Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni

Ihminen voi lukea sanomalehdistä epävakaista yhteiskuntaoloista, vallankumouksista ja sodista vaikka koko ikänsä ja tietää niiden todellisesta luonteesta siitä huolimatta huomattavasti vähemmän kuin lukemalla Marjane Satrapin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Persepolis - Iranilainen lapsuuteni.

Nousen nyt korokkeelle, otan megafonin käteeni ja julistan:

Persepolis on häkellyttävin teos, johon olen törmännyt aikoihin. Se on tinkimätön, monisärmäinen, todellinen, mykistävä, hauska, julma, itkettävä, naurattava, hykerryttävä - kerta kaikkiaan uniikilla tavalla upea kuvaus siitä, millainen oli vuonna 1969 syntyneen Marjane Satrapin lapsuus Iranissa. Sarjakuvaformaatti nivoutuu loistavasti Satrapin historiankirjoitukseen ja tuo siihen oman moninaisiin suuntiin värisevän lisänsä.

Pohjustin itseni Persepolista varten katsomalla Jafar Panahin elokuvan Taxi Teheran (2015), joka kuvaa elämää nykyajan Iranissa, jossa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen kontrolli on edelleen vahvaa ja monet asiat näyttäytyvät länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna varsin käsittämättömiltä. Sekä Panahi että Satrapi kuvaavat kiellettyä ja osoittavat, miten moninaisia ovat rerokkaiden ihmisten keinot. Sensuuri synnyttää riemukasta taidetta, jossa mikään ei ole pelkästään sitä, miltä se näyttää. Hinta, jonka taiteilija joutuu maksamaan on kuitenkin korkea. Panahi on joutunut vangituksi ja häneltä on evätty Iranista poistuminen. Satrapin taas hänen vanhempansa lähettivät Itävaltaan tytön ollessa 14-vuotias. Myöhemmin tosin Satrapi palasi Iraniin, mutta nykyisin hän asuu ja työskentelee Ranskassa.

Leikit todellisuuden peilinä

Irania (ent. Persia) on historian kuluessa hallinneet lukemattomat kansat ja ryhmittymät. Kaiken keskellä iranilaiset ovat kuitenkin onnistuneet säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa, jota voidaan pitää aikamoisena ihmeenä. 

Satrapi oli riemukas lapsi. 10-vuotiaana hän piti itseään viimeisenä profeettana, joka tulisi oikeudenmukaistamaan maailmanjärjestyksen. Hän leikki olevansa välillä Fidel Castro, välillä taas Che Guevara ja hänen lempilukemistoaan oli dialektista materialismia käsittelevä sarjakuvakirja. Väistämättä tulee mieleen, että kenties juuri tämä mainittu teos on toiminut ensisysäyksenä Persepolikselle.

Satrapin sarjakuvaromaanissa hallitsijoiden epärehellisyys, vallanhalu ja kansalaisten suoranainen petkuttaminen törmäävät nuoren Marjanen kiivaaseen temperamenttiin ja opettajia kauhistuttavaan kyseenalaistamiseen. Satrapi esittää kaunistelemattoman kuvan kotimaastaan. On vangitsemisia poliittisista syistä, CIA:n kouluttajien mukanaan tuomaa suurvaltapolitiikkaa, vallankumouksia, sotaa ja kidutuksia. Niitä vasten asettuvat nuoren tytön paikoin hyvinkin naiivit unelmat, kuten hänen toiveensa siitä, että hänen isänsä olisi suuri sankari, joka piirtyisi jälkimaailman muistiin. Väliäkö sillä, että sankareiden kohtalona on yleensä ennen pitkää joutua vangituiksi ja tapetuiksi. Satrapi nauraa sekä nuorelle itselleen että sankarimyytille ja siinä sivussa tulee purkaneeksi tämän myytin peruskiviä.

Vanhempiensa tytär

Satrapin vanhemmat edustavat vapaamielisiä, rohkeita ja koulutettuja iranilaisia. Heidän perinteistä iranilaista kulttuuria liberaalimmat arvonsa siirtyvät myös heidän tyttärelleen. He eivät lannistu, vaikka ihmisiä kontrolloidaan yhä tiukemmin, sukulaisia ja tuttavia kuolee ja pelko on jatkuvasti läsnä. Yliopistotkin suljetaan kahdeksi vuodeksi ja maan rajat vuotta pidemmäksi aikaa. Elämä on siinä määrin kovaa, että on ihan pakko hankkia paksummat pimennysverhot joiden turvin pitää juhlia, pelata korttia ja juoda alkoholia.

Persepoliksessa on jatkuvasti läsnä useampi todellisuuden taso ja juuri se tekee tästä teoksesta keitoksen, josta riittää ammennettavaa loputtoman tuntuisesti. Samaan aikaan kun nuoret pojat räjähtelevät miinakentillä, Satrapi viettää "törkeen makeen" punkkarin elämää. Persepoliksessa tuodaan yhteen poliittisesti riemastuttavan epäkorrektilla tavalla asioita, joista ei yleensä samassa yhteydessä puhua. Näin yhteiskunnallisen todellisuuden eri kerrokset avaavat yhä uusia horisontteja. Kaiken kerrotun ja piirretyn yllä lepää kuriton absurdismi, joka on raakaa kuin raaka kananmuna ja kypsää kuin yli-ikäinen banaani.

Kids in America

Ajatollah Khomeinin johdolla Iranissa siirryttiin sotilaallisuskonnolliseen yhteiskuntamuotoon, jonka tavoitteena oli islamistinen maailmanjärjestys. Vuonna 1980 Iran ajautui sotaan Irakin kanssa ja tavallisten ihmisten elämä kävi yhä tukalammaksi. Kaiken kuohunnan ja verenvuodatuksen keskellä Satrapi on tyypillinen teini-ikäinen tupakkakokeiluineen ja vanhempien vastustamisineen. Hän pukeutuu Niken lenkkareihin ja koristelee farkkutakkinsa Michael Jackson -rintanapilla ja saa vallankumouksen vartijat peräänsä. Hän oppii valehtelemaan, anomaan, vetoamaan ja itkemään. Kun pahasta paikasa on selvitty Satrapi "rauhoittuu" kotonaan luukuttamalla Kim Wilden biisiä "Kids in America."

Persepoliksen mustavalkoiset kuvat ovat yksinkertaisia ja puhuttelevia. Niissä on valtavasti voimaa ja energiaa, joiden avulla Satrapi saa ne kuvastamaan nuoren minänsä kokemia moninaisia tunteita. Ei voi muuta sanoa kuin että Persepolis on ihan mieletön statement. Jos et ole sitä vielä lukenut, niin suosittelen korjaamaan tilanteen pikimmiten.

Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni (2014)
sivunumeroton sarjakuvaromaani
Ranskankielinen alkuteos: Persepolis (2000&2001)
Suomentanut Taina Aarne
Kustantaja: Otava