Siirry pääsisältöön

Lisa McInerney: The Glorious Heresies

Olen pettynyt. Etukäteen odotin, että Lisa McInerneyn The Glorious Heresies olisi tyyppiä Hubert Selby Jr.:n Unelmien sielunmessu kohtaa Irvine Welshin Trainspottingin, joka kohtaa Jenni Faganin Panopticonin.

Ei ollut. Vaikkakin:

vimmaiset nuoret - check
alkoholi - check
huumeet - check
väkivaltaisuus - check
prostituutio - check
elämä ilman tulevaisuutta - check

Olen erityisen pettynyt, koska The Glorious Heresies voitti tämän vuoden Baileys-kirjallisuuspalkinnon ja koskaan ennen ei ole käynyt niin, että olisin ollut pettynyt Baileys-voittajaan. McInerneyn teoksen epäkiitollisena osana on siten olla ensimmäinen Baileys-voittaja, joka ei sytytä minua oikein suuntaan jos ei toiseenkaan. Tämän teoksen piti alunperin olla Irlannin matkani matkakirja, mutta malttamattomuuksissani tulin aloittaneeksi McInerneyn romaanin heti samana iltana, kun Baileys-palkinnon voittaja julistettiin. Tiedä sitten, olisinko Irlannin maaperällä onnistunut saamaan tästä irti jotakin sellaista, joka Suomesta käsin ei iskenyt.

Corkilaisten katujen vähemmän aurinkoinen puoli

The Glorious Heresies alkaa kuolemantapauksesta, kun 59-vuotias Maureen Phelan iskee miehen hengiltä puolivahingossa. Maureenin poika JP, Corkin alamaailman kunkku ja huumediileri järjestää jälkien siivojaaksi Tony Cusackin, joka on kuuden lapsen yksinhuoltajaisä ja juomaveikko, jolla ei ole varaa sanoa JP:lle ei. McInerneyn romaanissa kellään ei mene kovin hyvin. Tonyn vanhin poika Ryan on kovaa vauhtia ajautumassa samaan kierteeseen kuin helposti malttinsa menettävä isänsä. Lisäharmia Tonyn ja hänen isänsä välille aiheuttaa liian innokkaasti naapuriapua tarjoava Tara Duane ja kuvioon sotkeutuu myös "menneisyytensä saastuttama" Georgie ja joukko muita henkilöitä. McInerney kutoo eri henkilöiden tarinat kiinnostavasti yhteen ja heidän elämäänsä pääsee näkemään monesta eri suunnasta.

Teoksen kannessa McInerneyn romaanista on käytetty mm. ilmaisuja: "fiendishly hilarious" ja "a head-spinning stomach-churning state-of-the-nation novel". Olenkohan lukenut ihan eri kirjan kuin ne, jotka ovat edellä mainittuja luonnehdintoja käyttäneet. En löytänyt The Glorious Heresiestä oikein mitään hulvatonta (ehkä huumorintajuni on laatua, joka ei natsaa tämän kirjan riemukkuuden kanssa). Jos tämä romaani on kuvaus nyky-Irlannin tilasta, niin siihen en osaa ottaa kantaa. Olin muutaman päivän lomalla Dublinissa, mutta se ei riitä mandaatiksi tämän asian pohdiskeluun. Ehkä on niin, että jos tuntisin Irlantia paremmin, tämä romaani avautuisi toisella tapaa. En lukiessani tuntenut pyörrytystä, eikä vatsassani myllertänyt. Uskon kuitenkin, että tämä romaani on parempi kuin millaiseksi sen lukiessani koin. Joskus käy niin, että romaanin maailmaan ei vaan millään pääse sisään ja lukiessa tuntuu kuin teos hylkisi lukijaansa.

Oppitunti kielestä

Ennen muinoin radiossa oli stereotesti. Muistan, että siinä sanottiin jotensakin näin: "ääneni pitäisi nyt kuulua epämääräisestä suunnasta". Lisa McInerneyn romaanissa teksti tulee läsnäolevaksi juurikin epämääräisistä suunnista. Väliin tuntuu, että kielikuvat putoilevat tekstiin yhtä äkillisesti kuin lokkien tiputtamat "yllätykset."

McInerney tarjoaa tuoreentuntuista kieltä ja hienoja kielikuvia. Usein ne kuitenkin saavat miettimään, että mitä niillä itse asiassa tarkoitetaan. Minulle McInerneyn kieli jäi tyhjäksi, vähän niin kuin sanoisi, että aurinko oli kananmunankeltuainen paistinpannulla. Okei. Vai niin. Niin se sitten varmaan oli. Tämän romaanin viehätys on pitkälti juuri kielessä ja kun se ei iske, on kovin vähän tehtävissä. The Glorious Heresies sai minut kyllä miettimään, mitä ovat ne näkymättömät langat, jotka kulkevat kielikuvien ja merkitysten välillä. Miten ne muodostuvat? Miksi jokin ilmaisu avaa merkitystä useaan suuntaan samanaikaisesti ja toinen taas kolisee tyhjyyttään? Missä määrin kyse on lukijasta ja hänen vastaanottokyvystään ja missä määrin käytetystä kielestä? Miksi jossakin tekstissä ihan yksinkertainenkin sana on valtava, kun taas toisessa yhteydessä se on pelkkä tyhjä sana?

Raspista energiaa

McInerneyn romaanin lukeminen on kuin asettaisi paristoa sähkölaitteeseen väärin päin. Plus-napa vasten plus-napaa ei synnytä jännitettä. Henkilöhahmot ovat kyllä sinänsä ihan mielenkiintoisia, mutta heidän kohtalonsa liikutti minua kovin vähän. Itse asiassa järkyttävän vähän. Suoraan sanottuna hävettävän vähän. Yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden kierre periytyy isältä pojalle ja sinetti lyödään elämän päälle jo kovin varhaisessa vaiheessa. Miksi en tästäkään innostunut, kun kyseessä on teema, joka noin yleisesti ottaen on mitä kiinnostavin. The Glorious Heresies on voimakas fuck you kirjallisessa muodossa, mutta minua sen raspinen energia ei onnistunut puhuttelemaan.


Lisa McInerney: The Glorious Heresies (2015)
371 sivua
Kustantaja: John Murray

Kommentit

  1. Huomiosi ontoista kielikuvista on kiintoisa. Itse nautin kauniista kielestä, kielikuvista ja hienoista ilmaisutavoista. Viimeksi pääni löi totaalisen tyhjää lukiessani Nina Georgen Pientä kirjapuotia Pariisissa. No, kirja ei sytyttänyt muutenkaan, mutta muistan ihmetelleeni hölmistyneenä monessakin kohtaa mitä George oikeastaan yritti sanoa. Päällisin puolin aivan ihanaa ja jumalaisen kaunista, mutta onttoa kumisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin nautin kielikuvista yms., mutta nyt kävi niin, että ne kävivät jotenkin tehdyn oloisiksi ja tyhjiksi. Vähän niin kuin talo, joka leijuisi ilmassa ilman perustaa. Kun nyt olen Baileys-listalta Rubynkin lukenut, niin ihmettelen tämän teoksen valintaa voittajaksi. Ehkä tässä yhteydessä pitäisi vaan klassisesti todeta, että ei ollut minun kirjani. Kiitos Riitta!

      Poista
  2. Minäkin arvostan ja nautin kauniista kielestä, mutta en voi sietää "tyhjää koreilua". Sivusin muuten samaista asiaa kirjoittaessani The Fishermenistä eli koen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Tätä kirjaa olen lääppinyt paljon ja hartaasti kaupassa useaankin otteeseen, mutta eipä vain syntynyt koskaan kiinnostusta ja luulenpa, että hyvä niin. Ei nimittäin kuulosta minun kirjaltani ollenkaan. Kiitos siis arviosi ja onneksi sinä luit tämän, niin minä voin unohtaa koko jutun. Itse asiassa tuon alun check-listasi perusteella tämä voisi olla jopa kammokirjani. "Elämä ilman tulevaisuutta" on ainut, joka saattaisi kiinnostaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo muistankin, että sinulla oli samantapainen huomio omassa kirjoituksessasi. En sitten tiedä, oliko lukuaika tälle kirjalle ihan väärä. Olen jotensakin hämmentynyt siitä, että en päässyt tähän tarinaan ollenkaan sisään, vaikka itse tarina objektiivisesti ajatellen on kuitenkin kiinnostava. Jokin tässä teoksessa vaan pisti kovasti vastaan. Odotin tietynlaista rytmiä, jota en ollenkaan löytänyt. Kiitos Elegia kommentistasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p...

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip...

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen ...