Patrick Modianon valinta Nobel-voittajaksi viime vuonna tuli minulle aikamoisena yllätyksenä. Hänen nimensä oli kyllä tuttu, mutta Villa Triste on ensimmäinen häneltä lukemani teos.
Villa Tristessä Victor Charma muistelee 12 vuoden takaisia tapahtumia, joihin liittyy hänen silloinen rakastettunsa Yvotte Jacquet ja pariskunnan seurassa usein viihtynyt René Meinthe. Henkilöhahmot ovat pilvi- ja savuverhon ympäröimiä. Charma väittää olevansa venäläissyntyinen kreivi ja Meinthe käyttää itsestään lempinimeä Belgian kuningatar Astrid. Yvonne ei paljon henkilökohtaisista asioista puhu. Hän on nainen, jolla on mustavalkoinen tanskandoggi, joka kärsii "portugalilaisesta melankoliasta".
Modiano kuvaa hotelleja, taloja ja juhlapaikkoja, joiden ohi aika on kulkenut ja joiden ajan kalvamiin pintoihin ovat kaivertuneet niiden suuruudenaikaiset päivät. Siinä se on. Penkki. Se sama penkki, jolla Charma niin monta kertaa istui miettimässä katse kaukaisuuteen suunnattuna. Aika on rakastanut sitä kovin ottein. Ajan kiihkeät syleilyt irrottaneet siitä suuria säleitä ja tehneet siitä muistoesineen kaltaisen.
Villa tristessä leikitään nostalgialla. Viedään se tanssiin ja pyöritetään hurmokseen, jotta se voitaisiin tylysti hylätä. Modianon teoksessa ei ole tarkoituksena muistaa menneisyyttä sellaisena kuin se kerran oli, vaan luoda menneisyys sellaisena, jonka kaltaisen menneisyyden kanssa eläminen kuulostaa hyvältä ja sopivan taiteelliselta. Rakentaa menneisyys, joka olisi kuin valokuva, jonka voi ripustaa seinälle. Valokuva, josta voi teettää erilaisia kopioita esille pantavaksi sen mukaan, millaisen menneisyyden päivä milloinkin on ja kuka on tulossa vieraisille.
Villa Triste vilisee ranskankielisiä kadun- ja paikannimiä, jotka suomenkielisessä tekstissä pistävät esiin kuin vinot kilometripylväät. Modiano on sanoihin liittyvien merkitysten taituri. Hänen sanojensa tarkoituksena ei ole kuvata sitä, mitä joskus on ollut, vaan luoda vaikutelmia. Impressioita, joiden seurauksena syntyy menneen elämän esteettinen tulkinta. Pääosassa ovat sanojen sivumerkitykset, konnotaatiot ja niiden herättämät tunnelmat.
Hän oli tietysti vuosikausia kulkenut samaa tietä palatessaan koulusta tai kaupungissa pidetyistä kotihipoista (sana kotihipat ei sovi. Hän kävi tanssiaisissa).
Villa Triste toi mieleeni 1960-luvun mustavalkoiset ranskalaiset leffat (leffat ei sovi. Ranskalaiset elokuvat), Godardin ja kumppanit. Romaanin henkilöt ovat nuoria ja heissä on sellaista itsetietoista ja samanaikaisesti epävarmaa röyhkeyttä ja välinpitämättömyyttä, joka on mahdollista vain nuorille ihmisille. Heidän liikkeensä ovat usein kuin hidastettuja, auringonvalon veltostamia, mutta samanaikaisesti teräksisiä. Elämä on itsensä mielenkiintoiseksi tekemistä. Villa Tristessä ihmiset kävelevät paljon. Ulkoiluttavat sulokkaita vartaloitaan, joissa asuu valvottujen öiden tympeä väsymys. Kukaan henkilöhahmoista ei tee mitään todellista, jos todelliseksi ei lasketa setelipinojen laskemista ja järjestelyä.
Romaani lainaa nimensä Meinthen samannimiseltä huvilalta. Villa Tristessä ei ole sen enempää alkua, loppua kuin keskikohtaakaan. Se on leikkaus jostakin, mielivaltaiselta vaikuttavasta kohdasta Chmaran muistelua. Kerronta on taitavaa, sulavaa, tasapainoista ja ekonomista. Muistikuvat ovat lepattavia, usein ali- tai ylivalottuneita. Chmaran muistelu ei myöskään rajoitu pelkästään menneisyyteen, vaan eletyn kautta hän luo myös haavekuvaa tulevaisuudesta, jossa hän itse olisi kuin Arthur Miller ja Yvonne taas Marilyn Monroe. Se vaan ei mennyt niin ja sekin on hyväksyttävä. Sillekin on löydettävä sana.
Patrick Modiano: Villa Triste (1977)
Villa Triste (1975), suomentanut Jorma Kapari
Hyvä arvio. Modianon kirjat muistuttavat ranskalaisia elokuvia, ja kaukaisesti jopa Aki Kaurismäen elokuvia ainakin tunnelman suhteen. Modianolla on minusta kohta, jossa menneisyys ja nykyisyys sivuavat.
VastaaPoistaMinullakin tuli mieleen Kaurismäki. Erityisesti Le Havre ja calvados-lasillisen merkitys. Le Havressa calvados kuitenkin kytkeytyy ihmisarvon säilyttämiseen, vaikka kyseessä on toki myös esteettinen asia. Modianolla tämä rakennelma menee toisin. Kiitos kommentistasi.
PoistaEn ole lukenut vielä Modianoa, mutta kiinnostavia kirjoja. Näyttävät vain niin ohkaisilta ;)
VastaaPoistaLue Mai muutama peräkkäin, niin tulee enemmän sivuja. :) Kiitos kommentistasi.
PoistaNimenomaan Godard näistä tulee tosiaan mieleen. Sanon näistä, vaikka olen lukenut vain Kadonneen korttelin, hyvin samanoloista tunnelmaa, unenomaista ja selittämätöntä. Mutta että siis monta aika samanoloista, no se on Modianon tyyliä josta hänet erottaa.
VastaaPoistaSe on kyllä jännä, miten taideteokset keskustelee keskenään jossain oman mielen syvyyksissä. En ole nähnyt Godardin elokuvia vuosiin ja silti Villa Triste nosti ne esiin. Mitäköhän kaikkea salaista sitä ihmisen pään sisällä tapahtuukaan? Kiitos kommentistasi.
PoistaLeena, ks. myös kommentti alla hdcanikselle. Muistatko Godardin Alphavilleä?
PoistaTämä on ainoa lukemani Modiano, ja allekirjoitan kyllä myös elokuvavertauksen, Godard tai Resnais.
VastaaPoistaHD, sinä varmaan muistat Godardin elokuvan Alphaville. Sen näkemisestä on omalla kohdallani ehkä 20 vuotta, mutta se tuli Villa Tristeä lukiessa erityisesti mieleen. Eikös siinä ollut jotain sellaista, että tiettyjä sanoja ei saanut enää käyttää ja ne piti korjata toisilla?
PoistaMinua häiritsi tässä kirjassa joutenolo ja velttoilu. En lämmennyt tälle kirjalle. Sagan kirjoittaa tuon tunnelman paremmin. Sen sijaan Kadonnut kortteli on upea. Modianon kirjoista välittyy samanlainen tunnelma kuin Joel Haahtelan kirjoissa. Kadonneen korttelin loppu on upea. Pidin myös Kehäbulevardeista.
VastaaPoistaLuulenpa, että Modiano on juuri joutenolon ja velttoilun kirjallisuutta. Hän käyttää näitä olemisen tapoja ihmiskuvauksen välineenä. Sagania olen lukenut joskus lukiossa, kun ranskanopettajani oli suuri Sagan-fani. Pitääpä tässä lukea lisää Modianoa, mainitsemasi teokset kiinnostavat. Lainasin tänään kirjastosta vaihteeksi Haahtelaa, jotta sitä sitten olisi, kun Haahtela-fiilis iskee. Kiitos kommentistasi.
PoistaImpressionismi on kuvataidesuuntana minusta edelleen kiehtova ja kun se sama on viety kirjallisuuteen, se voisi olla minun juttuni. Tästä tuli kyllä nyt mieleeni varmaankin paljon helpompi Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla, johon rakastuin isosti ja jonka lopulta sain lahjaksi blogiystävältä.
VastaaPoistaSinut on haastettu: http://leenalumi.blogspot.fi/2015/03/viihde-ja-lukuromaanin-hiekkaan.html Pieni juttu vain...;)
<3
En ole lukenut mainittua Cunninghamin teosta, joten siltä osin en osaa sanoa mitään. Luulen, että Modianosta, joko pitää tai sitten ei pidä yhtään. Jos pitää Haahtelasta, Modianokin luultavasti uppoaa. Kiitos kommentista. Käyn katsomassa haasteen nyt samoin tein.
PoistaModiano on mulla vielä korkkaamatta. Yllätys oli suuri, kun hän vei Nobelin - ei siksi, että en sitä hänelle soisi, en vaan ollut kuullut hänen nimeään Nobel-arvuuteltavien joukossa.
VastaaPoistaHienoa oli lukea tekstisi. Ehkä minäkin ehdin tänä vuonna 'Modianon kimppuun' :)
Modiano ei vaadi paljon aikaa tai siis hänen lukemisensa ei vaadi paljon aikaa. Ajatustyö voi vaatia sitten sitäkin enemmän. Itse kyllä purskautin omat vaikutelmani ulos heti kun teoksen suljin. Kirjoittamani jälkeen on tullut uusia ajatuksia, mutta niillä ei vielä ole muotoa. Testaan niitä sitten, kun luen seuraavan Modianoni. Olen jo näemmä sisäistänyt ajatuksen, että kaikissa Modianoissa on kyse suunnilleen samoista asioista. Entäs jos ei olekaan? Kiitos kommentistasi.
Poista"Impressioita, joiden seurauksena syntyy menneen elämän esteettinen tulkinta." Ah! Kiitos, Omppu! Tämä minun täytyy lukea. Sivistykseni aukot ovat aina yhtä valtavat: Modianoakaan en ole vielä koskaan lukenut. Mutta vielä minä... Ja kyllä, ehkäpä aloitan juuri tällä!
VastaaPoistaMinä aloitin tällä teoksella, koska se sattui löytymään kirjaston pikalainahyllystä. En usko, että tämä on Modianon ns. paras. Tälläkin kyllä pääsee oikein mukavasti tunnelmaan. Luulen, että Modiano on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea useampaan kertaan, että nyanssit rupeavat avautumaan. Kiitos kommentistasi.
PoistaEri Modianon luimme, mutta fiilikset hiukan viistävät toisiaan. Luin Nuoruuden, ja hailakkaväritteisesltä leffaltahan se vaikutti, joltain godardmaiselta haahuilulta, erittäin chic. Impressionistinen teksti ärsytti vaan sitten jokin myös viehätti. Ristiriita on aina mielenkiintoinen. Kiitos tekstistäsi, niin nautintoa!
VastaaPoistaKiitos Tuija kommentistasi, tulen tsekkaamaan kirjoituksesi.
PoistaOma kokemukseni on, että Villa Tristellä ainakin jälkimaku on pitkä. Jotakin lumovoimaa Modianon tekstissä on, joka vahvistuu pitkään vielä lukemisen jälkeen. En nyt osaa selittää, mutta minun ei tarvitse kuin ajatella tuota Modianon teosta ja siitä tulee mielenkiintoisia tuntemuksia. Tuntuu vähän siltä kuin tekstissä olisi salattuja kerroksia, jotka eivät todellakaan ensilukemalla tule edes esiin. Mielenkiintoista. Aion kyllä jatkossakin lukea Modianoa.