Tässä on maalaus, kirja ja rakennus. Jotta ne ovat tässä, ne ovat kulkeneet pitkän tien, sillä oli myös aika, kun niiden paikalla oli pelkkää tyhjää. Tai jos tarkkoja ollaan, ei tyhjää kuitenkaan, sillä ne olivat jo ajatuksina tekijänsä päässä - ajatuksina, joissa oli kaikki se, mitä niiden tekijä oli kokenut ja kaikki se, mikä hänelle oli edellisiltä sukupolvilta välittynyt.
Ennen kuin ajatuksista tuli ajatuksia, ne olivat siemeniä tekijänsä sisällä, eikä tekijä kenties edes tiennyt niiden olemassaolosta. Ehkä hän vain tunsi toisinaan kummaa sisäistä liikehdintää, kunnes tuli hetki, jonka kokee Joel Haahtelan uutusromaanin päähenkilö Visa, jonka sydämeen teini-iässä iskeytyy naula, johon on kirjoitettu: sinulla on tässä maailmassa ihan erityinen tehtävä.
Mistä maailmat alkavat (MMA) on kertomus siitä, miten Visasta tuli taitelija ja miten hän eli elämänsä taiteilijana. Olen tottunut odottamaan Haahtelalta tekstiä, jossa kirjoituksen esteettinen funktio on hyvin vahva ja sillä tapaa erinomaisen toimiva, että hänen lukemisensa tuo mieleen nobelisti Patrick Modianon. MMA:ssa tämä kirjoitustapa on saanut pitkälti väistyä ns. peruskerronnan tieltä ja esteettinen puoli on tässä teoksessa läsnä enempi aihepiirin kuin itse tekstin kautta. Tunsin asiasta hienoista pettymystä ja jäin kaipaamaan mm. Tähtikirkkaan, lumivalkean ja Katoamispisteen Haahtelaa.
Eipä silti, kyllä Haahtela tässäkin teoksessa kirjoittaa hyvin ja paikoin suorastaan loisteliaasti. MMA sisältää kuitenkin erityisesti teoksen loppupuolella useita sellaisia kohtia, joiden läsnäolo tässä romaanissa ei tunnu tarpeelliselta. Tuntuu vähän siltä kuin tarinaa olisi haluttu syystä tai toisesta tietoisesti lihottaa.
*
Visan taiteellinen kutsumus saa alkuvoimansa Vincent Van Goghista nähdystä elokuvasta. Van Goghin merkitys kasvaa hänessä niin hirmuiseksi, että läpi elämänsä Visa pitää mukanaan sideharsoa, joka symboloi van Goghin pään ympäri kiedottua sideharsoa sen jälkeen, kun taiteilija oli leikannut korvansa irti. Läpi tarinan kulkee myös Visan kaipuu hänen sodassa kuollutta isäänsä kohtaan. Kaipuu, joka tulee ilmi milloin kenenkin kautta ja joka saa täysimmän muotonsa Visan taiteessa, kun hänen kokemansa puute kohtaa hänen maalaamiensa henkilöiden ruumiilliset puutteet. Tämä on Haahtelan romaanin hienoin ja puhuttelevin kohta. Tämä, jossa sielun ja ruumiin amputaatio tulevat yhteen.
MMA:ta lukiessani minua vaivasi osin samat ongelmat kuin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin kohdalla. Nämä kummatkin teokset sisältävät hienoja havaintoja, jotka kuitenkin menettävät omalla kohdallani osan tehoaan siksi, että niiden sisältämät ajatukset eivät sisällä mitään minulle uutta. MMA:ssa Visan taiteilijaksi ryhtymisen pontimia on ajatus, että hänen on kerrottava ihmisille tavastaaan nähdä maailma, "koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla." Tämä ajatus on valtava ja syvä, mutta järisyttävä vain sille, joka tällä tavoin ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi.
Jokaisella on oma näkemisen tapansa ja sen vuoksi jokaisella on myös oma yksinäisyytensä, jonka ulkopuolelle ei voi päästä, koska silloin ihminen lakkaisi olemasta se, joka hän on. MMA:ssa Haahtela kuvaa, miten taide ja maalaaminen irroittaa Visan hänen poikavuosiensa kavereista. Edessä on uusi arvaamaton tie, jolle hän astuu Vapaan taidekoulun kautta. Siellä hän tapaa Tapion ja tämän siskon Helmin, joista kummallakin tulee olemaan ratkaiseva merkitys hänen elämässään.
Monien muiden taiteilijoiden tavoin Visa lähtee kehittämään itseään vieraille maille. Italiassa hän ystävystyy toiseen suomalaiseen taiteilijaan, Hannun ja tutustuu moniin mieleenpainuviin ihmisiin. Italian vuodet ovat hakemisen vuosia. Visa huokoinen sieni, joka imee imemästä päästyään. Jossakin on toinen todempi maailma. Maalauskangas on kuin taivas, jonka takana on toisen taivaan maailma.
Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi kiinni, meiltä suljettuna.
Mietin, mitä on taulun takana. Tai peilin tai valkokankaan. Mietin Don DeLillon Omegapistettä, jossa kertoja pohtii, mitä löytyy valkokankaan takaa ja mietin vielä sitäkin, että onko ihmisen omin kuvattavissa ylipäätään. Mietin ihmisen tarvetta löytää ihminen, joka ymmärtäisi häntä ja maailmaa niin kuin hän itse. Mietin tämän tarpeen pohjimmaista mahdottomuutta, sillä jos ihminen löytäisi kaltaisensa, ei tämä kaltainen olisi enää toinen ihminen, vaan hän itse.
*
Jokin MMA:ssa häiritsee, eikä se lähtökohtaisesti ole huono asia. Haahtela kuvaa lämpimän puhuttelevasti ihmisten välisiä suhteita. Visan ja hänen äitinsä välillä on paljon sydämellistä arkirakkautta ja esiin nousee myös taiteilijoiden välinen kateus, jonka olisin toivonut saavan tässä romaanissa enemmänkin tilaa. Teoksesta löytyy myös romanttisen rakkauden juoni, jonka kuvaus on parhaimmillaan Visan ollessa vielä nuori, kun "iho oli hikinen ja liukas, hellyyden pieksemä." Kirjan sivuilla on lisäksi läsnä suomalaisia taidepiiri-ihmisiä, mm. Unto Pusa, Marie Gullichsen ja Tor Arne.
Kuvataiteen kautta Haahtela nostaa esiin monia kiinnostavia teemoja, joiden taiteensisäinen luonne kasvaa myös ihmisten välisten suhteiden kuvastoksi. Myös Vapaan taidekoulun sisäiset, todellisuuspohjaakin omaavat koulukuntakiistat nousevat esille. Kaiken kaikkiaan taide on MMA:ssa ameeba, jonka muotoutumiskyvyistä vähäisimpiä ei ole sen kyky ottaa Visan elämästä puuttuvan isän paikka. Läsnä ovat kokemukset taiteen tekemisen yllä leijuvasta jatkuvasta tyhjyyden kammosta sekä taiteesta korvikkeena ja puutteen ilmaisumuotona. Valitettavasti hienot havainnot eivät oikein jaksa kantaa ja niissä maistuu taiteentekemistä romantisoiva kitsch.
Silti tuli hetkiä, Pusa oli sanonut, jolloin tunsi saavuttavansa sen mitä ei voinut saavuttaa, tai ainakin hipaisevansa sitä. Niin tapahtui hyvin harvoin, tuskin koskaan, mutta yksikin sellainen heti riitti, ja toisaalta: jos ihminen ei tuntenut sellaista hetkeä koskaan, elämällä ei juuri ollut merkitystä. Vain sellainen hetki toi meille toivon.
Visan elämä taiteilijana kulkee kohti pelkistetympää ja yksinkertaisempaa. Tällä matkalla käydään läpi isoja paloja historiasta, kuten Martin Luther King Jr.:n murha, Vietnam, Vanhan valtaus ja Mattijuhani Koposen ns. flyygeliperformanssi. Aineksia tässä romaanissa on paljon, mutta vaikutelmaksi jäää, että ne ovat este Haahtelalle tyypillisen esteettisen intensiivisyyden toteuttamiselle.
Astuin Joel Haahtelan romaaniin kuin huoneeseen, jossa olen halunnut jo hyvän aikaa vierailla, koska siellä ovat ne tietyllä tapaa kuluneet sohvat, kahvitahraiset pöydät, himmeävaloiset lamput ja sumu ikkunan takana. Se huone on tässä romaanissa hetkittäin läsnä, mutta paljon on myös toisenlaisia huoneita, joissa en tuntenut oloani kotoisaksi.
Teoksen lopussa olevat kiitokset Haahtela lopettaa sanapariin, johon itsekin haluan kirjoitukseni päättää.
Taide tai kuolema!
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (2017)
300 sivua
Kustantaja: Otava
Helmet lukuhaaste kohta 49: Vuoden 2017 uutuuskirja
Jotenkin aistin tässä Haahtella jotain sellaista korkealentoisuutta mistä en ihan saa otetta. Ensin olen saamassa ja sitten en kuitenkaan. Kiinnostava.
VastaaPoistaMinusta kirja keikkuu juuri sen rajalla ja justiinsa pysyi sen puolella, että pidin.
PoistaMarika, tarkoitatko että olet jo lukenut tämän? Minusta taas nimittäin tämä ei ollut ollenkaan korkealentoinen, vaan enemminkin niin, että monia juttuja avattiin liikaakin ja osin hieman kliseisesti.
PoistaMinunkaan suhteeni Haahtelaan ei ole aivan vaivaton. Tässä on jotain kiehtovaa, mutta pitää nyt tutkailla, luenko vai jätänkö ehkä myöhemmäksi.
VastaaPoistaJos yhtään kiinnostaa, niin aina kannattaa kokeilla. Itse haluaisin lukea seuraavaksi sen Tule risteykseen puoli seitsemältä -nimisen kirjan. Sen nimikin on jo niin hieno.
PoistaKirjan oikea nimi on: Tule risteykseen seitsemältä (mistäköhän sen puoli seitsemältä keksin?)
PoistaMinulle Haahtelan Katoamispiste ei auennut, mutta en silti ihan vielä ajatellut luovuttaa kyseisen kirjailijan kanssa, on sitä varmaan toisellekin teokselle vielä annettava mahdollisuus. En tiedä olisiko se sitten vaikkapa juurikin tämä uusin, sillä vaikka tekstistäsi huomaa, ettet ehkä niin täysin innostunut, oli siinä silti jotain puhuttelevaa. Ehkä näissä teemoissa ja aiheissa olisi minulle jotain sellaista oivallettavaa, mitä en vielä ollut huomannut itse ajatellakaan! :)
VastaaPoistaKatoamispisteessä on vahvasti Raija Siekkinen läsnä ja se kyllä vaikuttaa siihen, että pidin siitä paljon. Tosin lukemisesta on jo useampi vuosi.
PoistaTämä ei edusta tyypillistä Haahtelaa, mutta voi myös olla, että hän on vaihtanut tyyliä. Kokeile ihmeessä, kyllä tätä ihan mukava oli lukea. Häiritsi se, että monessa kohdassa olisin toivonut, että olisin saanut itse "keksiä" tiettyjä juttuja, mutta ne annettiin mulle suoraan. Toisaalta sitten voisin kuvitella, että tämä vetoaisin laajempaan yleisöön kuin Haahtelan jotkut muut teokset.
Mahtaisivatko molemmat sitaattisi tarkoittaa ns. huippukokemusta? Semmoinen kokemus on elämässä aika harvinainen eikä suinkaan varattu vain luoville taiteilijoille. Ymmärrän että taiteilija semmoista metsästää, mutta en uskaltaisi väittää että sen puuttuminen tekee elämästä merkityksettömän. Haahtelalla on tuo runollinen ajatus - maailmat alkavat. Visakin koki monta maailmojen alkamista, minä sanoisin arkisena tyyppinä vain että elämä kulkee, yksi vaihe loppuu, on toisen tilanteen vuoro. Ehkä minun on muututtava kaunopuheisemmaksi... Minusta Visan ja hänen äitinsä suhteen kuvaus oli kliseinen, en nähnyt sitä niin kauniisti kuin sinä. Samaa mieltä turhista kuvauksista, itselleni ne löytyivät sieltä Italiasta. Voiko joku ihminen kuljetella vuosikaudet mukanaan tuommoista mitätöntä talismania?
VastaaPoistaOlenkohan jotenkin kränkkis tänään?
Riitta nyt kun kysyit, niin aloin miettiä, että mikä on huippukokemus itse kullekin? Uskoisin, että tietyn temperamenttityypin omaavat ihmiset ovat alttiimpia huippukokemuksille, joskin myös sitten niiden vastakohdille. Nyt muuten luettuani sinun kommenttisi tajusin yhden jutun eräästä toisesta kirjasta tai tarkemmin sanoen, mikä on sen kirjan ja tämän välinen yhteys, mutta ei siitä vielä enempää, koska ko. kirjan postaus on vielä kesken.
PoistaMinä taas näin niitä kliseitä muualla kuin Visan ja hänen äitinsä suhteen kuvauksessa. Italiakin oli minusta ok, mutta sitten loppuosa oli jotenkin ylimääräinen.
Voi. Voi kuljettaa talismaania ja jos kuljettaa, niin se on silloin kaikkea muuta kuin mitätön. :D
No niin, sainpas tämän luettavakseni :) Minustakin tämä oli vähän erilaista Haahtelaa kuin ne teokset, jotka häneltä aiemmin olen lukenut. Teksti tuntui paikoin hieman runsaalta, vähän liialtakin, kun on Haahtelan teoksissa jotenkin tottunut tiiviimpään ja samalla tiheämpään. Samalla aaltopituudella koin tekstin kanssa silti edelleen olevani. Ja juu, ei tämä "järisyttäviä" ajatuksia tarjoa, mutta hienosti näitä sinänsä tuttuja teemoja - taidetta ja ihmisyyttä - tässä minusta silti käsitellään.
VastaaPoistaTässä on varmaan se, että on ollut muutama huippukokemus :D parin muun kirjan kanssa taiteeseen liittyen, joten kun tämän laittaa niiden viereen, niin ei voi mitään. Mainostan taas Rachel Cuskin romaania Outline, jossa ei anneta lukijalle mitään valmiina, vaan pelkästään vihjeitä, täkyjä jne. ja niistä kukin muodostaa omansa.
PoistaTaiteen ja ihmisyyden puolustaminen on kyllä aina paikallaan. Tulen lukemaan sinun tekstisi.
Ymmärrän pettymysailahduksesi, sellaisia kävi minullakin kirjaa lukiessani. En ensin ottanut todesta Visan viattomuutta, luulen niin. Sitten tulin sinuiksen sen kanssa, viehätyin taiteilemisen kuvauksesta, italailaisajan ilmentymistä ja lopun resignaatiosta. Siis tykästyin sittenkin. On se tunnelmien taitaja.
VastaaPoistaAi että miten taas nautin tavastasi kertoa lukufiilareistasi!
Visa oli nuori 50(60)-luvuilla ja juuri se osa oli mielenkiintoista ja aikakausi hengitti kirjassa kauniisti. Ehkä pettymys tuohon loppuosaan tuli juuri sitä kautta, että vahvan alun jälkeen se tuntui heppoiselta.
PoistaSanoisin, että pöytä oli valmiiksi katettu ja omalla kohdallani olisi toiminut paremmin, jos olisin saanut käteeni vaan astiat ja ruokalajit ja itse asetella ne pöytään.
Hmm hmm. Tosi kaunis kansi ja meinasin jo varata kirjastosta mutta Haahtela venytettynä ei kuulosta sitten yhtään minun kirjalta.
VastaaPoistaMutta tuo kansi.
Nimikin niin hiano.
(Terveisiä kirjan ääreltä: Billy and Girl vaikuttaa jo alun jälkeen aivan ihanalta....!)
Kehtaanko enää sanoakaan, että en pidä tuosta kannesta. Yläosan harmaus, miehen jalat ja varjo ovat hienoja, mutta nuo suditun näköiset maalijäljet häiritseviä. Nimi on kyllä runollinen ja sitten tekisi tuon ja-sanan jälkeen mieli kirjoittaa mutta, mutta en nyt kirjoita.
PoistaAi luet jo Billy and Girliä, hyvä hyvä. Itse tuskin vielä ihan lähiaikoina sitä luen, mutta hyvä tietää, että vaikuttaa ihanalta.
Kullekin mitäkin.
PoistaMutta Levy: ihana on taas väärin sanottu. Pommitus, parempi.
Ai gamala. Pitää varmaan ostaan kypärä ennen kun alkaa sitä lukea. :D
PoistaVoi, minä rakastan tätä kirjaa ja Haahtelan "uutta", runsaampaa ja vähemmän tyyliteltyä tapaa kirjoittaa. Oli hyvä kulkea ikään kuin Visan, tuon herkän ja vähän naiivin pojan mukana ja ihmetellä maailmaa, sen kauneutta ja rumuutta. Nuo Visan oivallukset maailmasta ja omista paikoistaan siinä eivät herkistä siksi, että olisivat uusia tai ainutlaatuisia, vaan siksi, että hän kokee ne ensi kertaa.
VastaaPoistaHieno kirjoitus sinulta tästä kirjasta. En edes tiennyt, että sinäkin luet Haahtelaa!
Hienoa että rakastat ja toivon, että moni muukin rakastaa. :D Nyt kun mainitsit tuon, että nuo oivallukset oli Visalle uusia, niin se on loistava huomio, mutta jostain syystä ne ei nyt vaan välittyneet mulle sillä tavoin, että olisin kokenut asian tiimoilta sen suurempia. Mulle se Haahtelan tyylittely taitaa olla se juttu, joka hänen kirjoissaan eniten viehättää.
PoistaNo mut tietysti luen Haahtelaa ja tosiaan tuosta Tähtikirkkaasta olen blogannutkin. Sen lisäksi olen lukenut Katoamispisteen ja Elenan. Etten nyt ihan Haahtela-untuvikko ole! :D :D :D
Mä oon ehkä sillä lailla herkistynyt tuolle Visan tavalle katsoa maailmaa, että olen itse vähän samanlainen. Lisäksi viimeisen vuoden aikana oon oivaltanut joitakin juttuja itsestäni, muista, vuorovaikutuksesta, vaikuttamisesta ja omasta tavastani olla. Oon ollut näistä oivalluksista ihan onnessani, ja samalla sisäisesti nauranut itselleni (hyväntahtoisesti kuitenkin): nuo asiat ovat varmaankin itsestäänselvyyksiä suunnilleen kaikille muille, mutta minun on pitänyt erikseen tajuta ja oppia ne... :'D
PoistaVarmasti pystyit samaistuun Visaan ihan eri tavalla kun moni muu. On Maria ihana kuulla sun oivalluksista. Mulla on välillä tunne, että ymmärsin nuorena enemmän kuin nykyisin, vaikka tuskin se ihan kokonaan kuitenkaan paikkansa pitää. Olispa kiva jutella sun kanssa tästä enemmänkin. :D
PoistaTuosta Haahtelan kirjasta vielä. Tajusin tässä sellaisen jutun, että tietyllä tapaa toinen vähän aikaa sitten lukemani kirja (Rachel Cusk: Transit) kertoo tavallaan asiasta kuin tämä Haahtelan teos. Haahtela lähtee siitä, että maailmat alkavat aina uudestaan. Cusk taas lähtee enempi sitä kautta, että kaikki on väliaikaista, joka on sama asia toisesta kulmasta katsottuna. Näillä kahdella kirjalla on kuitenkin se oleellinen ero, että Haahtela tarjoilee lukijalle paljon enemmän valmiiksi, kun Cusk taas ei tarjoile oikein mitään ja lukijan tehtäväksi jää itse tulla lopputuloksiin.
Joo, olisi tosiaan kiva jutella enemmänkin, ja mieluiten ihan kasvokkain, koska en viitsi tänne kommenttilaatikkoon avata kaikkia hassutuksiani ;). Ehkä kevään mittaan osuimme taas johonkin kirjalliseen tapahtumaan samaan aikaan? (En ole pitkään aikaan tullut käyneeksi missään, koska työ ja perhe täyttävät päivät niin tehokkaasti, mutta jospa valoistuvien ja lämpenevien iltojen myötä...)
PoistaYmmärrän mitä tarkoitat tuolla Cuskin ja Haahtelan kirjojen erolla. Transit kiinnostaa, mutta koska sitä ei löytynyt seudun kirjastoista, laitoin nyt ensi hätään varaukseen Cuskin toisen teoksen, The Bradshaw Variations.
(Muistin taas tämän Haahtelan kirjan ja tämän keskustelun, kun katsoin Tohtori Zivago -minisarjaa 😊 )
Olisi kyllä Maria superia, jos osuisimme johonkin samaan juttuun. Oletkos Helsinki Littiin menossa? Se nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Jos, niin voisi sopia vaikka lounaalle menosta.
PoistaIlahdutta kuulla, että tajusit mitä tarkoitin. Mulla on välillä melkoisia vaikeuksia edes itse tajuta, mitä tarkoitan :D En ole Cuskilta lukenut kuin Outlinen ja Transitin, mutta hänen romaaninsa Arlington Park on ollut mun listoilla jo pidemmän aikaa. En tiedä, onko tämä trilogia (josta Outline ja Transit on eka ja toka osa) jotenin erilaista vai samanlaista Cuskia kuin hänen muut teoksensa.
Ollaan kuulolla. :D