Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin.
Milan Kundera on yksi minulle rakkaimmista kirjailijoista. Jotain ehkä kertoo se, että kun hänen teostaan Kuolemattomuus ei vielä ollut ehditty kääntää suomeksi, luin sen malttamattomuuttani jo englanniksi. Kunderan seurassa olen tutkinut eurooppalaisen ihmisen sielua enemmän kuin kenenkään toisen.
Merkityksettömyyden juhla koostuu seitsemästä, fiktiota ja esseistiikka sekoittavasta luvusta. Esseekokoelmassa Romaanin taide* Kundera toteaa, että jos haluaa vangita maailman kompleksisuuden, siihen tarvitaan "ellipsin tekniikkaa." Kunderalainen ellipsi jakaantuu seitsemään osaan. Edellämainitun esseekokoelman osassa "Keskustelu sommittelun taiteesta," Kundera havainnollistaa tätä ajatustapaa analysoimalla teostaan Elämä on toisaalla, pilkkomalla sen osiin moderato, allegretto, allegro, prestissimo, moderato, adagio ja presto.
Itse käytän tässä päinvastaista tekniikkaa ja tiivistän Merkityksettömyyden juhlan seitsemän eri osaa yhdeksi kappaleeksi, jolle annan nimeksi accelerando ad libitum ("kiihdyttäen mieleni mukaan"):
Jokainen luulee olevansa oman elämänsä sankari. Tarkemmin katsottuna elämä on kuitenkin marionettiteatteri ja sankari vain yksi marioneteista, joita ohjaa äiti. Aina äiti. Ihminen haluaa viihtyä, etsii hyväntuulisuutta, keveää oloa. Olemassaolon salaisuus on olla ottamatta maailmaa vakavasti. Kohottakaamme siis malja siveydelle, kun enkelit putoavat ja Stalin tunnustaa uhrautuneensa ihmiskunnan vuoksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että tunnistaisimme merkityksettömyyden, sitä "täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan."
*
Navasta se kaikki alkaa. Niin sinulla kuin minullakin. Kaikilla muilla paitsi Eevalla, joka tuli tähän maailmaan ilman napaa. Ja meidän napanuoramme taas ulottuvat läpi aikojen aina Eevaan asti. On siinä aikamoinen kimppu. Suorastaan johtohässäkkä.
Myös Milan Kunderan Merkityksettömyyden juhla alkaa navasta. Mistäpä muustakaan, koska navasta nyt vaan alkaa ihan kaikki ja Kundera kertoo miehestä, joka pohtii napoja. Teoksessa ollaan myös usein Luxembourgin puistossa ja se vie minut niihin hetkiin, kun olen ollut siellä itse. Puistossa, joka minulle on erityisesti Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren puisto. Opin tuntemaan sen heidän puistonaan ja hetki, kun astuin sinne oli unohtumaton. Luxembourgin puiston patsaat, niistä Kunderakin kirjoittaa ja niistä minä otin valokuvia tietämättä miksi. Ehkä se oli keino ottaa pikkuriikkinen osa tuosta puistosta mukaani.
Merkityksettömyyden juhla ei ole minulle parasta Kunderaa. Jos en olisi lukenut häneltä niin paljon niin hyvää ja jos hänellä ei olisi niin erityinen paikka mielessäni, toteaisin varmaankin enempiä miettimättä, että tämä teos on hieman väsyneen oloinen. Siitä huolimatta se tarjoaa erinomaisen kiteytyneitä kurkistuksia ihmiselämän perimmäisen huoneen kysymyksiin. Merkityksettömyyden juhla on matkalippu, jonka Kundera ojentaa käteemme. Meidän tehtävämme on valita juna, vaunu, istumapaikka ja määränpää.
Teoksen aluksi siinä kuvauksen kohteena olevat henkilöt esitellään lukijalle ja näiden neljän pariisilaiskaveruksen kautta tarina kiertyy. Heistä jokaisella on juttunsa, kuten meillä kaikilla. Pari heistä ajattelee usein äitejään. Yksi valehtelee olevansa vakavasti sairas. Menneisyyteen kuviteltu tapahtuma muuttuu osaksi kertomusta ja kertoja tekee itseään tiettäväksi. Metataso ei kuitenkaan oikein jaksa nousta. Kunderan luoma näkemys elämästä on synkänpuoleinen. "Elämä on kaikkien kamppailua kaikkia vastaan". Anteeksipyytäjät ovat häviäjiä. Ihmiset yksinäisiä saaria, jotka eivät kohtaa toisiaan.
Elämässä ihmiseet kohtaavat, juttelevat, kiistelevät ja riitelevät tajuamatta puhuvansa toisilleen kaukaa, kukin omasta tornistaan, jotka on pystytetty eri kohtiin ajassa.
Merkityksettömyyden juhla marssittaa estradille myös Stalinin ja hänen 24 peltopyytään, jotka tunkeutuvat osaksi kirjoitusta. Kantin ajattelun kumoamalla ja Schonpenhauerin saappaita kokeilemalla Stalin perustelee, miksi diktatuuri on välttämätöntä. Mitä sitä nyt maailmanmenosta tulisi jos jokaisella olisi oikeus omaan mielipiteeseen? Kaaoshan siitä seuraisi. Tähän ongelman ratkaisu on diktaattori, jonka tahto on kaikkien muiden tahtojen yläpuolella. Diktaattori, joka kertoo, miten tulee elää, olla ja ajatella.
Diktaattori luo totuustason, jonka hän täyttää itsensä kannalta käyttökelpoisilla merkityksillä. Kysymykseni kuuluukin, olemmeko me oman elämämme diktaattoreja, joilla on kiire luoda merkityksiä, jotta emme ehtisi havainnoimaan, että merkitykset ovat kuin hattaraa tai eksynyt poutapilvi Majakovskin housuissa?
Kundera osoittaa, että ymmärtäminen ei ole välttämätöntä merkityksen kokemiselle. Kun mies ja nainen ihastuvat toisiinsa he puhuvat kumpikin kieltä, jota toinen ei ymmärrä. Toinen pakistania, toinen portugalia. Kunderalaisessa hengessä voi todeta, että ymmärtäminen - tai pikemminkin ehkä ymmärtämisen yritys ja vaatimus ymmärtää - on yliarvostettua. Parhaimmillaankin kokemus ymmärtämisestä on vain yksi merkityksen kokemisen osanen. Se ei takaa mitään, eikä sitä kenties ole edes olemassa. Pysyvää on vain merkityksettömyys. Sillä kuten sanottu:
Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin.
Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla (2015)
127 sivua
Ranskankielinen alkutoes: La fête de l'insignifiance (2013)
Suomentanut Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala
*Milan Kundera: Romaanin taide (L'art du roman, 1986), suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY
Tämähän on oivaltava ja oiva bloggaus :)
VastaaPoistaTorniteoria minusta pitää paikkaansa.
Minusta jokaisella pitää olla oma merkityksensä, (vaikka näin ei ole), ihmisestä tulee muuten nihilisti kyynikko, mielummin on sitten vaikka lapsellinen lyyrikko :)
Naurattaa tuo sinun sanaleikkisi. Kyllä vaan on parempi olla lapsellinen lyyrikko. Jatkakaamme sillä tiellä. Kiitos kehuista ja kommentista.
PoistaNaurun ja unohduksen kirja sekä Elämä on toisaalla ovat minusta enemmän kuin tämä, mutta Kundera on minullekin tärkeä.
VastaaPoistaUpea teksti. Minä vasta takeltelen tämän kanssa. Ainakin se ohut. Olen aina inissyt paksuista kirjoista, mutta taisin vasta tänään tajuta millainen on paksu kirja, kun silmäilin hyllyssäni Kortelaisen kirjaa Niin kutsuttu sydämeni (Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901.
Minusta tämän teoksen ulkoasu oli aika kamala. Tämä ei oikein ollut kirja, vaan kuin joku läpyskä, joka jossain työnnetään puoliväkisin käteen. Ihan kamalaa, mutta olisin saanut tästä varmasti enemmän irti, jos muoto olisi ollut toinen. Kiitos kehuista ja kommenteista.
PoistaKundera on minullekin rakas kirjailija - tai oli pitkän aikaa. Nyt viimeisimpiin en ole tarttunut, ehkä pelkään törmääväni jonkinlaiseen seinään tai kynnykseen, en osaa sanoa. Olemisen sietämätön keveys, Identiteetti, Kuolemattomuus ja Kiireettömyys ovat ikisuosikkejani.
VastaaPoistaNäin ollen, kiitos tästä.
Mukavaa kuulla, että sinäkin pidät Kunderasta. Minun suurin ihastukseni häntä kohtaan ajoittuu niihin teoksiin, jotka hän kirjoitti tsekiksi. Kuolemattomuus taisi olla niistä viimeinen. Sen jälkeen kirjoitetut taitavat kaikki olla enempi esseismin, filosofian ja kaunokirjoituksen sekoitusta. Hienoja kyllä nekin, mutta toimivat aika toisella tapaa kuin nuo aiemmat. Tosin joku muistaakseni on minulla välistä lukematta samoin kuin Kunderan esikoinen, Tsekkiläinen pila, jonka uusintapainoksessa nimi on pelkistynyt Pilaan.
PoistaKiitos kommentista.
Kunderaa rakastin minäkin nuorempana ihan jumalattoman paljon. Toit hänen ideansa riemukkaasti esille!
VastaaPoistaJa voi hyvänen aika - Unohdin Siltalan kun laadin syksyn kirjalistaa. Tämä teos tosi taisi ilmestyä jo keväällä, ellen väärin muista?
Jee. Yksi Kundera-fani lisää. Kyllä tämä ilmeistyi jo jokin aika sitten, olisiko tosiaan ollut keväällä.
PoistaMinua vähän kauhistaa, kun olen ajatellut, että Kundera tulee aina olemaan minulle yhtä merkittävä. Luimme pari vuotta sitten lukupiirissä Olemisen sietämättömän keveyden ja fiilis ei ollut ollenkaan sama kuin ensimmäisellä lukukerralla. Sen jälkeen en ole uskaltanut lukea mitään häneltä uudestaan. Erityisesti Kuolemattomuus on myös teos, joka sai minut sfääreihin, mutta ehkä senkin nyt pitää vaan antaa olla. Kiitos kommentista.
Kuolemattomuus on juuri luennassa ja on pelottavan ajankohtainen filosofioineen. Välillä meinaan kyllä väsyä täysiin virkkeisiin, ja tarinoihin, jotka haarautuvat sinne ja tänne. Saapa nähdä, mihin suuntaan kirjan loppu mieleni asettaa. Siteerattavaa tuntuu löytyvän joka sivulta...
VastaaPoistaKundera-konkarina olet selvästi sisäistänyt kirjailijan syvimmän olemuksen. Pyrin samaan pikkuhiljaa.
Voi kiitos Elina hienosta arvonimestä. :) Sisäistämisestä en kyllä tiedä, onko sitä tapahtunut, mutta olen lukenut melkein kaiken Kunderan kirjoittaman. Niistä uusimmista on muistaakseni yksi lukematta ja sitten esikoinen. Kuolemattomuus oli minusta niin hurjan hieno. Muistan miten hehkutin sitä ja kun ensin olin lukenut englanniksi, niin taisin vielä lukea sen sitten suomeksikin. Olisi kyllä kamalan jännää lukea se uudestaan, mutta en taida uskaltaa. Kiitos kommentista.
Poista"Olemmeko me oman elämämme diktaattoreja, joilla on kiire luoda merkityksiä, jotta emme ehtisi havainnoimaan, että merkitykset ovat kuin hattaraa..." Oi sinä ja Kundera <3 Olen hurmaantunut kaikista lukemistani Kunderan kirjoista (kaikkia en ole lukenut, en myöskään (vielä!) sitä ehkä keskeisintä), mutta tämän kanssa en ole vielä ehtinyt pitää kiirettä. Luulen myös, että ainakin se keskeisin on vuorossa ennen tätä... Kiitos, kun välähdytit tätä, Merkityksettömyyden juhlaa!
VastaaPoistaMikä se on se keskeisin? Ei saa vihjata ja jättää sitten kertomatta? Niin ja ihanaa, että sinäkin olet Kundera-fani. Meitähän onkin jo aikamoinen joukko. Merkityksettömyyden juhlassa ihmisestä ei muodostu kovin maireata kuvaa ja paikoin teos on lähes nihilistinen tai niin ainakin sen koin. En ihan täysin mennyt tämän matkaan, mutta mielenkiintoisia havaintoja tästä kyllä löytyi. Kiitos kommentista.
PoistaNiin, mikä se on? En minä tiedä, mutta jotenkin ajattelen että se keskeisin olisi ehkä Olemisen sietämätön keveys. Se on minulla hyllyssä odottamassa, vielä en tiedä paljonko se painaa...
PoistaSitä vähän aavistelinkin, että mielessäsi saattaisi olla Olemisen sietämätön keveys. Minullekin se oli suuri ensimmäisellä lukukerralla, toisella sitten en enää löytänyt samaa lumoa. Mitenköhän kävisi kolmannella kerralla? Joka tapauksessa onhan jo tuosta kirjan nimestä tullut suorastaan käsite. Omien muistikuvieni väliin on liimautunut paloja kirjasta tehdystä filmatisoinnista, jota katsoin etupenkistä juhlien jälkeisenä päivänä. Aika tehokkaasti tuntui, että tankit vyöryvät päälle. :)
PoistaLuin tämän vähän aikaa sitten ja samoja ajatuksia kuin sinulla: ei oikein parhainta Kunderaa, mutta ihan hyviä ajatuksia välähdyksittäin kirjassa toki mukana.
VastaaPoistaKundera on kuitenkin niin hyvä kirjailija, että vaikka hän ei ihan vedossa olisikaan, niin tuloksensa on kuitenkin keskinkertaista parempaa. Oli tämä jotenkin väsähtänyttä, mutta kuten sanoit tarjosi kuitenkin hienoja huomioita. Kiitos kommentista.
PoistaItse luin merkityksettömyyden juuri toiseen kertaan ja se loi merkityksiä ihan isosti ... tai no, en kai voi kirjoittaa merkityksiä tässä yhteydessä. Kirja loi siis ideoita ja moneen kertasnsen vahvan tunteen, jota jokaisesta lukemastani kirjasta tavoittelen "juuri näin maailmaa näen minäkin ja olisin tämän halunnut kirjoittaa ihan itse". Siis upea kirja täynnä upeita ajatuksia. Miten niin väsähtänyttä ? Ei äärimmäinen rohkeus elämän perusteiden säröjen tutkimisessa ja kiteyttämisessä voi olla väsähtänyttä. Ei edes vanhalta mieheltä.
VastaaPoistaMoi Olli,
PoistaTuo ilmaisu 'väsähtyneisyys' viittaa tämän kirjan asemaan Kunderan tuotannossa. Olen lukenut häneltä niin paljon vahvoja teoksia, joissa myös on ollut samaa tematiikkaa, että suhteessa niihin tämä vaikutti jossain määrin vähän kierrätykseltä eikä Kundera ole tässä yhtä lailla tulessa kuin aiemmissa teoksissaan. Edellinen ei tietenkään tarkoita, etteikö tässäkin olisi kiinnostavia ja puhuttelevia kohtia, mutta tämä ei iskenyt samalla voimalla kuin aiemmin esim. Olemisen sietämätön keveys, Elämä on toisaalla tai Kuolemattomuus, jotka kaikki on ollut vallan hurjia. Tosin niitä lukiessani olin paljon nuorempi, joten kenties olin niille silloin erityisen otollisessas iässä.
Kiitos kommentistasi.