Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Pieni mestariteos."

Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa.

Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH!

Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin jamaikalaiset pikajuoksijat niin en oikeastaan voisi enemmän samaa mieltä olla.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Barnes kuvaa kolmen hengen poikajoukkoa, johon mukaan liittyy itse mukaan liittymistään erityisesti pyytämättä poika nimeltä Adrian. Teoksen sisältämät kuvaukset poikien koulutunneista tekevät selväksi, että Adrian on älynlahjoiltaan ylivertainen suhteessa kavereihinsa. Siinä missä muut pojat enempi vähempi matkivat toisiaan ja toistensa tekemisä on Adrian coolisti oman tiensä kulkija. Se ei kuitenkaan ole tae siitä, että Adrianin elämästä tulisi menestystarina.

Nuorena luulee tietävänsä kaiken paremmin kuin vanhempana ja tämän Barnes tuo herkullisesti esiin. Suhteellisuudelle ja epävarmuuksille ei poikien ajattelussa ole sijaa ja teoksen päähenkilö Tony Webster näkee selkeästi, mikä on elämän kaava: opiskelu, työpaikka ja hieman omia vanhempia parempi elämä. Sanan hieman voisi tässä yhteydessä alleviivata tai lihavoida, sillä suuret elintasoloikat suhteessa omiin vanhempiin eivät ole korrekteja.

Nuoruus ei kuitenkaan ole pelkkää korkeutta, sillä Tonyn mieleen nousee paikoin kamala pelko siitä, että "elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus." Tämäntapaisista huomioista lukiessani tunnen palanneeni kotiin ja takkatuli lämmittää kuin konsanaan Don DeLillon seurassa. Saattaa olla noloa, mutta myönnän siitä huolimatta, että itsekin olen ajatellut useamman kerran, että olisipa elämä sellaista kuin jossakin romaanissa.

*

Romaanin ensimmäistä osaa lukiessani en tiedä. Siinä vaiheessa en osaa edes aavistaa, miten rykäyksellä Barnes tulee vetämään viininjointiöistä punatahraisen maton jalkojeni alta.

*

Romaanin toista osaa hallitsee keski-ikäinen Tony ja hänen pyrkimyksensä tehdä selkoa elämästään. Siitä, mitä tapahtui ja siitä, mitä hän kenties vain muistaa tapahtuneen. Vaikka muistista ja muistamisesta on viime aikoina kirjoitettu suht runsaasti tuntuu Barnesin ote asiaan tuoreelta. Muisti ja sen kuona yhdistyvät kertojan epäluotettavuuteen ja tämän jos minkä romaanin kohdalla on aiheellista kysyä: mitä tapahtui todella?

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Barnes kyseenalaistaa muistamisen prosessina, jonka avulla elämästä luodaan koherentti kokonaisuus. Sen sijaan, että elämän kuluessa jo eletystä muodostuisi perusta tai ylipäänsä jonkinlainen kiinteä taso, jonka olemassaoloon voisimme luottaa käy elämä Barnesin romaanissa ihmisen vanhetessa yhä huokoisemmaksi. Liuotin toimii huomaamattomasti, eikä sen tekoihin pääse käsiksi. Elämä näyttäytyy touhuna, jolla ei ole perustaa tai totuuksia. Se on liikettä, josta teemme havaintoja, joiden totuusarvoa ei takaa kukaan. Muisti on "epävarmuutta, [...] päällekkäisyyttä, perääntymisiä, valemuistoja." Se on kuin "lentokoneen musta laatikko, jonka tarkoitus on tallentaa, mitä tapahtuu onnettomuuden sattuessa."

Muistikuvien varmentajina toimivat ihmiset, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Jos ihminen jää yksin, hän ei menetä ainoastaan potentiaalisia ystäviään, vaan viimeisenkin muistinsa luotettavuuden perustan. Kuin jokin päättyisi saa ajattelemaan omia ystävyysverkostoja. On kauhistuttavaa tajuta, miten paljon eletystä elämästä on unohtunut ja miten paljon jää unohduksen tilaan, jos joku toinen ei unohdettua herätä henkiin.

Romaanin jälkimmäisessä osassa pinnalle nousee myös Tonyn poikavuosien rakkaus Veronicaan - kompleksiseen tyttöön, josta kasvoi kutkuttavan arvoituksellinen nainen, joka muistuttaa Tonya siitä, että tämä yksinkertaisesti ei vaan ymmärrä. Ymmärrä mitä? Kuka tässä nyt huijaa ja ketä?

Barnesin romaani oikeastaan alkaa vasta siitä hetkestä, kun kirjan viimeinenkin sivu on luettu.
Minulle kävi niin, että kirjan käsistäni laskettuani aloin ensimmäiseksi nauraa ääneen muistiinpanoilleni, sillä niitä kirjoittaessani olin tullut dokumentoineeksi huijatuksi tulemiseni. Nauruni naurettuani yritin päästä selvyyteen siitä, mitä tässä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu. Vaihtoehtoja on useita, mutta käsittääkseni vain yksi niistä on mahdollinen. Kenties.



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
157 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Wsoy (Aikamme kertojia -sarja)

Helmet lukuhaaste kohta 16 Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Barnes voitti tällä romaanilla vuoden 2011 Man Booker palkinnon