Siirry pääsisältöön

Patricia Duncker: Houreissa Foucault

Kansikuvan muokkaus by Omppu
Jos menee ravintolaan juodakseen gin tonicin ja tarjoilija kantaa itsepäisesti pöytään kaikkia muita drinkkejä, sitä saattaa hyvinkin tulla pettynyt olo. 

Vähän samaan tapaan minulle kävi Patricia Dunckerin romaanin kanssa. Teoksen nimi, Houreissa Foucault, sai minut odottamaan, että kyse on ennen  muuta Foucault'sta. Ajattelin tämän romaanin olevan minulle todellinen täsmäisku, sillä Foucault on minulle suuri, todella suuri, rehellisesti sanoakseni hillittömän suuri. Tässä suhteessa jouduin kokemaan pettymyksen, koska en saanut sitä, mitä lähdin hakemaan. En päässyt nahkatakkisen Foucault'n kanssa Pariisin yöhön, mutta tutustuin sen sijaan Paul Micheliin, joka meni syvälle.

Houreissa Foucault kertoo kirjallisuudentutkijasta, jonka aiheena ovat Paul Michel -nimisen ranskalaisen fiktiivisen kirjailijan teokset. Paul Michelille taas Foucault on pakkomielle, jotakin elämää petervonbaghmaisesti suurempaa ja niinpä Foucault'n kuoltua Paul Michel ei enää pysty kirjoittamaan. Hän kun on kirjoittanut Foucault'lle, pitänyt tätä lukijanaan. Itse asiassa ainoana sellaisena.

Kirjallisuudentutkija lähtee Englannista Ranskaan selvittämään Paul Michelin kohtaloa, josta hän ei tiedä muuta kuin että tämä on jo vuosia ollut mielisairaalassa. Kun lähtee etsimään ihmistä, jota ei tunne, voi tapahtua mitä tahansa. Niin käy myös teoksen päähenkilölle, joka löytää Paul Michelin ja hänessä olevat kerrokset. Samalla hän joutuu tunnustamaan, että valhe voi olla tärkeämpää kuin totuus, sillä valhe saattaa murtaa identiteetin ja kääntyä itse totuutta suuremmaksi totuudeksi.

Paul Micheliä ja Foucault'ta yhdistää ensin  mainitun mukaan kuoleman kosiskelu. Tämä lienee myöskin se paikka, joka Paul Michelin niin vahvasti Foucault'hon kiinnittää. Varsinkin kun kuoleman ajatuksiin lisätään vielä yksinäisyys, joka on Paul Michelille olemisen tila. Yksinäisyys ja sen kaksi lajia. Absoluuttinen yksinäisyys, joka tarkoittaa elämistä fyysisesti yksin ja joka monille kirjailijoille on enemmässä tai vähemmässä määrin kirjoittamisen edellytys. Tämä yksinäisyys voi olla positiivista ja tuottavaa päinvastoin kuin yksinäisyyden toinen tyyppi, joka tekee elämästä kammottavaa.

Se on sitä yksinäisyyttä, että näkee eri maailman kuin ympärillä olevat ihmiset. Heidän elämänsä jäävät kauas omasta elämästä. Itse sen kuilun näkee mutta he eivät näe. Sitä elää heidän joukossaan. He kävelevät maanpinnalla. Itse kävelee lasilla. He turvautuvat sovinnaisuuteen, huolellisesti rakennettuihin samankaltaisuuksiin. Itse on naamioitu ja tietoinen täydellisestä erilaisuudestaan.

Paul Michel, I feel you. Korotamme itsemme.

*

Paul Michel on huijari, hullu ja viisas. Hulluuden ja terveyden välinen raja on lyijykynäviiva, jonka hänen kuminsa pyyhkii kerran jos toisenkin. Hänelle "hulluus on tapa kysyä vaikeita kysymyksiä," tranformaatiota poissulkematta mielenvikaisuutta. Hän saa tutkijan elämän sekaisin ja niin unohtuu myös tämän Englantiin jäänyt kiihkeä rakkaussuhde.

Teoksen lopuksi Duncker rakentaa Paul Michelistä tarinankertojan, jonka tarina suistaa lukijan raiteilta . Dramaattisesti tehokas veto, joka panee epäilemään, että sattumaa on elämässä harvinaisen vähän. Lopuksi jää hämmennys. Näinkö sen piti mennä? Jää myös haikea olo sydänalaan, sillä mikään muu ratkaisu ei olisi toiminut paremmin kuin Dunckerin tapa niitata teoksensa loppu.



Patricia Duncker: Houreissa Foucault (1998)
229 sivua
Englanninkielinen alkuteos. Hallucinating Foucault (1996)
Suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Basam Books


Kommentit

  1. Minä luin tämän joskus kymmenen vuotta sitten, ja muistan myös etukäteen odottaneeni kirjalta jotain ihan muuta kuin se sitten oli. Luulin että kirja olisi yliopistoromaani kirjallisuudentutkimuksesta, mutta ei se sitten ihan sitä ollutkaan.

    En enää muista kirjasta kovin paljon, mutta lukukokemus on jäänyt mieleeni aika takkuisena ja hitaasti etenevänä. Ei ollut ihan minun juttuni, eikä se johtunut vain vääristä ennakko-odotuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas törmäsin tähän kirjaan kirjamessuilla. En ollut edes tietoinen, että tämä on suomennettu, joten pakkohan tämä oli ostaa. Kirj.tutkijan ja Paul Michelin välisessä jutussa oli kyllä paljon mielenkiintoista, mutta kun lähdin hakemaan Foucault-intoilua, niin sitä puolta en tämän kautta oikein tavoittanut. Taisin odottaa, että tämä kirja heittäisi minut takaisin niihin tiloihin ja aikoihin, jolloin en juuri muusta puhunutkaan kuin Foucault'sta. Kiitos Liisa kommentista.

      Poista
  2. Olet ihana aarrearkku, Omppu! <3

    En ole nimittäin kuullutkaan tästä kirjasta. Lukulistalle meni, kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta, sepä oli kauniisti sanottu.

      Luulen, että tämä ei suomeksi ilmestyessään herättänyt erityistä kohua. Mitä nyt varmaan joku Foucault-entusiasti saattoi päästää riemuhuudon. Olin tosiaan täydellisen yllättynyt, kun löysin tämän kirjamessuilta suomeksi. Hyvää matkaa Paul Michelin ja kumppaneiden seuraan!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän