Audrey Mageen esikoisteos The Undertaking on ravisuttava kuvaus sodasta. Miten naurettavia ovatkaan sankari- ja kunniamerkit. Miten vastenmielisen pöyhkeitä isänmaallisest uhopuheet ja miten täysin arvoton yhden ihmisen henki. "Tykinruokaa", ei sen enempää. Jos edes sitä. Magee kuvaa sotaa mikrotasolla yksilöiden näkökulmasta tavalla, joka ei peitä, ei kauhistele, ei selittele. Hän toteaa tosiasiat melkeinpä lakonisen kliinisesti ja aiheuttaa lukijassa tunnevyöryn.
On mielenkiintoista, että irlantilainen kirjailija on valinnut tarinansa aiheeksi toisen maailmansodan. Teoksen loppusanoissa Magee pohtiikin, että onko hänellä edes oikeutta kirjoittaa tästä aiheesta, kun hän itse ei ole sen enempää saksalainen, venäläinen kuin juutalainenkaan. Jonkinlaisena valtuutuksena juuri tämän tarinan kirjoittamiselle toimi Mageen mukaan se, että saksalainen kirjailija Heinrich Böll löysi tarvittavaa etäisyyttä toisen maailmansodan tapahtumiin juuri Irlannista, jossa Böll vietti pitkiä aikoja. Böllin tavoin Magee on kirjoittamisen kautta pyrkinyt ymmärtämään toista maailmansotaa. Kirjoitusprosessin aikana Magee palasi myös usein Böllin teokseen Päiväkirja vihreältä saarelta (1975) (Irisches Tagebuch, 1948).
Koska Mageen romaani ilmestyy suomeksi ensi kuussa, vältän seuraavassa erityisen huolellisesti paljastamasta yksityiskohtia teoksen juonesta.
*
"Everything had only to be tolerated."
"I tought it would be different. I imagined it differently."
The Undertaking alkaa unohtumattomalla tavalla. Jossakin venäläisellä syrjäseudulla saksalainen sotilas Peter Faber menee naimisiin saksalaisen Katharina Spinellin valokuvan kanssa. Samaan aikaan Berliinissä Katharina menee naimisiin Peterin valokuvan kanssa. Pariskunta ei ole koskaan tavannut toisiaan, mutta naimisiinmenosta on tiettyjä etuja. Avioliiton vuoksi Peter saa sodasta häälomaa ja jos hän kaatuu sodassa, saa Katharina hänestä leskeneläkettä. En tätä teosta ennen ollut edes kuullut tällaisesta valokuvan kanssa naimisiinmenosta, mutta käsittääkseni niin on todellisuudessakin tapahtunut.
Peter matkustaa Berliiniin tapaamaan Katharinaa ja kuinka ollakaan, he huomaavat pitävänsä toisistaan ihan oikeastikin. Se on alku, mutta pelkkä alku, joka ei takaa mitään tulevasta. Peterin on palattava takaisin sotakentille ja Katharina tekee lupauksen odottaa häntä. Mageen romaani on hyvin dialogipainotteinen. Kerronta kulkee kahdessa tasossa vuorotellen Peterin sotakokemusten ja Katharinan berliiniläisen siviilielämän välillä. Rinnakkaiskerronta on tehokas, usein suorastaan kauhistuttavan tehokas, keino kuvata, miten erilaista sota on sotilaan ja siviilin näkökulmasta.
Berliinissä radiot huutavat Hitlerin suuria sanoja ja niiden hypnoottinen vaikutus ottaa ihmiset valtaansa. Millään muulla ei ole merkitystä kuin isänmaan asialla. Sillä voidaan oikeuttaa mitä vastenmielisimmät ja raakalaismaisimmat teot. Sodankäynti venäläisiä vastaan nähdään suurena sankariretkenä ja mikään uhri ei ole liian suuri kuljettaessa kohti itsestäänselvänä pidettyä voittoa. Suurempaa sankaruutta ei ole kuin oman henkensä antaminen Saksan puolesta.
Rintamakuvauksissa Magee keskittyy pieniin yksityiskohtiin, jotka kasvavat paloiksi lukijan kurkkuun. Mainittakoon vaikkapa kohtaus, jossa Peter luita ja ytimiä myöten palelevana päättää, että mieluummin kuin tekisi tarpeensa ulos, hän antaa pissan valua housuihinsa, koska se lämmittää edes hetken ajan. Nälkä ja kylmä tekee sotilaista raakalaisia ja teos sisältää kohtia, joita ei voi suositella herkimmille lukijoille. On hirvittävää ajatella, miten ohut on ihmisen humaani kerros. Miten sota osoittaa sen olevan vain ohuen ohut kuori, joka murtuu sitä äänekkäämmin, mitä vaikeammaksi hengissä säilyminen käy. Niin eläinten kuin venäläisten siviilienkin henki on tyhjän arvoinen.
Berliinissä vallitsee rotupuhtauslait ja suunnaton usko oman armeijan voittamattomuuteen. Sodan jatkuessa nälkä ja puute käyvät kuitenkin sielläkin yhä suuremmiksi. Tästä huolimatta Katharinan isä suoltaa aivopestyn automaatin tavoin puhetta oikeasta moraalista, saksalaisen armeijan erinomaisuudesta ja sotimisen sankarillisuudesta. Hänen mielipiteensä ei muutu edes silloin, kun on kyse hänen oman poikansa hengestä.
Sodan keskellä Katharina yrittää pitää yllä edes jollakin tavoin normaalilta vaikuttavaa elämää ja hän mm. järjestää pojalleen yksivuotissyntymäpäivät, joilla esiintyy pelle. Mikä huimaavan sysimusta metafora. Sodan jatkuessa hän joutuu kuitenkin kokemaan, että sota-aikana lähimmätkin ovat Brutuksia. Tärkeintä on natsipuolue ja sen johtohahmojen sekä heidän perheidensä hyvinvointi. Tavallisen saksalaisen aikuisen ja lapsen henki on arvoa vailla.
The Undertaking on paikoin suorastaan naturalistisen inhorealistinen. Haiseva, likainen ja eritteinen. Elämä on yritystä kestää päivästä toiseen ihmisen äärirajat ylittävissä olosuhteissa. Kestää vielä tämän päivän marssi läpi lumen ja pakkasen. Kestää vielä tämä yö, kun sotilastoverin jäinen ruumis putoaa päälle. Kestää etenemismääräykset olosuhteissa, joissa vihollisen joukkoja on moninkertainen määrä. Kestää, koska jossakin odottaa vaimo ja poika. Kestää se, että ei tiedä, onko aviomies edes hengissä ja kestää sekin, että ei enää tiedä, olisiko parempi, jos hän olisi kuolllut. Kestää taas yksi yö pommisuojassa. Kestää rakkaimmasta luopuminen. Kestää venäläisten marssi Berliiniin.
Audrey Mageen The Undertaking on hyvin visuaalinen romaani. Kun laskin kirjan käsistäni näin silmissäni pommisuojaan lasta sylissään kantavan Katharinan. Näin sotilaan, joka tuijotti sitä vartalonsa kohtaa, jossa kerran oli hänen vatsansa, mutta nyt vain sisäelimiä pursuava reikä. Näin saksalaistohtorin nauravat kasvot ja korviani puhkoi hänen natsi-ideologiansa. Näin nälkiintyneen sotilaan vankikopissa, jossa ei mahtunut makaamaan, ei seisomaan. Näin tähtikirkkaan taivaan.
Magee tuo sodan sellaiselle lähietäisyydelle, että sitä lähemmäksi sotaa sitä kokematon ei voi päästä. Tarinan loppu on yllätyksellinen. Miksi tämä kaikki? Nämä vuodet ja nämä kauhut? Mikä on ihminen? The Undertaking puhuttelee ja kylmää ihan erityisesti juuri nyt, kun nationalismi on kasvussa ja lähinaapurista kuuluu kovaa uhittelua. Suurvaltakunnat rakentuvat pahalaatuisten kasvainten tavoin hallitsijoiden päässä.
Audrey Magee: The Undertaking (2014)
287 sivua
Atlantic Books
ilmestyy suomeksi huhtikuussa 2015 nimellä Sopimus
Aina toisinaan mietin sitä, kuinka maailma tarvitsee sodasta kertovia kirjoja: sodan mielettömyys on tarpeen näyttää ja toivon ja uskon, että tämäkin teos osaltaan tekee juuri sen. Itse en voi enkä tahdo näin naturalistisen raadollisia teoksia lukea, mutta kestän sodan niissä toisenlaisissa kirjoissa, joissa se ei tule aivan niin ahdistavan liki. Ja kyllä, merkillisen monessa hyvässä kirjassa sota on mukana tavalla tai toisella - ehkä se on niitä ihmisyyden tuskallisia kipukohtia, joiden ympärille rakentuu puhutteleva tarinan yksi toisensa perään. Kunpa vain kenenkään ei koskaan tarvitsisikaan päästä kirjaa lähemmäksi sodan julmuutta.
VastaaPoistaKatja kiitos kommentistasi. Tässä teoksessa osin jo tuo rinnakkaiskuvaustekniikka tekee sen, että missään kamaluuksissa ei vellota. Hurjaa on se tapa, jolla sota- ja siviilielämä peilautuvat toisiaan vasten ja sitä kautta syntyy melkoisia syvyyksiä ja korkeuksia.
PoistaOn erittäin hyvä, että sodan sankarillisuutta riisutaan ja näytetään, mikä hallitsijoiden luoma valheellinen kupla se on. Luin juuri tässä artikkelia, jossa kerrottiin, miten nuoret lähtevät esim. Isisin riveihin taistelemaan juuri tuollaiset sankarillisuuskuvitelmat mielessän ja kun totuus heille selviää, on jo liian myöhäistä.
Oih, taas mahtava kirjavinkki sinulta, kiitos :)!
VastaaPoistaKiitos bleue. Tämä teos on kooltaan pieni, mutta sisällöltään valtava. Odotan jännityksellä, minkälaisen vastaanoton tämä blogeissa saa, kun ensi kuussa ilmestyy.
PoistaSeuraan Atenan kirjat, mutta tämä tuntuu vieraalle, mutta kiinnostavalle. BTW Vastasin sinun Traumbach kommenttiin.
VastaaPoistaAtenalla onkin mielenkiintoisia teoksia. Ja mielenkiintoinen, kyllä kyllä kyllä. Olen aivan haltioitunut tuosta rinnakkaiskerronnan voimallisuudesta. Piipahdin nyt kylään lukemaan Traumbach-vastauksesi.
PoistaOmppu, en nyt vielä lukenut tekstiäsi, sillä haluan ensin julkaista omani tästä. Sain Atenalta tiedon, että tätä EI saa julkaista ennen 15.4. Etkö sinä saanut? Nyt tämä asia kiinnostaa minua, sillä kirjan aihe on just minulle.
VastaaPoistaOlen lukenut tämän englanninkielisenä, joten eipä Atenalla taida olla mitään sanomista siihen, milloin tästä bloggaan.
PoistaOdotan tekstiäsi. Olemme hurjan äärellä.
Omppu, eipä olekaan;)
PoistaTämä kirja reipotteli. Yritin välttää tuosta Peterin kokemuksesta kertomista ,sillä minulle tulee sen jälkeen kommenttia, että 'en halua nyt mitään näin rankkaa'. Se ottaa vähän hermoon, sillä sen rankan sisälle voi mahtua vaikka mitä tärkeää ja moni hieno kirja jää siten löytymättä. Mutta pakko myöntää, että aloin ahdistua siitä, kun joukkueen oli vain määrä jatkaa ja jatkaa. Koska minusta melkein tuli historianopettaja, tiedän miten Stalingradissa kävi, mutta näin yksilötasolla koettuna kaikki on todella kauheaa ja ihan huolimatta siitä, mikä Peteriä kannusti.
Kirjoitat tyyliisi upeaa ja vahvaa tekstiä. Onneksi en lukenut tätä ennen omaani; Nimittäin tuo valokuvan kanssa avioonmeno olisi ansainnut minultakin ehkä lisää, mutta sinä teit sen puolestani. Siinä on jotain elokuvamaista ja Mageelta oli nerokasta ottaa se alkuun.
Minun oli vaikea ensin tauta, että Magee on todellakin irlantilainen, sillä tämän olisi minun mielestäni voinut kirjoittaa myös saksalainen. Mietin, onko Mageella jotain yhteyttä Saksaan. No, sinä toit esiin Böllin, joka on oma suosikkini elinhän melkein 10 vuotta saksalaisessa kirjallisuudessa. Lienee niin, että Magee on lukenut Bölliltä ainakin hänen tärkeimmät teoksensa. Böll on kirjailija, joka 'tarttuu'. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta erään novellini tiimoilta. Syntyy tekstiä, jossa vaikttus tulee hieman raportoivasta tyylistä, vaikka aihe olisikin rankka. Mageekin käyttää pientä etäännyttämistä etenkin Katharinan kohdalla.
Juttusi lopetus saa väreet iholleni. Olen miettinytkin, että olemmeko piankin samassa takaisin. Ihmisellä ja ihmiskunnalla on tapana toistaa virheensä: Kuka lupasi, että meidän sukupolvi pääsisi helpommalla. Juhlin itsenäisyyttä, rakastan Suomea ja sen neljää vodenaikaa, mutta olen enemmän kuin mitään muuta eurooppalainen. Äärinationalismi on aina ollut monen palon sytyke.
Hurjan äärellä olemme, mutta hienoa, että tällaista kirjallisuutta saamme lukea. Soisi kaikkien lkevan tämän varoituksesi, mutta myös kirjalliseksi nautinnoksi!
<3
Leena, minullekin on tuttu tuo ilmiö, että "en halua näin rankkaa" - tämä tullut usein esiin Afrikkaan liitttyvien kirjojen kanssa. Jokainen tietysti lukee, mitä haluaa ja ehkä on vaan hyvä, että tietää rankkuudesta etukäteen, niin voi sitten jättää väliin. Tosin välillä mietin sitäkin, että ihmisiltä, jotka näitä rankkoja asioita joutuvat elämään läpi ei kukaan kysy, että haluatko. Ei ole vaihtoehtoja.
PoistaTuo valokuvahomma oli mielenkiintoinen. En tosiaan ole ennen kuullut vastaavasta, mutta jotenkin tästä ymmärsin, että sellaista tosiaan on tapahtunut. Eng.kielisessä versiossa Magee kertoo siitä, että hän mietti pitkään, voiko hän kertoa tästä aiheesta ja että onko hänellä siihen oikeutta ja Böllin kautta löytyi sitten vahvistus, että hän voi niin tehdä.
Mitä tulee kirjoitukseni lopetukseen, niin on kamalaa, että olemme tällaisessa kylmässä poliittisessa tilanteessa, jossa on vaikka mitä lietsontaa ja vääristelyä tiedotusvälineissä. Luen parhaillaan Marysé Condea ja hänen romaanissaan tulee erinomaisesti esiin, mitä on poliittinen diktatuuri yksipuoluejärjestelmineen ja näennäisine tasa-arvoineen, jotka käytännössä ovat jotain aivan muuta.
Ei kai voi muuta kuin toivoa, että ihminen joskus oppisi, vaikka siitä ei juuri nyt mitään viitteitä olekaan.
Kiitos Leena pitkästä upeasta kommentistasi. Mukavaa viikonalkua!