Siirry pääsisältöön

Patrick Modiano: Villa Triste

Patrick Modianon valinta Nobel-voittajaksi viime vuonna tuli minulle aikamoisena yllätyksenä. Hänen nimensä oli kyllä tuttu, mutta Villa Triste on ensimmäinen häneltä lukemani teos.

Villa Tristessä Victor Charma muistelee 12 vuoden takaisia tapahtumia, joihin liittyy hänen silloinen rakastettunsa Yvotte Jacquet ja pariskunnan seurassa usein viihtynyt René Meinthe. Henkilöhahmot ovat pilvi- ja savuverhon ympäröimiä. Charma väittää olevansa venäläissyntyinen kreivi ja Meinthe käyttää itsestään lempinimeä Belgian kuningatar Astrid. Yvonne ei paljon henkilökohtaisista asioista puhu. Hän on nainen, jolla on mustavalkoinen tanskandoggi, joka kärsii "portugalilaisesta melankoliasta".

Modiano kuvaa hotelleja, taloja ja juhlapaikkoja, joiden ohi aika on kulkenut ja joiden ajan kalvamiin pintoihin ovat kaivertuneet niiden suuruudenaikaiset päivät. Siinä se on. Penkki. Se sama penkki, jolla Charma niin monta kertaa istui miettimässä katse kaukaisuuteen suunnattuna. Aika on rakastanut sitä kovin ottein. Ajan kiihkeät syleilyt irrottaneet siitä suuria säleitä ja tehneet siitä muistoesineen kaltaisen.

Villa tristessä leikitään nostalgialla. Viedään se tanssiin ja pyöritetään hurmokseen, jotta se voitaisiin tylysti hylätä. Modianon teoksessa ei ole tarkoituksena muistaa menneisyyttä sellaisena kuin se kerran oli, vaan luoda menneisyys sellaisena, jonka kaltaisen menneisyyden kanssa eläminen kuulostaa hyvältä ja sopivan taiteelliselta. Rakentaa menneisyys, joka olisi kuin valokuva, jonka voi ripustaa seinälle. Valokuva, josta voi teettää erilaisia kopioita esille pantavaksi sen mukaan, millaisen menneisyyden päivä milloinkin on ja kuka on tulossa vieraisille.

Villa Triste vilisee ranskankielisiä kadun- ja paikannimiä, jotka suomenkielisessä tekstissä pistävät esiin kuin vinot kilometripylväät. Modiano on sanoihin liittyvien merkitysten taituri. Hänen sanojensa tarkoituksena ei ole kuvata sitä, mitä joskus on ollut, vaan luoda vaikutelmia. Impressioita, joiden seurauksena syntyy menneen elämän esteettinen tulkinta.  Pääosassa ovat sanojen sivumerkitykset, konnotaatiot ja niiden herättämät tunnelmat. 

Hän oli tietysti vuosikausia kulkenut samaa tietä palatessaan koulusta tai kaupungissa pidetyistä kotihipoista (sana kotihipat ei sovi. Hän kävi tanssiaisissa).

Villa Triste toi mieleeni 1960-luvun mustavalkoiset ranskalaiset leffat (leffat ei sovi. Ranskalaiset elokuvat), Godardin ja kumppanit. Romaanin henkilöt ovat nuoria ja heissä on sellaista itsetietoista ja samanaikaisesti epävarmaa röyhkeyttä ja välinpitämättömyyttä, joka on mahdollista vain nuorille ihmisille. Heidän liikkeensä ovat usein kuin hidastettuja, auringonvalon veltostamia, mutta samanaikaisesti teräksisiä. Elämä on itsensä mielenkiintoiseksi tekemistä. Villa Tristessä ihmiset kävelevät paljon. Ulkoiluttavat sulokkaita vartaloitaan, joissa asuu valvottujen öiden tympeä väsymys. Kukaan henkilöhahmoista ei tee mitään todellista, jos todelliseksi ei lasketa setelipinojen laskemista ja järjestelyä.

Romaani lainaa nimensä Meinthen samannimiseltä huvilalta. Villa Tristessä ei ole sen enempää alkua, loppua kuin keskikohtaakaan. Se on leikkaus jostakin, mielivaltaiselta vaikuttavasta kohdasta Chmaran muistelua. Kerronta on taitavaa, sulavaa, tasapainoista ja ekonomista. Muistikuvat ovat lepattavia, usein ali- tai ylivalottuneita. Chmaran muistelu ei myöskään rajoitu pelkästään menneisyyteen, vaan eletyn kautta hän luo myös haavekuvaa tulevaisuudesta, jossa hän itse olisi kuin Arthur Miller ja Yvonne taas Marilyn Monroe. Se vaan ei mennyt niin ja sekin on hyväksyttävä. Sillekin on löydettävä sana.


Patrick Modiano: Villa Triste (1977)
Villa Triste (1975), suomentanut Jorma Kapari
Wsoy

Muissa blogeissa esim.: Tarukirjat, Ullan luetut kirjat, Jokken kirjanurkka



Kommentit

  1. Hyvä arvio. Modianon kirjat muistuttavat ranskalaisia elokuvia, ja kaukaisesti jopa Aki Kaurismäen elokuvia ainakin tunnelman suhteen. Modianolla on minusta kohta, jossa menneisyys ja nykyisyys sivuavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin tuli mieleen Kaurismäki. Erityisesti Le Havre ja calvados-lasillisen merkitys. Le Havressa calvados kuitenkin kytkeytyy ihmisarvon säilyttämiseen, vaikka kyseessä on toki myös esteettinen asia. Modianolla tämä rakennelma menee toisin. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. En ole lukenut vielä Modianoa, mutta kiinnostavia kirjoja. Näyttävät vain niin ohkaisilta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue Mai muutama peräkkäin, niin tulee enemmän sivuja. :) Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Nimenomaan Godard näistä tulee tosiaan mieleen. Sanon näistä, vaikka olen lukenut vain Kadonneen korttelin, hyvin samanoloista tunnelmaa, unenomaista ja selittämätöntä. Mutta että siis monta aika samanoloista, no se on Modianon tyyliä josta hänet erottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä jännä, miten taideteokset keskustelee keskenään jossain oman mielen syvyyksissä. En ole nähnyt Godardin elokuvia vuosiin ja silti Villa Triste nosti ne esiin. Mitäköhän kaikkea salaista sitä ihmisen pään sisällä tapahtuukaan? Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Leena, ks. myös kommentti alla hdcanikselle. Muistatko Godardin Alphavilleä?

      Poista
  4. Tämä on ainoa lukemani Modiano, ja allekirjoitan kyllä myös elokuvavertauksen, Godard tai Resnais.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HD, sinä varmaan muistat Godardin elokuvan Alphaville. Sen näkemisestä on omalla kohdallani ehkä 20 vuotta, mutta se tuli Villa Tristeä lukiessa erityisesti mieleen. Eikös siinä ollut jotain sellaista, että tiettyjä sanoja ei saanut enää käyttää ja ne piti korjata toisilla?

      Poista
  5. Minua häiritsi tässä kirjassa joutenolo ja velttoilu. En lämmennyt tälle kirjalle. Sagan kirjoittaa tuon tunnelman paremmin. Sen sijaan Kadonnut kortteli on upea. Modianon kirjoista välittyy samanlainen tunnelma kuin Joel Haahtelan kirjoissa. Kadonneen korttelin loppu on upea. Pidin myös Kehäbulevardeista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että Modiano on juuri joutenolon ja velttoilun kirjallisuutta. Hän käyttää näitä olemisen tapoja ihmiskuvauksen välineenä. Sagania olen lukenut joskus lukiossa, kun ranskanopettajani oli suuri Sagan-fani. Pitääpä tässä lukea lisää Modianoa, mainitsemasi teokset kiinnostavat. Lainasin tänään kirjastosta vaihteeksi Haahtelaa, jotta sitä sitten olisi, kun Haahtela-fiilis iskee. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  6. Impressionismi on kuvataidesuuntana minusta edelleen kiehtova ja kun se sama on viety kirjallisuuteen, se voisi olla minun juttuni. Tästä tuli kyllä nyt mieleeni varmaankin paljon helpompi Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla, johon rakastuin isosti ja jonka lopulta sain lahjaksi blogiystävältä.

    Sinut on haastettu: http://leenalumi.blogspot.fi/2015/03/viihde-ja-lukuromaanin-hiekkaan.html Pieni juttu vain...;)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut mainittua Cunninghamin teosta, joten siltä osin en osaa sanoa mitään. Luulen, että Modianosta, joko pitää tai sitten ei pidä yhtään. Jos pitää Haahtelasta, Modianokin luultavasti uppoaa. Kiitos kommentista. Käyn katsomassa haasteen nyt samoin tein.

      Poista
  7. Modiano on mulla vielä korkkaamatta. Yllätys oli suuri, kun hän vei Nobelin - ei siksi, että en sitä hänelle soisi, en vaan ollut kuullut hänen nimeään Nobel-arvuuteltavien joukossa.

    Hienoa oli lukea tekstisi. Ehkä minäkin ehdin tänä vuonna 'Modianon kimppuun' :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Modiano ei vaadi paljon aikaa tai siis hänen lukemisensa ei vaadi paljon aikaa. Ajatustyö voi vaatia sitten sitäkin enemmän. Itse kyllä purskautin omat vaikutelmani ulos heti kun teoksen suljin. Kirjoittamani jälkeen on tullut uusia ajatuksia, mutta niillä ei vielä ole muotoa. Testaan niitä sitten, kun luen seuraavan Modianoni. Olen jo näemmä sisäistänyt ajatuksen, että kaikissa Modianoissa on kyse suunnilleen samoista asioista. Entäs jos ei olekaan? Kiitos kommentistasi.

      Poista
  8. "Impressioita, joiden seurauksena syntyy menneen elämän esteettinen tulkinta." Ah! Kiitos, Omppu! Tämä minun täytyy lukea. Sivistykseni aukot ovat aina yhtä valtavat: Modianoakaan en ole vielä koskaan lukenut. Mutta vielä minä... Ja kyllä, ehkäpä aloitan juuri tällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä aloitin tällä teoksella, koska se sattui löytymään kirjaston pikalainahyllystä. En usko, että tämä on Modianon ns. paras. Tälläkin kyllä pääsee oikein mukavasti tunnelmaan. Luulen, että Modiano on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea useampaan kertaan, että nyanssit rupeavat avautumaan. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  9. Eri Modianon luimme, mutta fiilikset hiukan viistävät toisiaan. Luin Nuoruuden, ja hailakkaväritteisesltä leffaltahan se vaikutti, joltain godardmaiselta haahuilulta, erittäin chic. Impressionistinen teksti ärsytti vaan sitten jokin myös viehätti. Ristiriita on aina mielenkiintoinen. Kiitos tekstistäsi, niin nautintoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija kommentistasi, tulen tsekkaamaan kirjoituksesi.

      Oma kokemukseni on, että Villa Tristellä ainakin jälkimaku on pitkä. Jotakin lumovoimaa Modianon tekstissä on, joka vahvistuu pitkään vielä lukemisen jälkeen. En nyt osaa selittää, mutta minun ei tarvitse kuin ajatella tuota Modianon teosta ja siitä tulee mielenkiintoisia tuntemuksia. Tuntuu vähän siltä kuin tekstissä olisi salattuja kerroksia, jotka eivät todellakaan ensilukemalla tule edes esiin. Mielenkiintoista. Aion kyllä jatkossakin lukea Modianoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j