Siirry pääsisältöön

Maria Peura: Tunkeilijat

Hyppäsin Maria Peuran Tunkeilijat-nimiseen, juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan ihan sokkona. Vähän niin kuin kallion kielekkäältä pommilla veteen ehtimättä päästää mieleeni ajatusta, mitä pinnan alla saattaisi tulla vastaan. Niin minusta itsestänikin tuli tunkeilija.

Mietin. Ihmettelen ja kummastelen, miten 222 sivuun voi mahtua näin paljon, enkä nyt tarkoita novellien lukumäärää (34), vaan niitä kaikkia palasia maailmanmenosta, jotka Maria Peura nostaa esiin. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänestä aiemmin kuullut. Tunkeilijat on kuitenkin ensimmäinen Maria Peuralta lukemani teos.

Kokoelman nimi Tunkeilijat on samalla myös yksi tämän kokoelman tulkinta. Toisaalta Peura kuvaa ns. yhtenäismaailmaa, joka kiteytyy novellissa 'Mietaan kavereita', jossa kansallinen identiteetti traumaattisesti kiertyy Juha Miedon sadasosasekunnin häviölle Lake Placidin olympialaisissa. Toisaalta taas yhä suurempi osa ihmisistä joutuu lähtemään liikkeelle. Hakemaan turvaa vieraasta maasta, jossa vastaanotto vaihtelee syleilystä halveksintaan. Ollaan tässä. Ollaan tässä kohtaa maailman tapahtumia, jossa olemme myös tämän kirjan ulkopuolella.

Osa novelleista on kirjoitettu meänkielellä ja vaikka usein hieman vieroksun murteiden käyttöä kirjallisuudessa, niin Tunkeilijoissa murre tuo novelleihin kovatasoisen pohjoislisän. Meänkielisissä novelleissa on usein jotakin erityisen jylhää ja elämänpainavaa ja paikoin niissä on ruman ja kauniin liittymiä kuin Timo K. Mukan tuotannossa konsanaan.

Peuran kertojat sovittelevat usein ylleen pakolaisten nahkoja. Länsimaalainen sääli, objektifiointi, kohtaamattomuus ja vilpitön auttamishalu vievät novelleja eri suuntiin ja luovat monisärmäistä kuvaa aikamme pakolaiskriisistä. Erityisen syvälle turvapaikan hakijoiden päänsisälle Peura vie lukijan novellissa 'Uusi iho', joka käsittelee turvapaikkaa hakeneen perheen elämää vastaanottokeskuksessa heidän omasta näkökulmastaan. Novelli nostaa esiin kysymyksiä mm. siitä, kuka ylipäänsä tietää, millä tavalla turvapaikanhakijoita tulisi auttaa. Onko auttaminen edes mahdollista? Ovatko traumaterapiat vain kulissi, jolla rauhoitamme länsimaalaista omaatuntoamme?

Toisinaan auttajat ovat rasisteja, kuten novellissa 'Konkari', jonka päähenkilö selittää niin oman elämänsä kuin miehensä väkivaltateot parhain päin, mutta näkee armeijallisen malkoja pakolaisten silmissä. Tälle kokoelmalle on tyypillistä, että paikoin enemmän tapahtuu sanojen ulkopuolella kuin itse sanoissa. Joskus taas, kuten novellissa 'Tulkki', sanoja käytetään kirjaimellisesti aseina oman vääristyneen ideologian jakamiseen.

Kaiken kaikkiaan Tunkeilijoita yhdistävänä teemana toimivat erilaiset rajat ja niiden rikkominen. Rajoja ylitetään konkreettisesti valtiosta toiseen, matkaa tehdään niin kohti aikuisuutta kuin törmätään sukupuolen kautta määrittyviin rajoihin. Ihmisen rajoja murskaavat perheväkivallan nyrkit, jotka värittävät iholle mustelmaisia karttojaan. Vanhemmat tunkeutuvat lastensa elämään ja pyrkivät hallitsemaan sitä. Vankilan muurit edustavaa nekin rajaa, joka eristää ihmisen.

Marian Peuran novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka. Ne ovat askelia, joista jää maahan kuviollinen painuma, jota sade muokkaa hellin ja piiskaavin pisaroin. Peuran kieli on kirkasta ja värisevää. Hänen tekstinsä on kuin matonkudetta, joka kantaa mukanaan tunnelmia monista eri ihmisistä ja paikoista. Lisäksi Tunkeilijan novellit ovat juuri sopivan aukinaisia ja kutkuttavat herkullisesti lukunystyröitä. Nämä novellit ovat nykyajan kantajia, joilla on tiheä juuriverkko.



Maria Peura: Tunkeilijat (2017)
222 sivua
Kustantaja: Teos - kiitos arvostelukappaleesta
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen




Kommentit

  1. Olen lukenut Maria Peuralta työpäiväkirjaksi nimetyn 'Antaumuksella keskeneräinen'. Kertoo siis kirjoittamisesta työnä, kirjailijuudesta. Tykkäsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Useamman kerran olen melkein lainannut Maria Peuraa, mutta en sitten kuitenkaan. Tämän kokoelman olisin halunnut mukaan novellihaasteeseen, mutta se ei sitten ihan ehtinyt. Hyvin puhuttelevia novelleja.

      Poista
  2. Kuulostaa kiinnostavalta. Peuran On rakkautta ääretön oli järisyttävä lukukokemus, jota en osaa oikein edes kuvata sanoin. Ahdisti, mutta silti kerronta oli jotenkin kaiken yläpuolella. Pitäisi lukea tämä novellikokoelma, josko se olisi yhtä taitavasti kerrottua tekstiä. Ilmeisesti on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla nyt tosiaan ei ole Peuran tuotannossa vertailukohtaa, mutta tässä oli kyllä komeita novelleja ja kielellisesti taitavaa ja hyvä balanssi sen suhteen, mitä kerrotaan ja mikä jätetään lukijan pääteltäväksi. Teoksen nimi kerää hienosti kokoelman novellit yhteen.

      Poista
  3. Olet hyvin oikeassa siinä, että vaikka kerronta näissä novelleissa on hyvin kirkasta, kaunistelematta näyttävää ja monesti suoraa, on paljon merkitystä silläkin, mitä ei sanota. Se, mitä kertojat eivät näe tai huomaa, mutta lukija kerrotusta oivaltaa, on monesti just se juttu. Hyvää pohdintaa bloggauksessasi taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä vaikuttavia novelleja ja hämmästyin, että pidin niin paljon myös murrenovelleista, jotka ei yleensä ole ollenkaan mun juttu.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e