Siirry pääsisältöön

Linda Grant: We had it so good

Jokunen vuosi sitten luin brittiläisen Linda Grantin romaanin The Clothes on their back (2008) ja se jätti minuun kaipuun lukea lisää Grantia. Akateemisen kirjakaupan 80 %:n kirja-ale tarjosi ilokseni pilkkahintaan Grantin romaania We had it so good (WHISG). Arvatkaapa, montako minuuttia mietin, ostanko vai en. Oikein, lukema on täysin pyöreä.

Joskus sitä tulee syöneeksi jotain oikein hyvää. Ensin maistuu lupaus ja siitä kehittyy houkutus, joka saa haluamaan lisää ja sitten sitä onkin jo ihan koukussa. Tähän tapaan minulle kävi WHISG:n kanssa.

Teoksen alku on komea. Pikkupoika Stephen vaeltelee isänsä turkisvarastossa ja tarttuu säilytyksessä olevaan Marilyn Monroen turkkiin, joka on sekä kevyt, että painava ja tuoksuu "kuumilta helmiltä." Hän ei voi vastustaa kiusausta pukea turkki ylleen ja hetken hän on Marilyn. Sitten isän käsi läjähtää poskeen. Sopimaton käytös.

Stephenin perhe on siirtolaisia. Isä alunperin Puolasta, äiti Kuubasta. Kovan työn avulla he ovat ottaneet paikkansa Los Angelesin lähiössä. Isä pelkää pojallaan olevan "vääränlaisia" taipumuksia ja niinpä hän haluaa karaista kemiaa rakastavaa poikaansa lähettämällä tämän kesäisin merille miehen oppiin. Kun Stephen saa stipendin, hän jää Britanniaan opiskelemaan tietämättä, että kotimaan vaihdos tulee olemaan lopullinen. Euroopassa vastassa on historia ja menneisyys ja sieltä käsin Amerikka näyttää maalta, joka on pelkkää nykyisyyttä, jota kuorimalla löytyy vain lisää nykyisyyttä.

Britanniassa Stephen heittäytyy mukaan 60-luvun lopun "ideakarnevaaliin", jonka papittarina toimivat opiskelijatytöt Andrea ja Grace sekä heidän  ystävänsä Ivan. Andrea on pitkälti raivoisan Gracen taustatuki, kun tämä julistaa, miten kapitalismi pitäisi tuhota ja kaikki aloittaa alusta. Ivan puolestaan uskoo vaihtoehtoiseen yhteiskuntaan, joka eläisi rauhallisesti rinnakkain kapitalismin kanssa. Grace on peräänantamaton voima, jonka idealismin kautta Grant luo autenttista kuvaa 60-luvusta. Gracen luottamus orgon-nimisen kosmisen energian parantavaan voimaan kuvaa loistavasti ajan idealistista (ja vähän hupsua) zeitgeistia.

You have people go inside this box and screw; and they produce this orgone with their orgasm. Then people who are mentally or even physically ill go into the box and the energy from the orgasm cures them.

WHISG on pitkälti tarina siitä, mitä tapahtuu nuoruuden arvoille. Useimmat meistä jo vähän vanhemmista muistanevat omastakin nuoruudestaan, miten viisaita silloin olimme. Miten korkeita olivat suunnitelmat ja ajatusrakennelmat, joilla luulimme muuttavamme maailmaa. Vaan miten kävi. Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita.* Ja ne unelmat. Ne suunnitelmat. Ne jäivät muun elämän alle.

*

Alunperin Stephen menee naimisiin Andrean kanssa välttyäkseen suorittamasta asevelvollisuutta, mutta tältä huteralta pohjalta kasvaa avioliitto. Samalla luokkaloikka kiihtyy. Köyhä siirtolaiselämä Los Angelesin esikaupunkialueella vaihtuu kasvavaan vaurauteen, johon kuuluvat perhe, työ tiedetoimittajana BBC:llä sekä Islingtonin hienostoalueella oleva hulppea omakotitalo. Kärjistäen voisi sanoa, että jokainen tilipussi haukkaa palasen nuoruuden ihanteista.

Didn't we think kids would do best if they were allowed to run wild?
Didn't we say no one ever grew because they were being measured?
Didn't we say that property was theft?
All of that may be true, but not in Islington. (kursivointi minun)

Grantin teksti iskee kuin moukari; but not in Islington, but not in Islington, but not in Islington ... jää soimaan päähäni repeatillä.

Grantin kuva aikuisuudesta ei ole kovin mairitteleva. Porvarilliset arvot ovat kasa kiviä tavallista laadukkaimmissa loafereissa. Joukkoon kuuluakseen on tehtävä samaa kuin kaikki muutkin: syötävä samoja ruokia, luettava samoja kirjoja, puhuttavalla samalla puhetavalla, katsottava samoja tv-ohjelmia jne. Boring. Tätä ei tilattu, mutta tämä saatiin.

Elämä vaatii WHISG:ssä jatkuvasti vähän enemmän kuin mihin ihmisellä on jaksamista ja kykyä. Se tarttuu Stepheniin viidenkympin kriisin niskapersotteella ja näyttää Andrealle, että vanheneva nainen ei ole todellakaan uusinta tekniikkaa, vaan korkeintaan C-kasetti. Se tekee sokeaksi sillekin, mitä tapahtuu ihan lähellä ja niinpä Andrea ja Stephen eivät edes huomaa, että heidän 8-vuotiaalla pojallaan on kuulo-ongelma. Heillä ei myöskään ole aavistustakaan siitä, että poika opettelee taikatemppuja, jotta jonain päivänä saisi itsensä katoamaan kokonaan.

Grant näyttää, miten romaanin henkilöt hellivät päässään erinäköisiä kuvia ja ajatelmia, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Stephenin ja Andrean tytär Marina päätyy valokuvaajaksi Bosnian sotaan, joka on hänelle ennen muuta loistava valokuvausmahdollisuus. Todellisuus kuitenkin photoshoppaa kameran linssin peruuttamattomasti.

Vähitellen lukija saa yhä enemmän tietoa asioista, joista Stephenillä ei ole aavistustakaan. Lukiessa aloin pitää teoksen henkilöhahmoja tietynlaisina ja liittämään heihin attribuutteja, jotka Grant viskaa taitavasti syrjään. Romaanin henkilökuvaus on syvää ja tarkkaa. Miellyttävyys ja raivostuttavuus ovat vaihtuvia positioita ihmisessä, eikä niiden välinen heiluriliike pysähdy. WHISG:n henkilöt eivät suostu still-kuviksi. Yhden totuuden sijasta he kantavat mukanaan lainausmerkeissä olevien totuuksien armeijaa.

Grant kuvaa, miten jokaisella sukupolvella on omat juttunsa niin hyvässä kuin pahassakin. Yhteistä kaikille on vanheneminen, joka WHISG:ssä kohtelee rankimmin Stepheniä, kun hän joutuu luopumaan työstään ja kohtaamaan itsensä. Teoksen kuluessa sen päähenkilöksi nouseekin terapeutiksi kouluttautunut Andrea, joka on se runko, jonka ympärille koti kasvaa.

We had it so good on kerroksellinen romaani, joka tanssii hidasta tanssia sillä pohjalla, jolle ihminen elämänsä rakentaa. Grantin koreografia on nautinnollinen ja ennalta arvaamaton, sen liikkeet tietoisia siitä, miten lyhyt on loiston aika. Andrean sanoin: "Miten kummallista onkaan, että lapsuuden puutarharuusut elävät kauemmin kuin me itse."


Linda Grant: We had it so good
344 sivua
Kustantaja: Virago Press  


*Anssi Kela: 1972

Kommentit

  1. Linda Grant kiinnostaa muakin! Lainasin hänen uusimman (?) romaaninsa Upstairs at the Party kesällä, mutta en sitten ehtinytkään lukea sitä. Kiitos muistutuksesta, pitää palata siihen. Myös tämä We had it so good kuulostaa hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mainitsemasi on tosiaan Grantin uusin teos. Hipelöin jo sitä kirjakaupassa ja se on listalla, josta valitsen itselleni joululahjakirjat. Grant on mestarillinen ihmiskuvaaja. Suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen tuotantoonsa. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Taas kirjoitat houkuttelevasti minulle ennestään tuntemattomasta kirjailijasta. 60-luvun eläneenä muistan nuo ajat, vaikka nuoruuden ja aikuisuuden illuusioiden ja todellisuuden ristiriita ei olekaan vuosikmmeneen sidottua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin lukiessa sitä, että 60-luku oli niin ideologinen vuosikymmen, että se tarjoaa mahtavan lähtökohdan kuvata sitä, miten nuoruuden ihanteet jäävät elämän jalkoihin. Kuten sanot ja kuten Grant myös tuo teoksessaan esiin, jokainen sukupolvi käy läpi saman, mutta mietin myös sitä, että onko enää edes olemassa niin vahvoja ideologioita edes nuorena kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Tämä tietysti on asia, jota tästä hetkessä on melko mahdotonta hahmottaa juuri nyt elämämme ajankohdan suhteen. Välillä tuntuu, että kyynistyminen saa yhä vaan lisää valtaa, joka ei nyt sinänsä ole mikään ihme. Kiitos Margit kommentistasi. Grantia suosittelen, sillä uskon, että hyvin erilaiset ihmiset voivat siitä löytää yhtymäkohtia omiin nuoruuskokemuksiinsa ja siihen, miten sitten kävikään.

      Poista
  3. "Vaan miten kävi. Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita.* Ja ne unelmat. Ne suunnitelmat. Ne jäivät muun elämän alle." Niin... ja miten paljon olemmekaan kiinni siinä mitä olemme ulospäin. Millainen maailma mahtaisikaan olla, jos meillä yhä vain, elämän loppuun asti, olisi voimia pitää kiinni kaikista niistä unelmista joilla sisäinen tulemme palaa ja joilla ehkä vielä joskus voitaisiin muuttaa myös tämä keskeneräinen maailma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa kuvataan minusta ihan harvinaisen onnistuneesti juuri tuota, miten elämän vaatimukset vie unelmat mennessään. Nuoruuden into ja uskallaus + vanhemman iän viisaus olisivat melkoinen yhdistelmä, mutta harvoin nuo kohtaavat samassa ihmisessä. Kauhulla ajattelen, tuleeko sellainen päivä, että totean: mutta kun ne nuoret on sellaisia ja tuollaisia. Apua! Sitä vastaan pitää taistella samalla kun vanhentuu arvokkaasti. Kyllä tässä elämässä haastetta ja puuhaa piisaa! Kiitos Katja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän