulisi sanoneeksi mitään ajattelematonta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidan arvata, mitä tarkoitat. :) (harmi, että en osaa tehdä tähän sydän-hymiötä). Kylmässä sodassa islantilainen Oddur toteaa: "Voisitko kuvitella, mitä tapahtuisi, jos emme pystyisi kontrolloimaan impulssejamme." Asiayhteydestä irrotettuna tämän lauseen merkitys tietysti jää osin hämäräksi, mutta sopii se siihenkin, että keskustelussakin käytämme peitetoimenpiteitä.

      Poista
  2. Selvästikin monitahoinen ja -mielinen teos, kun se kirvoittaa näin mahtavaa tekstiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan Maria, Kylmä sota sisältää suuressa määrin erittäin innostavaa tekstiä (kuka määrittelisi innostavan?). Omaan tiettyä kapeaa rakkautta esim. kirjallisuuden estetiikkaa kohtaan ja tämä teos on niissä pohdiskeluissa loistava seuralainen.

      Poista
  3. Onko taiteesta pitäminen lapsellista? Voi, olen siis lapsekas, ehkä suorastaan naiivi, jopa oopiuminhuuruinen. Mutta minunkin pitämiseni perustuu syihin: siihen, että taideteos herättää ajatuksia, kysymyksiä, pohdintoja. Asettaa katsomaan maailmaa, sisäistä tai ulkoista. Lukeminen on kokemus, elämys josta pitää tai sitten ei. Mutta kokemusta rikastavat pitämisen tai pitämättä jättämisen perustelut, se että pysähtyy ja miettii, keskustelee...

    Ja mikä siis onkaan tämän ryöpsähtävän tunteenpurkauksen perimmäinen perusta? Ehkäpä se, että kirjoituksesi ovat taideteoksia, jotka herättävät suurta keskustelunhalua taustalla vaikuttavan teoksen tuntemisesta riippumatta :) Mainio kirjoitus, jälleen kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pitämiskysymys on minusta aika monimuotoinen juttu. Mitä se ylipäätään tarkoittaa, kun joku sanoo pitävänsä esim. jostain kirjasta? Mistä hän silloin pitää, jos hän ei osaa perustella pitämistään? Toisaalta kertovatko perustelutkaan kovinkaan paljon siitä, mitä pitäminen on? Pitäisikö pitämistä ylipäänsä kyetä perustelemaan? Onko sen perusteleminen jollakin tavoin arvokasta?

      Kirjallisuuden suhteen koen menettäneeni neitseellisen pitämisen mahdollisuuden. En pysty tosissani käymään kirjoista pitämiskeskustelua. Elän tämän ristiriidan kanssa jatkuvasti esim. kommentoidessani muiden blogeja. Saatan kirjoitaa, että "minäkin tykkäsin tästä" ja samalla suomin itseäni noin tyhmästä lauseesta. Toisaalta en mitenkään ehdi perustellumpaan kommentointiin - varsinkaan, kun tykkään kirjoittaa muiden blogeihin edes jotain. Olisiko parempi olla hiljaa? Jos kuitenkin muutamakin sana tuo iloa toiselle, miksi en sanoisi/kirjoittaisi niitä?

      Myös niin, että pitäminen ei ole itselleni kirjallisuudessa ykkösjuttu, mutta se ei ole myöskään toissijaista. Umpikuja. Voi nauttia myös teoksesta, josta ei erityiseti pidä. Luovutan, en nyt osaa tätä muotoilla.

      Poista
    2. Olet oikeassa: aivot tahtovat mennä ruttuun, tämä on vaikea kysymys. Liikumme syvällä taiteenfilosofiassa, taiteen tarkoitusten äärellä.

      Pitämisen käsite on taiteen kokemisessa konstikas: pitäminen on olennaista, mutta ei välttämätöntä. Minulle myös kysymys pitämisestä on henkilökohtaisessa lukukokemuksessa silti jollakin tavalla keskeinen. Tai ehkä olisi parempi puhua puhuttelevuudesta, siitä millaista keskustelua taideteos mielessä herättää. Pitämisen tunne syntyy juuri rikkaasta keskustelusta, ajatuksista ja kysymyksistä. Siitä miten teos avartaa, avaa jotakin uutta. Ja myös teoksen muodosta, tai paremminkin sisällön ja muodon suhteesta. Toisaalta on sellaistakin taidetta, josta ei ehkä edes voi ”pitää”, mutta joka kuitenkin puhuttelee, haastaa ajattelemaan. Tällöin pitämisen käsite on ehkä kokonaan irrelevantti. Sanat ovat hataria, kyllä.

      Itse olen ehkä tutkivakin lukija, mutta tunnistan kyllä olevani myös taipuvainen ja halukas (naiiviin) hurmioitumiseen. Siitä, kuinka neitseellisiä nämä hurmioni ovat, en sitten enää tiedä... Antoisaa ajatusten liikehdintää, nyt vetäydyn jatkamaan ajatteluani teekupposen äärelle. Kiitos ajatusten aktivoinnista! Vaikka ne menevätkin nyt ehkä lähinnä solmuun :)

      Poista
    3. Ihanaa keskustelua Katja. Mietin sitäkin, että on myös teoksia, joista ylivoimaisesti suurin osa pitää. Niissä lienee jotakin yleismaailmallisesti ihmisiä koskettavaa. Tuo mainitsemasi puhuttelevuus on hyvä, minä mietin sitä sen kautta, että antaako teos jotain. Antaminen taas ei ole sidoksissa pitämiseen, vaikka kuten sanoit, kyllä se pitäminen aina jollakin tasolla mukana kulkee. Minä esim. olen rakenne- ja metafiktiofriikki ja em. sisältävät teokset ovat minulle sen vuoksi antoisia - niitä voi imeä lukiessaan. Tekijän intentioista en ole lähtökohtaisesti kauhean kiinnostunut, vaikka on niissäkin toki viehätyksensä. Olen aina hieman hämmästynyt, kun lukupiirissä usein on pohdintaa siitä, että mitä kirjailija jollakin jutulla tarkoitti.

      Poista
    4. Niin minustakin Omppu. Mutta apua, addiktoidun, en pääse tästä irti, lupaan kuitenkin kohta jo koettaa :) Rakenne- ja metafiktiofriikki... Niin taidan olla minäkin. Metafiktio kiehtoo mieltäni määrättömästi. Ja mitä noihin tekijän intentioihin tulee... niin: Eikö teksti ole tekijältä lähdettyään vapaa tulemaan tulkituksi tämän intentioista riippumatta? Eikö kirjallisuuden rikkaus ole juuri siinä, että teos voidaan kokea niin monella tavalla kuin on lukijoitakin? Tekijälleen teoksella on varmastikin omat merkityksensä ja tarkoitusperänsä, joiden tavoittelu voi toki osaltaan tehdä lukukokemuksesta antoisan, mutta eihän toki niiden ”löytäminen” ole elämyksen edellytys! Ehkä lukijan ei aina ole tarkoituskaan näitä tarkoitusperiä sellaisinaan tavoittaa - tai ainakaan hänen ei tarvitse niitä ymmärtää voidakseen teoksesta nauttia. Lukijan mielessä teos konstruoituu kuitenkin aina tämän omista lähtökohdista käsin. Ei voi olla yhtä ”oikeaa” tapaa lukea teosta. Hmmm, alammeko päätyä jonnekin reseptioestetiikan seutuville...

      Poista
    5. Vastauksena viimeiseen lauseeseesi: hyvin luultavasti. Ja addiktoituminen on vaan plussaa tässä tapauksessa.

      Kyllähän moni, joka kirjoittaa toivoisi, että joku ymmärtäisi hänen kirjoittamansa juuri niin kuin hän on tarkoittanut. Juuri kuulin eräältä tuttavaltani, että hänelle eräs kirjailija oli sanonut: olet ymmärtänyt väärin. Jopa minä saatan toivoa jonkun blogikirjoituksen suhteen, että joku ymmärtäisi jonkun pointin, joka ei ole niin ilmiselvä.

      Itse en pysty, vaikka miten yrittäisin, ajattelemaan niin, että kirjallisella teoksella on joku yksi oikea tulkintatapa. Tekijään liittyvistä intentioista on teoriaa pilvin pimein ja ns. uuskriitikkihän perustui juuri ajatukselle, että tekijän intentio ei ole keskeistä, vaan se, mitä voidaan löytää tekstistä itsestään. Tästä tietysti tarpeeksi pitkälle vietynä seuraa, että teosta voi tulkita miten tahansa, kunhan sen pystyy perustelemaan. Se olisikin kiinnostavaa - ajatus, jolla olen usein hekumoinut. No, yleensä kuitenkin teos jollakin tavoin ohjaa tulkintaa, jolloin täysi tulkinta-anarkia ei pääse valtaan/ole mielekästä. Minusta ei kyllä varmaan ikinä tulisi kääntäjää, koska silloin niitä tekijän intentioita olisi pakko miettiä.

      Poista
  4. Olen aivan vakuuttunut, että Melender on sikakiinnostava herra, mutta tuskin olen hänen kohderyhmäänsä...Toisaalta kun luin tekstiäsi teki heti mieli lukea kaikki Esa Sariolat uudestaan, sillä oli tässä jotakin Esaakin, mutta en tohdi kertoa mikä;)

    "Sen sijaan kuvaus Vertin tutkijana kohtaamista sosiaalisuuden paineista oli hiveltävän hienoa analyysia nykymenosta. Ei riitä, että tekee työnsä hyvin. Pitää olla A-studiossa asiantuntijana ja keskustella julkisesti, "sosieteerata" cocktailtilaisuuksissa ja illallisilla. Siellä, täällä, tuolla, enemmän, useammin, intensiivisemmin." Omppu, tämä tekstisi on nyt se asia, jota mietin vähän liikaakin. Minuun on ilmestynyt omituinen infoähky jopa niitä kirjailijoita kohtaa, jotka koko ajan reikkuvat suuna päänä myymässä itseään toreilla ja turuilla ja vaikka missä medioissa. En ollut ikinä edes kuullutkaan Riikka Pelosta ennen Jokapäiväinen elämämme, mutta niin taitaa käydä, että hänen kirjansa tulee jäämään parhaaksi blogini aikana lukemista kirjoista ellen keksi lukea uudelleen Mannin Taikavuorta. Sinuhea en aio tuoda blogiini, vaikka olen sen blogin aikana jopa uudelleen lukenut: Miten ruotia pyhyyttä! Ei Pelo reiku missään, hän kirjoittaa!

    Minustakin jättikyrpä metaforat ovat menneen talven lumia eli niitä ei vain enää jaksa...,mutta kovan laitoit, kun toteat, että mahdollinen Finlandia-ehdokas. Minulla on vasta Neljäntienristeys ja Mustat paperit siellä.

    Aijai, miten Erja sai minut taas hyvälle tuulelle...;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Siis en osaa enää oikeinkirjoitusta, mutta jos olen hellä itselleni, totean: Leena, ne ovat vain näppisvirheitä. Vain yhtä en kestä eli yhdyssanavirheitä, joten piti olla näin: jättikyrpämetaforat.

      Ja sitten vielä se, että täällä on aina yhtä pirskahtelevan reipasta visiteerata. Ikinä ei kyllästytä. Pelkään ikävystymistä ennemmän kuin kuolemaa...ehkä siksi luen.

      Poista
    2. Leena, olinkin ihan unohtanut Esa Sariolan. Häntä luin vuosia sitten kovasti innoissani. Silloinhan puhuttiin ns. pahan koulukunnasta, johon Sariolakin luettiin. Naurattaa tuo sinun toteamuksesi, että "Melender on sikakiinnostava herra". Olen kyllä siinä mielessä samaa mieltä, että onhan hän aika ristiriitainen kirjailija.

      Luulen Leena, että saattaisit hyvinkin innostua Kylmästä sodasta. Se kun ei jätä kylmäksi!!! Mietin Kylmää sotaa lukiessani Donna Tarttia, joka ei edes hengaile muiden kirjailijoiden kanssa tai osallistu mihinkään keskusteluihin, vaan tosiaankin vetäytyy vuosiksi kirjoittamaan. Hienoa ylellisyyttä. Sosiaalisuuden vaatimus on mennyt aika lailla överiksi, tunnistan itsessänikin tuota informaatioähkyä, josta puhut. Riikka Pelo oli opiskelukavereitani ja olimme aika paljonkin tekemisissä silloin ja muistan kyllä noita aikoja suurella lämmöllä.

      Tähänhän nyt liittyy myös se, kuinka paljon on valmis itsestään jakamaan julkisesti. Sinä ja minä taidamme olla aika avoimia tyyppejä, mutta kaikesta julkisesta tulee aina osa jotakin peliä, tahdommepa sitä taikka emme.

      Finlandian Melender olisi enemmän kuin ansainnut. Olisi myös hauskaa kuulla hänen palkintopuheensa - syistä, jotka osin tulevat Kylmässä sodassa esiin. Esikoisista liputan Statovcin Kissani Jugoslaviaa. Se on suvereenisti omaa luokkaansa.

      Poista
    3. Esa Sariola osaa kirjoittaa sellaista mustaa ja pahaa, mistä minä pidän. Kas kun en ole häntä uudelleen lukenut blogiini...No siis, kun hänen blogiaan lukee, niin se jokin lauseissa, niissä, jotka on kirjoitettu ja sitten etenkin ne, jotka hän olisi voinut kirjoittaa ja rivien välit ja...siis tahtoo sanoa, että 'kiinnostava'.

      Minä tiesin ensi hetkestä, että Donna Tartt on minusta kiinnostaa kirjailija, mutta aavistin, että hänen romaaninsa ei ole mun juttu. Nyt ne arvostelut, joita olen lukenut, ovat vahvistaneet käsitystäni, joten säästin aikaa.

      Olen niin kade, että sait opiskella hänen kanssaan. Kun hän piti kiitospuheensa, katsoin sen suorana ja kyynelehdin sataa. Mikä lahjakas nainen, mikä tyylikäs nainen, mikä kaunis puhe! Hänessä on salattua glamouria.

      Niinhän se menee. Satakuntalainen puoli minussa katsoo välillä kauhistuneena hillitöntä karjalaisuuttani. Toisaalta ja ihan tosi, olen vain oma itseni. Ne viileet, upea coolit hetket eivät vain sitten välity yhtä helposti kuin verevän vahvat. Piimä kaatui jo, joten miksi surra;) Sun tekstit ovat kyllä ihan omaa luokkaansa, sillä kun luen niitä, tunnen miten osaani tatuoituu sana 'ohituskaista'.

      Oikeasti en ole löytänyt etenkään loppuvuodesta riittävästi kiinnostavaa kotimaista kirjalisuutta, mutta nytkin kyllä aloitan yhtä eli yritystä on. Kotimaani on maailmankirjallisuus, joten ei siinä Suomella ole mitään etumahdollisuutta, kun valitsen kirjoja, jotka haluan lukea ennen kuolemaa.

      Poista
    4. Ihana tuo sun ohituskaistasi. Ilahduttaa kovasti lukea kommenttiasi, kun tänään ei hommat ole menny lähellekään Strömsötä. Suuri kiitos sinulle siis mainiosta kommentistasi. Että ehditkin täällä käydä. Aina ihmettelen, kuinka moneen suuntaan repeät.

      Pitää tosiaan tässä joskus lukea Esa Sariolaa. En edes tiedä, onko häneltä julkaistu mitään viime vuosina. Ennen blogin aloittamista olin varsin pihalla suomalaisen nykykirjallisuuden suhteen. Blogimaailmassa sitä väkisinkin törmää teokseen, jos toiseenkin. Minä kun tykkään tutkia rakenteita ja innostun metafiktiosta ja kaikenlaisesta sellaisesta kirjoitustavasta, joka on jollakin tapaa mielestäni postmodernia (muodit tulkoon ja menköön, mutta postmodernista en luovu. no, ehkä se on enempi jonkinlainen mentaalikategoria), niin onneksi myös suomalaisessa kirjallisuudessa on menty eteen päin, eikä realismikaan ole enää ainoa valtias.

      Poista
  5. Minä en taidakaa lukea tätä ainakaan vielä, pysyn ennakkoluuloissani!

    VastaaPoista
  6. Vaikuttavaa! Vahvistaa käsitystäni Tommi Melenderistä. Luotan edelleen ensivaikutelmaani, se on sama mikä muodostui Teemu Mäestä aikoinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten Leenalle totesin, niin oma vaikutelmani Melenderistä on, että hän on aika ristiriitainen kirjailija. Pitäisin nyt kyllä visusti erillään kaunokirjallisen teoksen henkilöt ja heidän mielipiteensä ja sitten kirjailijan henkilönä ja hänen mielipiteensä.

      En osta näkemystä, että taide ja sen tekeminen oikeuttaisi tappamaan yhtään ketään sillä ajatuksella, että tuloksena voisi olla vilkasta keskustelua. Tämä ei ole näkemykseni Teemu Mäestä, vaan kannanotto eläinten ja ihmisten hengen ensisijaisuudesta suhteessa taiteeseen.

      Poista
    2. Omppu, et voinut sitä tehdä eli sallia kissan tai minkään eläimen tappamista taiteen nimissä, sillä muuten minä en tätä tässä naputtaisi mainioon blogiisi;) Jos jotain olen, niin eläinsuojelija ja sen saa hakata vaikka mun hautakiveeni. Tosin R. meinaa, että siihen kuuluu tulla 'en mää ainakaan', kun kuulemma tuo porilaiset juuret paljastava juttu tulee multa niin usein, vaikka kuitenkin olen jo matkalla tekemään vaikki mitä uutta ja jännää.

      Kävin täällä tänään tietystä syystä ja just tässä kohtaa eli perästä kuuluu;)

      <3

      Poista
    3. Kiitos käynnistä. Mitäköhän nyt oikein suunnittelet ja mitäköhän rupeaa kuulumaan? Eläimistä sen verran, että meille muutti juuri 3 viikkoa sitten koiranpentu. Ihana persoona. :)

      Poista
    4. Onnea uudesta perheenjäsenestä <3 'Juoneni' on sinulle jo selvinnyt;)

      Käyn harva se päivä eräiden rotujen sivustoilla. Suuriryhtinatar Olgahan eli melkin 15 vuotta, joten nyt on iso aukko elämässä...

      Poista
    5. Juoni selvisi, mutta ehdin tuota jo pähkäillä ja ihmetellä, joten siten se oli oikein onnistunut.

      15 vuotta on jo hurja ikä. Meidän uusi perheenjäsen pestiin juuri ensimmäistä kertaa. Oli aika märkää hommaa. :)

      Poista
  7. Maailma tarvitsisi muutaman Melanderin lisää, sillä juuri keskustelut, ne provosoivatkin, pitävät taiteen hengissä.

    Hieno keskustelu, Omppu ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta Kaisa Reetta. Näin varmaan on. Kylmä sota sopii erinomaisesti kaveriksi, jos haluaa miettiä, mitkä tekijät omalla kohdalla tekevät taiteesta tärkeää.

      Poista
  8. Loistava kirjoitus, taas! Ja luulen, että saisin tästä vielä enemmän irti, jos olisin lukenut kirjan. Olen lukenut Melenderiltä, tähän mennessä, vain esseitä. Kirjailijat ja heidän tuotantonsa pidettäköön erillään, mutta sanonpa kuitenkin, että tykkään kovasti Melenderistä ja monesti olen yksinä nyökkäillyt: "Sama!". Mutta. (ja Melenderin kohdalla tämä mutta sallittakoon;)) Tokihan hän kärjistää kirjoituksissaan, mutta kyllä mä oon tyytyväinen, että olen, sanotaanko vaikka nätisti että vähemmän nirso kirjallisuuden suhteen. Toisaalta taas, esikuviaan, idoleitaan tms.kohtaan hän on yllättävän kesy. (Katos kun mä osaan aina olla niin kriittinen. heh heh.)

    Mä sain kyllä kiinni tosta sun vastauksesta Katjalle. Ehkä. Tai sitten sain kiinni jostakin omasta ajatuksestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kommenttisi ovat niin ilahduttavan ajatuksia herättäviä. On hienoa, jos sait ajatuksestani kiinni, vaikka itse en oikein saanutkaan. Mietin itsekseni, että luultavasti kyse on myös mielihyvästä, ehkä erittäinkin paljon juuri mielihyvästä. Vaikka teoksesta ei pitäisikään, se voi silti tuottaa suurtakin mielihyvää lukijalle/katsojalle esim. juuri sitä kautta, että se saa pohtimaan asioita, näkemään ja löytämään sellaista, jota ei ole tullut ajatelleeksi tai syventää ja laajentaa jotain näkemyksiä ja etsimään lisää tietoa jostakin. Tästä voisi sitten jatkaa mielihyväperiaatteeseen jne. jne.

      Kyllähän se kirjailja ja omat ajatukset/etukäteistiedot hänestä aina luo odotuksia ja kehyksiä johonkin suuntaan. Koska suhteesi Melenderiin on jo valmiiksi myönteinen, sinun ehdottomasti pitää lukea tämä. Ihan erinomaisen hienoja ovat esimerkiksi Kylmään sotaan valmiiksi kirjoitetut puolustelut mahdollista kritiikkiä vastaan.


      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä