Siirry pääsisältöön

Tuhon enkeli - Jalostamokollektiivi/Kiasma-teatteri

Kuva Tuhon enkelin esitteestä
Tuhon enkeli (Rechnitz, Der Würgeengel) on itävaltalaisen Nobel-voittajan, Elfriede Jelinekin kirjoittama näytelmä, joka sai ensiesityksensä Münhenissä vuonna 2008. Jelinek on monenlaisia tunteita herättävä kirjailija. Joidenkin mielestä hänen teoksensa ovat suorastaan sietämättömiä, toiset taas vannovat Jelinekin ristiriitaisuuden nimeen. Kun perjantaina twitteristä huomasin tämän esityksen, ostin lipun samoin tein. Syynä oli juurikin se, että kyseessä on Jelinekin teksti, josta en etukäteen tiennyt mitään muuta kuin että se liittyy juutalaisvainoihin.

Menin Kiasmaan tietämättä, mitä oli tulossa ja olotilani oli aika jännittynyt, sillä pelkäsin, että esitys saisi minut itkemään, enkä ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisin halunnut itkeä julkisesti. Samanaikaisesti pidin hyvin epätodennäköisenä, että Jelinek olisi kirjoittanut tekstin, jolla haetaan halpaa sensaatioitkua tyyliin Schindlerin lista. Vähäiset etukäteisajatukseni unohtuivat samalla hetkellä, kun esitys käynnistyi,

Jelinekin näytelmän lähtökohtana on vuonna 1945 Rechnitzin linnassa tapahtunut lähes 200 juutalaisen murha. Esitys kertoo tämän tapahtuman peittelemisestä, unohtamisesta ja syyllisyydestä. Ihmisen tempoilusta itsensä vastuusta vapauttamiseksi. Teos on kaukana ns. juoninäytelmästä muodostaen pikemminkin eräänlaisen kokeilun tavasta käsitellä Rechnitzin tapahtumia. Teksti on kauttaaltaan moniäänistä ja tyhjentymätöntä ja hyödyntää erilaisia tyylilajeja parodiasta satiiriin.

Jalostamokollektiivin toteutus on kolmetuntinen intensiivisen tiukka paketti, joka ammentaa niin laulu- kuin tanssiteatteristakin. Yksi erityisesti mieleeni jäänyt laulunpätkä meni muistinvaraisesti jotensakin näin: minulle ei sovi perjantaina, koska silloin minut tapetaan. Kalenteri menee uusiksi, kuten niin moni muukin asia. Pahuus toistuu läpi historian, vaikka jatkuvasti hoemme, että menneisyydestä pitäisi ottaa oppia. Miksi hemmetissä emme sitten ota? Miksi aina vaan jatkamme samaa rataa?

Tanssikohtaukset olivat taidokkaita ja fyysisyydessään vahvoja sekä paikoin eroottissävyisiä. Itseoikeutetusti esiinnousivat esityksen koreografin ja Tuhon enkelin hiljaisen tappajan Jarkko Mandelinin tanssisoolot. Muut näyttelijät olivat sanansaattajia esittäneet Tanjalotta Räikkä, Anna Lipponen, Elisa Salo ja Hannes Mikkelsson, jotka kaikki tekivät vahvaa työtä.

Vaikka esityksen aihe on mitä synkin, ei Tuhon enkeli ole kuitenkaan ensisijaiseseti synkkä esitys. Tämä johtunee paljon siitä, että näyttelijöiden tapa lähestyä tekstiä on niin herkullinen, puhdistettu ja konstailematon. Monenlaisia kulttuurisia viitteitä käydään esityksen aikana läpi ja esitys ottaa kantaa myös nykymaailman menoon. Esitys ikään kuin luo tilan, jossa kulkea, havaita ja tulla kosketetuksi. Pahuus puskee joka paikasta esiin, mutta päällimmäiseksi nousee tästä huolimatta voima, jonka näyttelijät antavat katsojan käyttöön.

Toisinaan kirjoista blogatessani tulen kutsuneeksi jotakin teosta eurooppalaiseksi, nyt tekee mieli tehdä samoin tämän esityksen kohdalla. On ihan hirveän hienoa, että Suomessa tehdään näin älyllisesti kiinnostavaa ja kunnianhimoista teatteria. Bravo!


Jalostamokollektiivi Kiasma-teatterissa
Elfriede Jelinek: Rechnitz, Der Würgeengel
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen

Kommentit

  1. Voin sanoa sinun perässäsi Bravo!, vaikka en ole nähnytkään esitystä. Kantaa ottava, historiallinen ja ajankohtainen yhtä aikaa ja kaiken lisäksi erilaisia tyylilajeja hyödyntävä. Kuulostaa sellaiselta, että kokisin mielelläni.
    Hui, mikä kuva esitteessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskallan sanoa, että ihan varmasti tykkäisit. Tämäntyyppinen teatteri innostaa mua paljon. Varmasti tulee vielä monia ajatuksia, mitä ei tullut mieleen tuossa kirjoittaessa, kun kirjoitin heti kotiin päästyäni. Se nyt ainakin jäi sanomatta, että tässä nostetaan esiin itävaltalaisten syyllisyys juutalaisasiassa - siitähän ei paljoa ole puhuttu tai ei ainakaan ole omiin silmiini osunut. Kiitos Marjatta!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e