Siirry pääsisältöön

Jennifer Clement: Basquiatin leski

"Tiedättehän, että tässä maassa on paljon lapsia, jotka katsovat sellaisia paikkoja kuin museot, konserttitalot ja muut kulttuurikeskukset ja ajattelevat, etteivät ne ole minun kaltaisilleni ihmisille - ihmisille, jotka näyttävät sellaisilta kuin minä ja jotka tulevat sieltä, mistä minä tulen. Voin vakuuttaa teille tässä ja nyt, että mailin päässä täältä asuu lapsia, jotka eivät ikinä ajattelisi olevansa tervetulleita tähän museoon."

Edellisessä kappaleessa siteeramani sanat eivät olet Jennifer Clementin romaanista, vaan ne ovat peräisin Michelle Obaman puheesta, jonka hän piti New Yorkin uuden Whitney-taidemuseon avajaisissa (Helsingin Sanomat, 13.5.2015). Michelle Obama kiinnitti puheessaan huomiota siihen, että taidemaailma on ollut ja on edelleen hyvin valkoinen. Tämä on se asiaintila, jota Jean-Michel Basquiat halusi omalla taiteellaan muuttaa.

*

Taideteoksia ja kokaiinin nuuskutusta. Agressiokohtauksia ja rahoilla leventelyä. Juhlimista, yöihmiselämää ja taistelua rasismia vastaan. Sellaista oli Jean-Michel Basquiatin (1960-1988) elämä, josta tässä teoksessa kerrotaan hänen leskensä eli tyttöystävänsä Suzanne Malloukin näkökulmasta.

Kirjailija Jennifer Clement on Suzanne Malloukin hyvä ystävä ja hän tunsi myös Basquiatin henkilökohtaisesti. Kuka ihmeen Basquiat? Yhdellä lauseella sanottuna: mies, joka maalasi mustan miehen taidemuseoihin. Mies, jonka kavereita olivat Andy Warhol, Julian Schnabel, Keith Harring ja Madonna - muutamia kuuluisimpia mainitakseni. Mies, joka eli kiihkeästi, oli vaikea ja lahjakas.

Jean-Michael on yöeläin, oikea myyrä. Päivänvalo sattuu, aurinko sattuu, mutta illalla hän muuttuu taikuriksi, Merliniksi, jolla on kaikki hallussa ja hohtoa elämässä. Yöt ovat huumeille. Huumeet ovat yö. Päivänvalossa Jean-Michael painuu omaan varjoonsa ja mönkii sen sisään.

Clementin teoksen suurin arvo on siinä, että hän tekee Basquiatin meille tutuksi. Kaikista Basquiatin elämän lieveilmiöistä riippumatta olennaista on, että Basquiat oli ensimmäinen musta taidemaalari/graffititaiteilija, jonka teoksen läpäisivät valkoisen seulan ja päätyivät yleisön nähtäviksi gallerioihin ja museoihin. Tämä tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla. Siihen asti kuvataidenäyttelyt olivat olleet valkoisten yksinoikeusaluetta.

Elämä piirtyy esiin teoksessa vimmaisena ja arvaamattomana. Teos sisältää monia otteita Suzannen päiväkirjoista, jotka luovat autenttista kuvaa New Yorkin taidepiireistä. Suzannen osa Basquiatin muusana ei ollut helppo ja hän joutui kärsimään epäinhimillisen paljon eläessään yhdessä tämän kanssa. Heidän välisensä teippi oli kuitenkin vahvaa, vaikkakin sillä oli sahalaitaiset reunat. 1980-luvun alussa aids astuu kuvioihin ja hautajaisia vietetään yhä useammin. Clement kertoo myös poliisin brutaalista rasistisesta väkivallasta Basquiatin ystävää, Michael Stewartia kohtaan.

Huone haisee pilaantuneelta lihalta. Suzanne peittää kameran takillaan, vetää lakanan Michaelin päältä ja valokuvaa jokaikisen jäljen. Michaelin kasvot ovat pienillä haavoilla ja lasinsirpaleita on mennyt ihon sisään. (Myöhemmin Suzanne kuulee, että poliisit iskivät poliisiauton ikkunan rikki Michaelin päällä.) [...] Hänessä ei ole yhtään kohtaa, johon ei olisi sattunut.

Basquiat maalaa Stewartista työn nimeltä Untitled, jossa kaksi poliisia hakkaa mustaa miestä. Hän kuolee huumeiden yliannostukseen. Myöhemmin myös Suzanne piti oman taidenäyttelyn, mutta päätyy jättämään taidepiirit ja opiskelee lääkäriksi. Nykyisin hän toimii terapeuttina, jonka erikoisalaa ovat taiteilijat. Jennifer Clementin tapasin viime vuonna ohimennen Maailma kylässä -festivaaleilla. Tällä kohtaamisella on nyt erityinen merkitys, kun mietin Basquiatia ja hänen kuumeista elämäänsä.

"Se miten ihmisten käy, on niin outoa: minne kukakin menee ja mitä kenestäkin tulee."



Jennifer Clement: Basquiatin leski  - Rakkaustarina (2015)
244 sivua
Alkuteos: Widow Basquiat - A Love Story
Suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: LIKE

Kommentit

  1. Luulin, että en osaa sanoa tähänkään kirjaasi mitään, mutta koska ihailen Michelle Obamaa ja olen hänestä lukenut myös elämäkerran blogiini, huomasin tuon rohkean lauseen ja fanitan sitä. Se oli ja on niin totta ja rohkea Michelle sanoi sen kaikille. Hyvä, sillä nyt tuli painoarvoa, joka voi antaa lisää voimaa muutoksen tuuliin.

    (Aika kuluu. Se katooaa jonnekin mustiin aukkoihin. Sataa, puut tulevat lehteen, kirjosiepot ja mustarastaat, puro solisee, ystävän kanssa lounas, ystävän isän äkillinen lähtö eilen, muistoruno, 'Leena, missä on se tietty muistoruno?', jopa hallaa luvassa, huputan herkän magnoliaherran, Messelin hallaharsoon, varjelen hänen nuppujaan, huominen lounastapaaminen, lakkaa kynnet, suojaa valkoisten varjoliljonen alut jäniksisltä, mene ajoissa sänkyyn herra Javierin kanssa, mutta älä innostu liikaa, sillä aamulla on aikainen herätys...)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minun on vaikea kuvitella tilannetta, että sinä et osaisi sanoa jotakin. Saa sanoa mitä vaan tietenkin ja ei haittaa vaikka olisi asian vierestäkin. Keskustelu kanssasi on aina antoisaa.

      Osui silmiini nuo Michelle Obaman sanat nyt oivallisesti, kun olin juuri lukenut Clementin kirjan. Ja nyt harmittaa hirmuisesti, kun selvisi, että Clement oli taas ollut Suomessa ja esiintynyt kirjatilaisuudessa Michael Monroen kanssa. Voi pahus, että en tiennyt tästä.

      Voi magnoliaherraa. Ilmastomme on koetus. Kaunista tänäänkin aamulla, mutta kylmää. Eilen oli hieno auringonpaiste Hanami-juhlassa, mutta hetken päästä satoi jo rakeita. Miten muuten sujuu sängyssä Javierin kanssa? Entä sängyn ulkopuolella?

      Kiitos kun kommentoit.

      Poista
  2. Hämmentävää ajatella, että vielä 1970- ja -80-luvulla kuvataidenäyttelyt olivat valkoisten yksinoikeusaluetta. Surullista, että taiteen esillepääsyyn on vaikuttanut ihonväri. Eikö kriteereiden pitäisi olla jotain aivan muita?
    Jennifer Clement kirjoittaa ilmeisen kiinnostavista aiheista. Varastettujen rukouksen vuoren luin viime vuonna, ja siitä jäi lähinnä mieleen aihe, joka hätkähdytti vahvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se aika uskomatonta. Tosin mustat saivat Amerikassa äänioikeudenkin vasta 1960-luvulla. Halusin tähän juttuuni ottaa mukaan myös Michael Stewartin kohtelun. Varsinkin, kun tänä vuonna on taas ollut ikävän paljon poliisiväkivaltaa mustia kohtaan.

      Clementin kirjat eivät ole kirjallisesti huippuja, mutta hänen valitsemansa aiheet (tai ainakin Varastettujen rukousten vuori ja tämä Basquiat) ovat hyvin kiinnostavia. Pitääkin tutkia, mitä muuta hän on kirjoittanut.

      Kiitos kun kommentoit.

      Poista
  3. Tätä kirjaa katselin kevään kirjakatalogeissa ja äskettäin e-kirjaputiikista. Teki mieli ottaa, mutta jätin hyllyyn. Ehkä pitäisi tarttua... Kiitos hienosta tekstistäsi!

    P.S.: sun luku- ja bloggaustahti on niin huima, ettei hitaampi meinaa perässä pysyä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän ansiot eivät ole kaunokirjalliset. Asia sitten on sitäkin tärkeämpi.

      Alkuvuodesta on tullut luettua aika paljon ja siitä on kertynyt bloggausjonoja.

      Poista
  4. "Se miten ihmisten käy, on niin outoa: minne kukakin menee ja mitä kenestäkin tulee." Voi kyllä, outoa se on. Ja mihin kaikkeen se lopulta perustuukaan? Kaikki tämä eriarvoisuus eilen ja tänään on niin, niin väärin.

    PS. Kaisa Reetta tuossa yllä osuu kyllä erinomaisen oikeaan: olet hämmästyttävän ehtiväinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on minustakin niin hieno lause. Hirveän paljon voi olla kiinni niin pienestä, eikä sitä tapahtumahetkellä tiedä, mikä juuri kyseisestä jutusta saattaa olla alkamassa.

      On tässä tullut nyt tosiaan aika paljon blogattua ja luettuakin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän