Vihan kadut on moukari.
Vitun väliä. Se on päivän mietelause. VITUN VÄLIÄ.
Jos haluat paeta surkealta tuntuvaa elämääsi ja sukeltaa sisälle tarinaan lue Ryan Gattisin Vihan kadut (All Involved, 2015). Saatatpa tulla tulokseen, että asiasi eivät niin huonosti olekaan.
Tämä teos on hypnoosi, joka vie mukanaan eikä päästä irti ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu ja jää sen jälkeenkin epämääräisen muotoiseksi möykyksi päähän. Sitä huomaa katsovansa ihmisiä eri tavalla. Sitä huomaa kävelevänsä toisentyyppisin askelin. Sitä huomaa värähtävänsä jostakin, jota ei halua nimetä.
Mielenkiintoiseksi Gattisin tarinan koukuttavuuden tekee se, että teos on täynnä raakaa väkivaltaa. Luit ihan oikein. Näin se on ja suuri osa väkivallasta on todella raakaa ja kuvottavaa. Vihan kadut voisi olla kamala kirja, jonka heittäisi kesken kädestään ja vannoisi, että siihen ei enää ikinä koske. Usko kuitenkin kun sanon, että kaikista väkivaltakuvauksista huolimatta ja samalla myös juuri niiden takia, Gattisin romaani on hurja ja loistava. Kirjallista lukijan mentalisointia, joka tullaan muistamaan pitkään ja jonka päälle kulttileima tullaan iskemään.
Vihan katujen pohjalla on Los Angelesin mellakat huhti-toukokuussa 1992. Ne saivat alkunsa, kun Los Angelesin poliisi pahoinpiteli mustan nuorukaisen Rodney Kingin ja oikeuslaitos vapautti poliisin syytteistä. Tämän seurauksena oli tappojen, murhien, ryöstöjen ja tuhopolttojen sarja, jota Gattis romaanissaan kuvaa. Romaanin alkusanoissa mainitaan, että mellakoiden aikana "pidätettiin 10 904 ihmistä, loukkaantui 2 383 ihmistä ja kirjattiin 11 113 tulipaloa" aineellisten vahinkojen ollessa yli miljardi dollaria. Ainakin 60 ihmistä kuoli mellakoissa, mutta kuolleiden lopullisesta määrästä ei ole vahvistettua tietoa.
Vihan kadut on tositapahtumia mukaellen jaettu kuuteen eri päivään ja jokaisessa niistä asioita tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta. Rakenne on oivallinen, sillä jokainen henkilöhahmo täydentää tarinaa ja tuo siihen lisää syvyyttä sekä kyseenalaistaa ne perusteet, joita lukijatuomioistuin käy mielessään läpi. Erityisen maininnan arvoinen on Gattisin tapa kutoa henkilöhahmot yhteen. Väkivaltaisista särmistä kasvaa moniulotteinen vyörypallo.
Ensimmäisen kappaleen luettuani ajattelin, että joo, en pysty tätä lukemaan ja miksi minun edes pitäisi. Pieni sinnikäs ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että katsotaan nyt vielä seuraava kappale ja sen jälkeen sama ääni alkoi huutaa: lisää lisää lisää. Lisää väkivaltaako halusin vai mitä? Hävettää, miten väkivaltaan turtuu; ihmetyttää, miten siinä näkee kauneuden; itkettää, kun paatunut 16-vuotias laittaa kuolleen veljensä pään alle flanellipaidan pehmusteeksi, kun tämän ruumis makaa kadulla odottamassa, että viranomaiset ehtisivät korjata sen ruumishuoneelle.
Gattis kuvaa latinojengimaailmaa, jossa revolveria säilytetään "hellan alaluukussa" ja jossa jalkalistan alta löytyy kivääri sekä kylppäristä ainakin kaksi asetta. Vihan kaduissa ei eletä amerikkalaista unelmaa. Tämä Amerikka ei ole maidon ja hunajan maa. Perheen tilalla on jengi, klikki, la familia. Se on kaikki. Gattisin romaani pursuaa monentyyppistä ihmistä. On narkkareita, estupidoja, sekopäitä, tägääjiä, kodittomia ja muuten vain kuumaveristä porukkaa sekä yksi aivan mainio sairaanhoitaja. Ylipäänsä enimmäkseen tyyppejä, jotka eivät olleet paikalla, kun elämänonnea jaettiin. On myös palomiehiä, jotka työtään tehdäkseen tarvitsevat poliiseja turvakseen. Jälkimmäisetkään eivät ole pulmusia, vaan tekevät "ennaltaehkäisevää katutyötä" usuttamalla jengejä toistensa kimppuun ja "hoitavat" järjestystä omien kyseenalaisten erityisjoukkojensa avulla.
On katujen anarkia, jolla on omat sääntönsä ja kunniakäsityksensä. On omat koston koodistonsa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että "mikään ei tapahdu tyhjiössä ja kaikella on kontekstinsa."
Yhdysvaltojen kulissien takana on salattu todellisuus, joka kätketään maailman katseilta, todellisuus, jonka vain harvat koskaan näkevät. Toiset syntyvät tuohon todellisuuteen ...
Ne, jotka syntyvät tuohon todellisuuteen eivät istu lukemassa Vihan katuja. He ovat katu.
Gattis näyttää myös toivon. Valaisee sen heikonpuoleisen langan, josta roikkuvat rakkaus ja toive paremmasta. Ihmisen sisällä paha ja hyvä ovat limittäin. Sama mies, joka skalpeeraa toisen miehen vie kissansa eläinlääkäriin viimeiselle piikille. Samanaikaisesti kun väkivaltakuvaukset vyöryvät päälleni huomaan pitäväni teoksen keskuspahiksen Big Faten puolia. Fuck the police! En halua, että Big Fatelle käy huonosti. Hämmentävää.
Gattisin kieli on rouheaa, värikästä ja yhteiskunnallisia epäkohtia esiinnostavaa. Vihan kadut luettuani tiedän enemmän itsestäni ja siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Näen mustassa uuden mustan, sillä se mitä tämä romaani toi esiin ei ole uljasta ja upeaa, vaan korutonta ja katarttisen kipeää. Gattis shokeraa ja tekee sen tyylillä.
Ryan Gattis: Vihan kadut (2015)
448 sivua
Englanninkielinen alkuteos: All Involved (2015)
Suomentanut Ilkka Salmenpohja
Kustantaja: Like
Kuvauksestasi tulee mieleen myös Hassan Blasimin tyyli. Armotonta väkivaltaa ja sen absurdia todellisuutta. On kammottavaa ajatella, että se on jokapäiväinen laki liian monen ihmisen elämässä.
VastaaPoistaKirja meni lukulistalle, vaikken tiedä, pystynkö sitä lukemaan.
Vihan kaduissa todellisuus ei ole ollenkaan absurdi, vaan hyvin konkreettinen ja tositapahtumille perustuva. Uskon, että tulet koukuttumaan tähän kirjaan. Gattis on rakentanut romaaninsa taitavasti ja niin vetävästi, että sitä menee kuin se kuuluisa pässi narussa. Kiitos Elina.
PoistaMielenkiintoinen kirja, jonka varmaan luen vielä joskus. Tänä vuonna aion lukea hyvin harkiten uutta kotimaista, ylipäänsä vähän dekkareita. Dekkareissa odotan Flaviaa (Bradley). Aion pysytellä mamerona Cleeves-Jansson tasolla. Vältän raakuutta. Sodan karsin minimiin, pelkäsin jopa Atkinsonia, mutta turhaan. Luin viime vuonna kirjoja, jotka tekivät pahaa. Aikomukseni on lukea vain hyvää ;)
VastaaPoistaHieno aikomus. :) Muistatkin, että luit paljon aika rankkaa kirjallisuutta ja itse taas huomasin lukeneeni paljon Venäjään liittyvää ja niissä kaikissa oli sitä synkempää puolta mukana. Nyt muutama päivä sitten meni lukusuunnitelmat uusiksi ja nähtäväksi jää, minkälaisten kysymysten parissa tulen askartelemaan.
PoistaTässä teoksessa tosiaan on paljon raakaa väkivaltaa, mutta kuten kirjoitin, on tämä sen takia ja siitä huolimatta erinomainen teos. Kiitos Ulla.
Varauksessa on, odotan kovasti, vaikka väkivalta pelottaa ja turruttaa.
VastaaPoistaOmalta kohdalta voin sanoa, että kyllä tämä hyökkäsi heti alussa päälle paljon voimakkaammin kuin olin osannut etukäteen ajatella. Esitystapa on joka tapauksesssa sellainen, että itsestäänkin saattaa löytää kaikenlaista tätä lukiessa. Kiitos Suketus.
PoistaOlipa taas innoittunut kirjoitus sinulta, huh! Tämän kirjan pariin en taida rohkaistua. Sinun kirjoittamasi riitti.
VastaaPoistaMargit, en usko, että tämä on sinun kirjasi. Toisaalta ei tämä varsinaisesti taida olla minunkaan kirjani, mutta olipa vaan aikamoinen kokemus. Kiitos!
PoistaOkei, kiinnostuin! Kiitos esittelystä!
VastaaPoistaNo mutta sepä hyvä :) Oletko nähnyt elokuvan Fight Club? Jotakin samantapaista oli omissa reaktioissa tämän suhteen kuin Fight Clubia katsoessa. En vaan muista tuota elokuvaa kovin hyvin, kun sen näkemisestä on paljon aikaa. Olin kyllä siitä hyvin vaikuttunut. Kiitos bleue!
PoistaTämä on minulla jo yöpöydällä odottamassa, enkä malttaisi odottaa enää hetkeäkään. Vielä pitää suorittaa Umberto Econ Ruusun nimi loppuun, sitten Vihan katujen kimppuun.
VastaaPoistaOi sinua sinnikästä, joka luet Ruusun nimeä. Itse olen jättänyt sen suosiolla kesken, vaikka se hieno kirja kaiketi onkin, kun sitä on paljon kehuttu. Sen voin luvata, että Gattisin kyyti on hyvin erilaista kuin Ecolla. Toivottavasti sinäkin tykkäät Vihankaduista. Kiitos Milamilim!
PoistaAjattelin tämän lukea. Mutta näköjään olen unohtanut nimen, kun tunnistin vasta vähän matkaa kirjoitustasi luettuani. Olis se jossain mulla kirjoitettuna ylös, mutta taidan napata sen uudelleen tästä johonkin parempaan talteen.
VastaaPoistaVihan kadut on voimakas, hyvin voimakas. Kuvottavakin paikoin suorastaan, mutta silti silti silti ... tulet huomaammaan, kun luet. Kiitos Sanna.
PoistaMeillä on tämä luettavana Epos e-lukupiirissä parhaillaan. Tiivistit omat tunnelmani kirjasta niin hyvin, että voinkin vain linkata blogissani sun tekstiin kirjoittamatta mitään muuta :) En jaksaisi lukea tällaista yhtään enempää, mutta yhtenä pläjäyksenä erittäin vaikuttava kirja. Kaipuu kauneuteen iski kyllä vahvana tämän jälkeen; oli pakko saada jotain rauhallista, runollista.
VastaaPoistaGattis vaikuttaa tyyppinä muuten todella sympaattiselta: olen katsellut videohaastetteluja ja mm. hänen TedTalk-esityksensä. Äänessä on jotain samaa kuin iiiiihanalla Jonas T. Bengtssonilla, vetää veteläksi :D
:) :) :)
PoistaTotta. Ei tämäntyyppistä montaa voisi lukea ja toisaalta ehkä se vaikuttavuus nousee myös sitä kautta, että tämä on väkivaltainen poikkeama omalla kirjalautasella. Tapa millä tämä teos minuun vaikutti on mysteerinen. Vähän niin kuin sitä olisi talo ja äkkiä huomaisi, että jaahas, tuollainenkin huone on olemassa.
Minullakin on käsitys, että Gattis on sympaattinen tyyppi. Ihanaa, että hän vetää sinut veteläksi. Minä kuuntelen nyt vaan erästä. Meni viisi päivää ennen kuin pystyin edes itkemään. Se asiahan ei tähän nyt yhtään kuulu, mutta mainitsen, kun tiedän, että sinä jos kuka ymmärrät. Kiitos Maisku!
Huu, tähän en taida koskea. Herkkistä hirvittää.
VastaaPoistaTällä teoksella on kyllä monenlaiset puolensa, mutta totta puhuakseni, keksin aika monta kirjaa lukulistallesi ennen tätä. :)
PoistaHieno teksti väivallan vaikutuksesta. Ehkä en koskaan tartu tähän kirjaan, mutta silti voin ymmärtää, miksi pidät teosta tärkeänä. Kiitos tästä!
VastaaPoistaKaisa Reetta, oliko Vihan kadut sulla joskus blogisi sivubannerissa vai muistanko väärin? Tämä on kyllä aikamoinen, mutta ne muutamat joiden kanssa tästä olen puhunut, ovat kaikki pitäneet teosta hienona. Ymmärrän kyllä, että aihe ei tunnu kauhean houkuttelevalta.
Poista