Celeste Ng: Everything I never told you

Jos rakkaus ei riitä, jos toiselle hyvän tahtominen ei riitä, mikä sitten riittäisi? Miten oma sokeutemme voi olla niin täydellistä, että emme näe mitä lähimmillemme on tapahtumassa? Miten perhe voi samanaikaisesti olla sekä ulospäin täysin toimiva että sisäisesti täysin epäkunnossa?

Celeste Ng:n esikoisteos Everything I never told you tulee olemaan korkealla, kun mietin parhaita vuoden 2015 aikana lukemiani kirjoja. Se täytti minut kuin ilmapallon, josta päästelin ilmoja hyvin hyvin hitaasti. Ng on huikaisevan taidokas kirjoittaja ja hänen romaaninsa sisältää kohtia, jotka melkein pysähdyttävät lukijan sydämen. Loppuun hän varaa vielä kaksi varsin suurta yllätystä, jotka ainakin minussa herättivät varsinaisen tunnemyrskyn. Ng viipaloi kiinalais-amerikkalaisen Leen perheen terävällä veitsellä. Lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin kirjan henkilöhahmot ja näin lukijalle avautuvat myös ne pisteet, joissa tapahtumien kulkuun olisi voinut vaikuttaa. Tämä on kuitenkin jälkiviisautta, joka turhuudessaan on karmivaa. On myöhäistä. Aivan liian myöhäistä vaikuttaa enää mihinkään.

*

Everything I never told you alkaa yhtä tyrmäävän kylmästi kuin Albert Camus'n Sivullinen.

"Lydia is dead. But they don't know this yet. 1977, May 3, six thirty in the morning, no one knows anything but this innocuous fact: Lydia is late for breakfast."

Perheen silmäterä, 16-vuotias Lydia on kuollut ja hyvin pian alkaa yhä enemmän  näyttää siltä, että Lydia on tehnyt itsemurhan. Kyseessä on perhedraama, yksi jäätävimmistä perhedraamoista, joita olen lukenut. Tässä tarinassa jäätävyys ei synny siitä, että perhe olisi jotenkin erityisen vinksahtanut tai että se kätkisi sisälleen kamalia peiteltyjä salaisuuksia, jotka vähitellen tihkuisivat päivänvaloon. Päinvastoin jäätävyys syntyy siitä, että Leen perhe on ihan tavallinen perhe, jossa perheenjäsenet rakastavat toisiaan ja haluavat toisilleen hyvää. Tästä huolimatta asiat menevät pahimmalla tavalla pieleen: Lydia löytyy kuolleena kodin lähellä olevasta järvestä.

Celeste Ng:n teos sisältää kaikki elementit, jotka saattaisivat johtaa siihen, että tarinasta tulisi perheenjäsenten välistä syyttelyä. Sietämätöntä perhemössöä, jota lukija seuraisi myötähäpeän sävyttämin tuntein. Näin ei kuitenkaan käy. Ei sinne päinkään. Ng:n kuvaus ei sorru sen enempää yli- kuin alilyönteihinkään. Hän tarkastelee Leen perheen perheenjäseniä patologin tarkkuudella ottamatta kantaa tai antamatta selityksiä. Romaanin ehdoton vahvuus ovat sen moniulotteiset henkilöhahmot, jotka estävät kaikki helpot tulkinnat ja syyllistämisyritykset.

James ja Marilyn Leen kiinalais-amerikkalainen perhe asuu ohiolaisessa pikkukaupungissa Middlewoodissa. Perheessä on kolme lasta: teini-ikäiset Nath ja Lydia sekä heitä huomattavasti nuorempi Hannah. Ng luo Leen perheelle juuret kertomalla Jamesin ja Marilynin kasvuvuosista. Samalla hän näyttää, miten Jamesin kokema toiseus ja Marilynin kasvatus imeytyvät osaksi heidän genetiikkaansa ja miten niiden vaikutukset välttämättä ulottuvat myös heidän lapsiinsa. Ng osoittaa kylmäävällä tarkkuudella, miten lapsuuden kasvuympäristö ei päästä meistä otettaan, vaan määrittää meidän elämäämme vielä aikuisinakin. On paradoksaalista, että mitä enemmän rimpuilemme irti lapsuudestamme, sitä vahvemmin se pitää meitä otteessaan.  Niin kauan kuin kasvattajina pyrimme tekemään tietoisesti toisin kuin vanhempamme, olemme vielä omien lapsuuskokemustemme vankeja: luomme näennäisesti vaihtoehtoista tarinaa, jonka ylin motivaattori on omien lapsuuskokemuksiemme neutralointi ja niistä toipuminen. Niin kauan kuin lapsuus salakavalasti määrittää tekemisiämme, tulkitsemme lastemme kokemuksia omien kokemustemme kautta. Tästä saavat alkunsa väärintulkinnat ja sokeus.

Kun James oli pikkupoika, hän kärsi erilaisuudestaan, eikä hän ole päässyt toiseudentunteista kokonaan eroon vielä aikuisenakaan. "Et ole tarpeeksi amerikkalainen" on lause, joka hyvin helposti alkaa kaikua hänen päässään. Koulussa James oppi ensimmäiseksi, että "viallisine" silmineen hän ei ollut kuin muut. Lukiossakin hänen päällimmäisin tunteensa oli epämukavuus, joka syntyi siitä, että hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi "senaattorien jälkeläisten ja Rockefellerien seurassa." Ensimmäinen halkeama Jamesin kokemaan erilaisuuteen syntyi vasta kun hän tapasi Marilynin. Kun tämä halasi häntä, Jamesista tuntui, että Amerikka vihdoinkin hyväksyi hänet. Siitä hetkestä alkaen James alkoi kuitenkin pelätä, että universumi tajuaisi, että hän ei ole Marilynin arvoinen tai että Marilyn alkaisi nähdä Jamesin sellaisena kuin hän itse itsensä näki. "that [...] she would see him as he had always seen himself: a scrawny outcast, feeding on scraps, reciting his lines and trying to pass. An imposter."

Omien kokemustensa vuoksi James korostaa Lydialle sosiaalisuuden ja ystävien merkitystä. Hän ostaa tyttärelleen viimeistä muotia olevia vaatteita. Tekee kaikkensa, jotta Lydia sopeutuisi joukkoon, eikä hänen tarvitsisi kärsiä samoista erilaisuuden tunteista kuin hän itse. Sen enempää James kuin Marilynkaan ei kuitenkaan tiedä, että Lydilla ei ole ystäviä. Että häntä ei kutsuta juhliin ja että hän seisoo välitunnit yksinään. Vanhemmat ovat onnellisia, kun Lydia puhuu pitkiä puheluita tietämättä, että luurin toisessa päässä ei ole ketään. He nyökyttelevät tyytyväisinä, kun Lydia vastailee hänelle esitettyihin kaverikysymyksiin aavistamatta lainkaan, että Lydia ei ole ollut enää vuosiin tekemisissä mainittujen kaverien kanssa. Mikä voisi olla yksinäiselle kamalampaa kuin se, että hänelle jatkuvasti toitotetaan, että ystävät ovat elämän tärkein asia.

*

Marilyn haluaa tehdä kaiken toisin kuin äitinsä. Hän haluaa Lydian saavan kaikki mahdollisuudet, koko maailman olevan avoin tyttärelleen. Marilynin oma äiti kuuluu naisiin, joille tärkeintä on kodinhoito. Marilynin äidin elämänfilosofia tiivistyy punaiseen reseptikirjaan, joka kulkee Ng:n romaanissa sukupolvelta toiselle. Keittokirjan symbolinen merkitys on valtava ja kun sanon valtava, tarkoitan että se on todella todella valtava. Tulee kylmä ja tulee kuuma, kun vain ajattelenkin Ng:n romaanin keittokirjaa joka punaisesta väristään huolimatta on musta ja tukahduttava. Oikeastaan se ei ole keittokirja lainkaan, vaan lakikirja. Säännöskokoelma, joka määrittää hyvän naisen ja äidin.

"Always cookies in the cookie jar! Is there a happier symbol of a friendly house?"

"If you care about pleasing a man - bake a pie. But make sure it's a perfect pie. Pity the man who has never come home to a pumpkin or custard pie."

"Betty's pickles! Aunt Alice's peach conserve! Mary's mint relish! Is there anything that gives you a deeper sense of satisfaction than a row of shining jars and glasses standing on your shelf?"

Marilyn, I feel you. Tunnen sen ahdistuksen, mikä Marilynissä herää hänen tutkiessaan äitinsä keittokirjaa. Itseasiassa minullakin on lasipurkkisyndrooma. Harva asia herättää minussa niin suurta tunnesekasortoa kuin täydellisessä järjestyksessä olevat ja nimikoidut lasiset säilytyspurkit. Olen varsin tietoinen siitä, että kyseessä on senkaltainen naiseuden ilmentymä, joka on täysin ulottumattomissani.

Marilyn on kiinnostunut fysiikasta ja hän haaveilee lääkärin ammatista. Säilytyspurkit kuitenkin nauravat hänen unelmalleen. Ne suorastaan huutavat: mikä sinä luulet olevasi? Naisen elämä täydellistyy lasisissa säilytyspurkeissa. Olet surkea epänainen. Häpeä. Onko sinulla edes piparkakkujen säilytyspurkkia? Etkö edes piirakkaa osaa leipoa?

Marilynin äiti on 1950-luvun amerikkalaisen kotiäidin ruumiillistuma, jonka elämäntehtävä on taloudenpito. Se tapahtuu tarkkojen sääntöjen ja päivästä toiseen toistuvien rutiinien mukaan. Kun Marilyn saa stipendin Radcliffeen, on hänen äitinsä riemastuksissaan. Ei siksi, että tytär sai opiskelupaikan, vaan siksi, että tämä sai mahdollisuuden tavata "monia ihastuttavia Harvard-miehiä." 1950-luvun perusamerikkalaisessa yhteiskunnassa sukupuoliroolit istuvat tiukassa kuin liian pieni vihkisormus. Naisen ensimmäisen elämäntehtävä on löytää hyvä aviomies. Loppuelämänsä hänen kuuluu omistaa miehensä palvelemiselle ja  hänen miellyttämiselleen.

Marilynille kamalin ajatus on, että hänen elämästään tulisi hänen äitinsä elämän toisinto. Koulutus on avaamassa hänelle tien vapauteen, mutta kuinkas sitten käykään. Kuvioihin tulee James ja pian Marilyn huomaa olevansa paitsi kahden pienen lapsen äiti, myös sidottu arjen rutiineihin. Hyvästi unelmat! Marilyn kuitenkin nousee kapinaan ja jättää miehensä ja lapsensa viimeistelläkseen opintonsa. Hän melkein onnistuukin, mutta hänen ruumiillaan on esitettävänään uusi yllätys: Marilyn huomaa olevansa raskaana.

Ng kuvaa Marilyninin vaikeita ratkaisuja taidokkaasti. Äitiys ja ura osoittautuvat yhteensopimattomaksi yhdistelmäksi ja Marilyn joutuu luovuttamaan. Hän siirtää omat unelmansa Lydian harteille ja valmentaa tätä fysiikan opiskeluun jo hyvin pienestä pitäen. Lydia taas on tehnyt päätöksen, että jos äiti vaan palaa takaisin, hän tekee ihan mitä tahansa tämä pyytää ja toivoo. Marilynin Lydiaa kohtaan asettamat vaatimukset ovat ahdistavia. Miten helppoa olisikaan syyttää häntä siitä, minkälaisen käänteen tapahtumat saavat. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia. Äidin ja tyttären välinen symbioosi on hakattu kasaan pitkin ja terävin nauloin. Sen ytimessä on Marilynin suunnaton rakkaus tytärtään kohtaan. Rakkaus, joka tukahduttaa ja estää Lydiaa löytämästä omaa polkuaan.

*

Lydian turva on hänen veljensä Nath, jota vanhemmat tuskin huomaavat. Lydian suhde Nathiin saa tuhoisia mustasukkaisuuden muotoja, kun veli on lähdössä kotoa opiskelemaan. Harvoin olen lukenut niin täyteläistä sisaruussuhteen kuvausta kun mitä Ng kirjassaan esittää. Ne pienet nyanssit ja kilpailu vanhempien huomiosta. Perheen nuorin lapsi Hannah on tottunut olemaan näkymätön, mutta juuri hän näkee monia asioita, joita muut eivät huomaa. Leen perheen onni rakentuu Lydian ympärille samanaikaisesti kun Lydia alkaa saada yhä huonompia arvosanoja ja pelkää niiden näyttämistä äidilleen.

Äidin poissaolo on traumaattinen kokemus sekä Nathille että Lydialle, eikä kukaan osaa auttaa heitä niiden monimutkaisten tunteiden kanssa, joita se tuo mukanaan. Nathin pelastukseksi koituu USA:n suorittama avaruuslento. Nath uppoutuu lennon yksityiskohtiin ja hetkeksi hän pystyy unohtamaan äidin poissaolon tuottaman tuskan. Seuraava sitaatti on yksi teoksen vaikuttavimmista kohdista.

"Long after the rocket faded into blue, the camera stayed trained on the sky, on the fading plume of white it left behind. For the first time in a month, he [Nath] forgot, for a moment, about his mother. Up there - eighty-five miles high, ninety, ninety-five, the counter said - everything on earth would be invisible. Mothers who disappeared, fathers who didn't love you, kids who mocked you - everything would shrink to pinpoints and vanish. Up there: nothing but stars.

On katsottava korkealle ja kauas, jotta se, jonka keskellä elämme menettäisi puristusotteensa. Vähitellen Nath ottaa Lydialle varatun paikan perheen älykkönä, vaikka vanhemmat eivät koko asiaa huomaakaan. Kun syyllisiä Lydian kuolemaan etsitään, Nath on varma, että naapurin Jackillä on jotain tekemistä asian kanssa. Jackillä, jonka seurassa Lydia alkoi liikkua ärsyttääkseen veljeään, jolle hän oli mustasukkainen. Jack on Lydian kapinan väline. Ajelut hänen autossaan raottavat sitä sakeaa verhoa, jonka Marilynin tyttäreensä asettamat odotukset ovat Lydian ja elämän väliin iskeneet.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille, mutta erityisesti jokaiselle, joka on vanhempi. Ng:n teos nostaa esiin epämiellyttäviä kysymyksiä ja tekee sen tavalla, joka tekee selitysyrityksistämme paitsi turhia, myös naurettavia. Olemmeko kykeneviä antamaan lapsillemme lapsuuden ja nuoruuden, jonka ohjaksissa ei kummittele omien kokemustemme kompensointi?  

Celeste Ng: Everything I never told you (2014)

Blackfriars