Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän - #runo100

Romaani on kuin sika, se syö mitä vaan, totesi aikoinaan kirjailija Matti Pulkkinen. Tämä sanonta on hyvä pohja Anja Erämajan runokokoelman tarkastelulle, sillä Ehkä liioittelen vähän on syönyt syöttökaukalot puhtaaksi hyvällä halulla, liponut vielä päälle sen viimeisen pisaran, joka aina tulee ennen pitkää ja on ylpeä viimeisyydestään ja tarkennuksena nyt vielä, että en nyt puhu mistään pienistä tai keskisuurista kaukaloista, vaan enempi olympiastadionin kokoisista. On siis tarjolla sen seitsemää sorttia ja sanon seitsemää siksi, että se kuulostaa sanana tässä yhteydessä ja monessa muussakin yhteydessä paremmalta kuin kahdeksan tai yhdeksän ja edellisen totesin siksi, että et luulisi, että seitsemän on pelkkä luku. Ei ole, se on suomeksi paljon tai valtavasti tai hirmuisesti.

*

Kokoelmassa on 8 osaa (tai oikeastaan 7 + 1), joiden nimet ovat pyykkipoikia, joista niiden alle kirjoitetut runot roikkuvat. Pyykkipoikien koristeena on sydäntarra ja jokainenhan sen tietää, että sydäntarra olisi ostettu Tiimarista, jos Tiimari vielä olisi. Huijasin vähän, se ei ole tarra ollenkaan, sen sijaan kyllä sydän. Sitä ei ole tehty painamalla nuolta ja kolmosta. Se on varastettu Helsingin yliopistollisesta keskussairaalasta, sen yhdeltä tietyltä osastolta, jossa kirurgit kuuntelevat Verdin aarioita.

Palataanpas nyt takaisin. Pyykkipoikien nimet ovat: Julkilausuma, Lähipuhelu, Radiosoitto, Ydinkysymys, Perhepalaveri, Eläintarinoita, Stand up, Kiitos. Kun ne nyt näin kirjoittaa, niin pistää silmään, että perhepalaveri päättyy vereen.

*

Olen optimisti, olen vähän niin kuin kalassa, moneen vuoteen ei ole napannut, mutta koskaan ei voi tietää. Se on mottoni. Koskaan ei voi tietää.  

Blogini Facebook-sivulla heitin ilmoille ajatuksen, että kirjoittaisin Anja Erämajan kokoelmasta bloggauksen perustuen siihen, mitä kaikkea lukiessa mieleen tulee.  Mitä tulee tähän tekstiin tästä eteenpäin, olen pitkälti tehnyt juuri niin. Lukiessani kirjoitin muistiinpanoja ja olen kopioinut ne tähän bloggaukseen melko lailla sellaisinaan paitsi että joidenkin kappaleiden järjestystä olen vaihtanut.

Näin minä tämän kokoelman koin:

Intertekstuaalisuus ja kulttuuriset viitteet kukkivat Erämajan kokoelman sivuilla. Kukkivat välillä ruusuina, toisinaan tulppaneina ja joskus taas valtavina monien lajikkeiden puskina, joiden takaa kurkistelee ... hetkinen, kukas se onkaan, onko se. On se. Ihminen. Ihmisen vieressä Dingo (ei eläin), Leino, Sapfo, satavat miehet ja muutama muu. Muu kuin puu, tai lehmän vuorosana.

Erämajan kielellinen notkeus on käärmenaisen luokkaa. Sillä ei paikoin ole luita ollenkaan, vaan se menee minne haluaa ja kiinnittää huomioni itseensä ja tulee minusta ulos ihastuksena, nauruna ja hämmennyksenä. On kuin mikäkin Catwalkin kuningatar, jolla on hirmuisen varma askel ja lantiossa ihmisyyden mustelma. Kun kieli menee rikki Catwalkin kunigattarelta katkeaa korko ja pankkiirin silmiin syttyy hymy ja rakkaus.

Rakkautta on paljon, enkä nyt enää tarkoita pankkiiria, vaan kysyn, että miksi ihmeessä muita niin kovin kiinnostaa, ketä minä rakastan. Mitä se heille kuuluu, sillä minun polviini ja vain minun minun rakkaani romuluiset polvet öisin kolisevat. Tärkeää on vain se, että kun seisomme yhdessä jossain, maa meidän allamme tärisee.

Ihan kohta tyhjyys tulee väliimme. Se on jo matkalla ja sen tähden olisi korkea aika ja miksei matalakin aika kysyä, että voiko tyhjyyden täyttää sillä että sanoo minä rakastan sinua.

Nyt vielä minulla on kuitenkin sinulle niin paljon kerrottavaa, että minun täytyy oksentaa tämä ja tämä ja tämä. Oksentaa niin nopeasti, että melkein tukehdun, sillä en voi odottaa yhtään hetkeä, sekuntia, hetken osaa, vaan tämä ja tämä ja tämä on kerrottava sinulle nyt. Ja se mitä kerron, menee päällekkäin, välillä vähän hassustikin päällekkäin, sitä ei voi estää, menee rusetinmuotoiseen umpisolmuun.

En jaksa odottaa, että pääset töistä. En jaksa odottaa, että matkustat metrolla bussilla junalla ratikalla. Tule rakkaani tule valoa nopemmalla taksilla, tule hälytysvalot vilkkuen, sillä ilman sinua minä olen hälytystilanne. Minulla on väärät vaatteet, mutta minä tykkään sinusta tykkään sinusta sinusta tykkään sinusta, kun Dingo laulaa autiotalosta, joka on nyt meidän talomme, ihan toisenlainen talo ja ihan meidän ja Aulikko Oksanen rakastaa sinua, sinua sinua rakastaa. Aulikki hänen sinuaan ja minä sinua sinua.

Ja sitten. Minun sanani menevät ihmisen raajojen muotoon.

*

Nyt minä olen toinen minä. Mullon tylsää. Mullei oo mitään tekemistä. Mut hei sain idiksen: mennään naimisiin, siinä on puuhaa. Mun rakkaus on sitä, etten tee sulle pahaa tai vaadi. Siitä sä tiedät, että olen tosissani. Jaetaan sulle ja mulle ja sä huijaat, mutta en sano mitään, koska huijaan itsekin.

Nyt en tieks ole ihan varma. Se saattaa johtuu siitä, että olen metsässä. Vaikea tietää, kun akku on loppu. Ei sen näin pitänyt mennä. Mennä näin, kun se nyt näyttäisi menevän. Otan sinusta valokuvan varmuuden vuoksi, sillä jos olet ottamassani kuvassa, olet ollut aika lähellä minua.

Kun rakkaus menee lukkoon, ei sitä lukolla pelasteta (jonkun ilkeän ihmisen laittama kyltti sillankaiteeseen rakkauslukkojen viereen).

*

Nyt taidetaan olla jo jossain muualla, mutta minä olen vielä rakkaudessa ja kun kertoja pyytää olemaan alistumatta en ole varma, onko se määräys vai neuvo. Mihin sitä turvaisi, kun kaikki pyörii, eikä käteen jää muuta kuin omaa nahkaa. Älä huoli, voi ottaa luvun. Ota hyvä luku, älä ota pahaa lukua. Hyvä luku antaa turvan. Sitä mitä paha luku antaa en uskalla ajatella. Toisaalta voi se olla niinkin, että kyse on nyrkkeilijästä, joka makaa kanveesissa ja jolle luetaan luku ja luvunlasku. Mihin asti ne luvut laskevat, laitetaanko niiden eteen miinus?

Jos nyt miettii, mitä ihminen päivän aikana tekee, siitä tulee iso kasa kaikenlaista ja paljon siitä on turhaa. Ihminen on kelloviisari, tahtoo käydä kohti kahtatoista ja kun sinne pääsee verbin aikamuoto on korjattava imperfektiin. Ihmisen lyhyt elämänkerta on se, jossa hänen etu- ja sukunimensä väliin on laitettu joku sana, kuten vaikka substantiivi, esim. Donald ”appelsiini” Trump.

Yksi ehdotus vielä. kokeillaan kieltä.

Ajattelitko äsken kieltä suussasi vai kieltä, jota puhut vai kenties jotain muuta kieltä tai jonkun toisen kieltä sen toisen suussa vai vierasta kieltä vai lehmän kieltä.

*

Ehkä liioittelen vähän on äänekästä ja tarttuvaa runoutta, joka voi vaikuttaa ryhtiin ja kävelytapaan. Se saattaa muuttaa solisluun alle asumaan tai tehdä pesänsä hiusten juuriin. Se järjestää pirskeet rakkaudelle, joka on usein vähän "söteem", joka on myös illan viimeinen biisi, jonka jälkeen alkaa aina jotakin silloinkin kun ei ala.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän 2016

70 sivua

Kustantaja: WSOY

#runo100


Helmet lukuhaaste, kohta 1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis