Norjalaisen Hanne Ørstavikin Vecka 43 on lumoava kokemus. Se käsittelee asioita, joista lukeminen saa minut suuremmanpuoleiseen hurmioon.
Aiemmin lukemieni Ørstavikin teosten pohjalta saatoin odottaa, että Vecka 43 olisi teos minun makuuni. En silti osannut aavistaa, miten valtaisan maailman sen minulle avaisi. Itse teoskin päätyi omistukseeni sattumankauppaa, kun löysin sen Helsingin Kampin linja-autoaseman kierrätyspisteestä. Olisi voinut hyvinkin kulua useampikin vuosi ennen kuin tämä teos olisi päätynyt lukuuni, mutta ollessani lähdössä saareen nappasin sen mukaani enempiä ajattelematta lähinnä siksi, että kyseessä oli kevyt pokkari. Kevyt painonsa vuoksi. Siis.
Vecka 43 kertoo vähän yli kolmekymppisestä Solveigista, joka saatuaan valmiiksi kirjallisuustieteen väitöskirjansa päätyy opettajaksi pieneen korkeakouluun. Samassa koulussa toimii opettajana myös Hilde, jonka persoonaa kohtaan Solveig tuntee kummaa, toisinaan lähes pakonomaista vetoa. Taustalla kummittelee Solveigin ja hänen äitinsä kompleksinen suhde. Heidän välillään oleva viiltävä lasipala, josta Solveig ei tiedä, mitä se on ja miten sen saisi pois. Solveigin tulevaisuutta puolestaan hallitsee kuva, jossa hän kävelee parrakkaan, hieman lihavan miehen kanssa pitkin merenrantaa. Mukana kuvitelmissa on toisinaan myös koira.
Edellisessä kappaleessa mainitut asiat ovat niitä, jotka tämän teoksen kohdalla voidaan kiistattomasti todeta ja jotka jokainen lukija tästä teoksesta löytää. Niistä ei sen enempää, koska palan halusta päästä varsinaiseen asiaan eli siihen osastoon tätä teosta, jossa puhutaan kirjallisuudesta. Mainittakoon nyt vielä ensin, että Ørstavikin henkilökuvaus on valtaisan upeaa, kokonaisvaltaista ja psykologisesti syvää. Siinä määrin vavahduttavan pakahduttavaa ja rehellistä, että haluan käyttää siitä korkeinta henkilökuvausadjektiiviani eli ilmaisua "robinsonmainen." Viittaan luonnollisesti yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Marilynne Robinsoniin, jonka teos Lila vakiinnutti tämän adjektiivin kielenkäyttööni.
Olikohan vielä jotain, mitä piti sanoa ennen kaikkea sitä, mitä nyt varsinaisesti haluan sanoa? Karkki on kädessäni ja voi miten nautinkaan, kun vielä hetken pidän itseäni piinassa ja vain haaveilen sen mausta.
Olkoon, en malta. Nyt sukelletaan kirjallisuuden ihanuuteen.
Ei, eipäs sittenkään. Ensin on vielä tarkasteltava Solveigin ja Hilden suhdetta. Ei, vaan ensin on mainittava vielä muutama sana Ørstavikin kirjoitustyylistä.
*
Ørstavikin tapa kirjoittaa on erittäin seikkaperäinen. Pienetkin arkipäiväiset asiat ja esineet kuvataan huolella oli kyse sitten vedenkeittimen käytöstä tai kylpyammeen tulpan irtikiskaisemisesta. Periaatteessa tämänkaltainen kuvaustapa saattaisi hyvinkin vaikuttaa ärsyttävältä, mutta Ørstavik tekee sen tavalla, joka luo lukijaan lähes transsinomaisen tilan. Samalla tämä kuvaustapa avaa minut vastaanottamaan teoksessa esitettyjä esteettiskirjallisia pohdiskeluja. Se toimii kuin mielen jooga, joka poistaa aivoissani olevat kireydet. Muutun yhä tyhjemmäksi tauluksi, johon Ørstavik kirjoittaa huomion toisensa jälkeen. Laajenen ja huomaan, että minussa on yhtäkkiä valtavasti tilaa, joka mahdollistaa sen pohtimisen, mitä huomaan itseeni kirjoitetun. Lukemisesta tulee meditaatiota. Päässäni heräävistä ajatuksista keskusteluja Solveigin kanssa.
*
Kuka Hilde on, kysyy Solveig. Kuka toinen ihminen on noin ylipäätään? Miksi jotakin ihmistä alkaa pitää sielunsa ihmisenä heti hänen tapaamisensa ensi hetkistä alkaen? Solveigille Hildestä tulee salakavalasti olemassolon peruskivi. Hilde saa Solveigin ylittämään omat rajansa. Yhtäkkiä hän huomaa kutsuneensa Hilden aamiaiselle tai kylpemään kotiinsa. Tarkoittamatta ollenkaan, nämä kutsut vain livahtavat ulos hänen suustaan. Hildellä on häneen sellainen vaikutus.
Jokaisella meistä on jonkinlainen kuva siitä, millaisia olemme. Toisen, kolmannen ja neljännen ihmisen kuva meistä voi olla varsin toisenlainen. Mikä näistä kuvista on oikea? Onko oikeaa kuvaa edes olemassa ja vaikka olisikin, voiko siitä päästä selville. Identiteetti, lempilapseni, se taas lauhkeassa kesätuulessa heiluu, kun tätä kirjoittelen. Miten hirvittävän vaikeaa on tietää, millainen on itse ja millainen on toinen ihminen? Ja toisaalta, miten helppoa onkaan luoda toisesta ihmisestä kuva, jota alkaa pitää totuutena hänestä. Miten helppoa onkaan hakata tämä kuvaa kiveen ja miten vaikeaa sitä myöhemmin muuttaa, jos siihen on tarvetta.
Solveig on Solveig ja Hilde on Hilde. Heidän välisensä suhde on maasto, joka on ainutkertainen. Juuri sitä samaa maastoa ei ole kenenkään muiden ihmisten kuin Solveigin ja Hilden välillä. Tämä asia on tietysti päivänselvä, mutta Ørstavikin lukeminen lisää sen havaitsemisen syvyyttä. Jokaisella meistä on jokaisen tuntemamme ihmisen kanssa yhteinen maasto, jota meillä tai hänellä ei ole kenenkään muun kanssa. Maailman mittakaavassa näitä maastoja on käsittämätön määrä, enemmän kuin ihminen pystyy ymmärtämään. Jokainen niistä on erityinen ja ainutlaatuinen. Tässä on nyt jotakin aivan hurjaa.
Tuntuu, että Solveig haluaa päästä Hilden sisälle. Ørstavik kuvaa korostetun paljon katseita ja hymyjä. Tulkitsen tämän niin, että katseet ja hymyt ovat portteja, jotka mahdollistavat meidän astua toisen ihmisen sisällä oleviin huoneisiin. Mahdollistavat meidän tulla osaksi hänen huoneitaan ja sukua. Myös kirjallisuus on huone, jonka sisällä huoneita on loputtomiin. Myös jokaisen lukijan ja tietyn teoksen välillä on ainutlaatuinen maasto, muutttuva ja liikehtivä, mutta aina erilainen kuin kenenkään toisen ihmisen maasto kyseisen teoksen kanssa.
*
Vecka 43 sisältää useita erinomaisen kiinnostavia huomioita kirjallisuudesta. Solveigin suhde kirjallisuuteen muistuttaa hänen suhdettaan Hildeen. Sekä kirjallisuus että elämä ihmisineen ovat Solveigille entiteettejä, joista avautuu yhä uusia salaisia huoneita, joista avautuu yhä uusia salaisia huoneita ja näistäkin taas uusia salaisia huoneita. Kaikki tämä ikuisesti jatkuva saa Solveigin tuntemaan itsensä maatuskanukeksi, jonka sisältä löytyy aina uusi pienempi nukke.
Hon föreställde sig ett spel inuti ett spel inuti ett spel, i en oändlig rad, och på spelplanen längst in kunde hon se sig själv som en liten plastfigur som styrde en annan, ännu mindre plastfigur, med ryckiga, spastiska rörelser.
Solveig haluaa porata itsensä läpi kaiken nänennäisen päästäkseen sinne, missä on kirjallisuuden totuus. Kulkea läpi teoreettisten pohdintojen ja käsitteiden saapuakseen paikkaan, jossa kirjallisuus on koti ja syli. Matkallaan hän löytää reikiä, jotka muodostuvat siitä, että puhe kirjallisuudesta on usein laiskaa, ylimalkaista ja tärkeintä tavoittamatonta. Solveig vaikuttaisi uskovan, että on olemassa jokin kirjallisen teoksen salattu ydin, joka on mahdollista löytää.
Solveigin ajattelusta seuraa, että luen Vecka 43:a kuin dekonstruoiva piru raamattua. Kääntelen Ørstavikin sanoja, pyörittelen. Solveigin halu päästä syvemmälle ja syvemmälle tarttuu minuun ja lukemiseni käy todella hitaaksi. Väittelen Solveigin kanssa. En usko kirjallisten teosten ytimiin, joka makaavat odottamassa, milloin lukija löytää ne. Miten toivonkaan, että Solveig istuisi minua vastapäätä. Juttelisimme läpi päivien ja öiden. Pakottaisin hänet lukemaan muutaman sivun Derridaa. Sen jälkeen jatkaisimme taas. Viinilasit aina puoliksi täynnä.
Hyvin lukeminen vaatii rohkeutta, pohtii Solveig. Hänelle hyvä lukeminen on kommunikaatiota teoksen ja lukijan välillä. Tämän luettuani aloin kirjoittaa pienimuotoista tekstiä lukemisesta, mutta se ei ole ainakaan toistaiseksi valmistunut. Joka tapauksessas Ørstavik, kuten aiemmin tänä vuonna myös Azar Nafisi, saavat minut miettimään, miten tulisi lukea, jotta lukisi syvemmin. Miten näennäisen helppoa onkaan lukea teos ja kirjoittaa siitä muutama sana ja se on sitten siinä. Löysää, epäkunnioittavaa käytöstä kirjallista teosta kohtaan. Niinkö helpolla haluan itseni päästää? Niinkö kiire on tarttua seuraavaan teokseen?
Onneksi on tällaisia teoksia kuin Vecka 43, jotka pakottavat pohtimaan. Jotka seisovat edessä kuin ladonovi, jota ei niin vaan työnnetä syrjään. Jotka muuttavat lukijansa. Jotka vaativat paljon. Jotka vaativat enemmän. Jotka jättävät lukumieleen mustelmia, joiden ei haluaisi paranevan.
Det finns böcker som når in och rör vid en så att man blir darrig och skröplig, som öppnar utsikter och gläntar på djup och sammanhang man inte anade fanns där men som plötsligt blir synliga som igenomskinliga nät.
Solveig etsii aitoa niin ihmisistä kuin lukemastaankin. Kokemusta ei voi artikuloida, jos kokemus ei ensin ole muodostunut lukijan mielessä. Kirjallisuutta voidaan tarkastella eri teorioiden kautta, mutta sen suhteen, onko teos aito, teoriat ovat käyttökelvottomia. Kokemus teoksen aitoudesta on minullekin keskeinen kysymys, vaikka aitouden määritteleminen ei ole helppoa, eikä ehkä edes kovin tärkeäkään. Aitous on kokemus. Tunne ja käsitys teoksesta. Sitä joko on tai ei ole. Jos asiaa joutuu miettimään, aitoutta ei ole. Aitoutta ei tule sekottaa uskottavuuteen.
Solveig pohtii myös kirjallisen teoksen merkitystä. Sanat voivat olla tyhjiä tai täysiä, niillä voi olla merkitystä tai ei. Mitä merkitys on ja mistä se tulee? Ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn mukaan merkitys on tyhjyyttä, joka täytetään sanoilla. Merkityksen luonne ei ole sulkeva, vaan avaava. Merkitykselle on ominaista, että se on syntymisen tilassa. Se on tuloillaan olevaa liikettä.*
Solveigin mukaan hyvä kirjallisuus haastaa lukijansa. Porautuu lukijaan, naulitsee hänet ja pitää kiinni. Lukiessani Vecka 43:a tuntuu juuri tältä. Olen pääsemättömissä. Olemassaolostani on tullut romaanihenilön olemassaoloa. Kirjallisuudessa on voima, joka voi tuoda ihmiset yhteen, liimata heidät tiukemmin kiinni toisiinsa kuin mihin mikään muu elämisen muoto pystyy. Samanaikaisesti tämän voiman kanssa on olemassa vastavoima, joka voi repiä ihmiset toisistaan irti. Repiä niin, että sattuu joka paikkaan. Tämän myös Solveig joutuu huomaamaan.
Hanne Ørstavik: Vecka 43 (2003)
Ruotsinkielinen käännös: Lotta Eklund
Norjankielinen alkuteos: Uke 43 (2002)Kustantaja: Alfabeta Bokförlag
*Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012
Miten hieno arvio, Omppu! Olen innoissani! Onkohan tätä suomennettu?
VastaaPoistaOlen lukenut Orstavikilta Papin, joka oli hyvä, muttei näin upea kuin miltä tämä kuulostaa. Henkilökuvaus oli kyllä hyvää, mutta ehkä jollain tavalla läpeensä synkän vatuloivaa. Ilo oli vähissä myös lukijalla. Tässä olisi kuitenkin kirjallisuus aiheena, ja se tietysti säväyttää.
Yritin etsiä, että onko tätä saatavilla suomeksi, mutta en löytänyt. Ehkä ei sitten ole. Ja jos ei ole, niin ei varmaan tulekaan. Olen lukenut pari Örstavikia aiemmin ja ne eivät olleet naimisissa kirjallisuudentutkimuksen kanssa niin kuin tämä kirja. Nekin olivat kyllä hienoja. En vaan nyt muista, mitkä teokset ne olivat.
PoistaTämä on hitaasti luettava helmi. Asiat eivät varsinaisesti pomppaa tekstistä esiin, vaan lukija saa tonkia ja käännellä tehdäkseen löytöjä. Kiitos kehuista ja kommentista.
Tunnemyrskyä aiheuttavat ja ajatteluun ajavat kirjat ovat autuutta. Vecka 43 on vaikuttanut sinuun syvästi...Täytyypä katsella jos tämän saisi jostain suomeksi, ruotsin kielen taitoni ei taivu tämäntyyppiseen kaunokirjallisuuteen.
VastaaPoistaKyllä vaan Kaisa Reetta ihanuutta ja autuutta ovat teokset, jotka saavat pohtimaan asioita monelta kantilta. Tässä vielä tematiikka oli erityisen rakasta ja lähesitä. Valitettavasti tätä ei taida olla suomennettu, muuta kirjailijan tuotantoa kyllä. Kiitos kommentistasi.
PoistaAlan taas kohta ehdotella sitä piknikkiä. Jos filosofit eivät ehdi, niin sinä saat toimittaa niiden virkaa. Oikeastaan ei haittaa, vaikka jäisivätkin kotiin. Voisimme keskustella identiteetistä ja kirjallisuusteorioista ja aitoudesta ja merkityksistä, ainakin. Todella, nämä kaikki ovat NIIN mielenkiintoisia kysymyksiä. Hieno kirjoitus sinulta, jälleen.
VastaaPoistaNyt alkaa olla hyvät sadesäät pitää piknikkiä. :) Ryhdyn mielelläni kuunteluoppilaaksi. Tässä lukiessa tapahtui myös sellainen mielenkiintoinen asia, että teksti synnytti halun lukea Merleau-Pontya. Luulen, että kirjailija on tutustunut hänen ajatteluunsa, koska kosketuskohtia löytyi enemmänkin. Ihania hengähdystaukoja arjessa ovat senkaltaiset kysymykset kuin mitä tämä teos esitti ja sai miettimään. Tiedän, että sinullekin juuri tämäntapaiset kysymykset ovat rakkaita. Ne pitää pakata mukaan piknikille. :) Kiitos paljon kommentistasi.
PoistaKuuntelin juuri Ørstavikin Lika sant som jag är verklig. Se ei ollut tyyliltään oikein suosikkejani (tällä hetkellä, aiemmin olen tykännyt ja koskaan ei voi tietää, milloin taas tykkään). En oikein tiedä, miten kuvallisin. Omia tunteitaan pohdiskeleva monologi. Mutta silti tykkäsin. Samalla tavalla ärsyttävä kuin
VastaaPoistaesim. Kochin kirjat. Tai Sinisalon.
Olisi ehkä pitänyt valita tuo Vecka 43, aihe vaikuttaa kiinnostavalta. Kun olin opiskellut kirjallisuutta ja analysoinut opintoihin myös muutaman elokuvan olin pitkään "miljöskadat", enkä osannut olla analysoimatta mitään lukemaani ja näkemääni. Osalle teoksista on hyvä uhrata ajatuksia, mutta aina ei tarvitse. Kirjallisuutta, kuten ei musiikkiakaan, ei tarvitse ymmärtää syvemmin, jos siitä nauttii.
Kaikista teoksista ei kyllä nauti, ennenkuin niihin pääsee sisälle ja piilomerkitykset avautuu. Lupaan blogata sellaisen marraskuun 20.
Osa kirjoista taas jää mieleen ja nostaa uusia ajatuksia jälkeenpäin. Lika sant som jag är verklig taitaa olla sellainen.
Kaivelin lukemisarkistojani. Olen näemmä lukenut myös tämän Lika sant som jag är verklig (tosin suomeksi). Sen lisäksi olen lukenut teokset Rakkaus sekä Kulunut aika. En mistään näistä oikein muista, millaisia ne olivat. Lukemisesta on jo 10 vuotta tai enemmän. Joka tapauksessa tämä on minusta erilainen kuin nuo Örstavikin muut, tosin saatan nyt muistaa väärinkin. Itse asiassa Vecka 43 on mielestäni hankalimmin lähestyttävä, koska sitä on luettava todella tarkkaan.
PoistaOlen samaa mieltä, että lukemaansa (tai taidetta ylipäänsä) ei tarvitse ymmärtää, jotta siitä voisi pitää ja nauttia. Tähän tietysti liittyy kysymys, mitä on ymmärtäminen ja milloin on ymmärretty riittävästi. Toisaalta sitten viehätys voi syntyä myös analysoinnista. Riiippuu myös teoksesta. Joskus on käynyt niin, että vasta blogatessa olen huomannut jotain juttuja, jotka ei lukiessa tullut edes mieleen. Kiitos paljon kommentistasi.
PS. Hirveän pitka aika odottaa, että tulee 20. marraskuuta. :)
PoistaToisinaan huomaa blogatessa, toisinaan muiden kommenteista. Juuri siksi toivoisin enemmän kommentointia ja keskustelua. Joskus tosiaan hoksaa jotakin jälkeenpäin ja saattaa harmittaa, että jäi kirjoittamatta.
PoistaSaa ollakin aikaa, minun täytyy ehtiä suomentaa analyysini.
Totta. Sellaisenkin olen huomannut, että välillä bloggaamiseen liittyy joku paine (sisäinen paine mikä lie, en sitä sinänsä tunnista) ja sitten kommenteissa saattaakin tavoittaa jotain hyvin oleellista teoksesta, jota ei blogatessa ole osannut ilmaista.
PoistaLupaan kestää urheasti marraskuun 20. päivään. :)