Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia.
Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa
Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan
Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla
Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella
Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun
Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi verbaalimasturbaatioksi
Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi
Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää.
*
Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkertainen. Lukemisesta työlästä tekee se, että tekstissä ei liikuta mihinkään samanaikaisesti kun siinä liikutaan kaikkiin suuntiin. Rimmisen tekstin parkkipaikoilta löytyy aika kvanttifysiikasta tutussa itsestään irtoavassa muodossa. Aika venyy tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja nykyhetki, jos sitä edes on, puristuu ajan fiktiivisiin kerroksiin.
Kirjoittamisen ongelma (jos sitä sellaisena halutaan pitää ja itse olen taipuvainen niin tekemään) on, että kun kirjoittaa yhdestä asiasta ei samanaikaisesti voi kirjoittaa mistään muusta. Kirjoitus on luonteeltaan lineaarista ja kuvaa sitä, mikä on jo tapahtunut. Tämän asiaintilan Rimminen MLA:ssa haastaa ja ideatasolla se on mitä kiinnostavinta, mutta käytännön toteutuksena tuloksena on kirjoitusta, joka hylkii lukijaa (joka toki on sen tarkoituskin).
MLA on antiromaani ja yhden miehen performanssi. Minulle on oikeastaan herttaisen yhdentekevää, mitä tässä romaanissa tapahtuu, koska se mikä tapahtuu tapahtuu vain siksi, että jotakin romaanissa aina tapahtuu, vaikka sen tapahtumisen yrittäisi estääkin. Riittää siis kun totean, että ollaan Berliinissa ja että MLA kertoo Ernstistä ja parista muusta tyypistä, joilla on enimmäkseen koko kirjan ajan "syystä" tai "toisesta" ?hankalaa?, ?hankalampaa? tai ?the hankalinta? ja hyvin monella sivulla mielessäni käy ajatus, että nyt jätän tämän kesken ja yhtä usein päätän, että enpäs jätäkään ja melkein joka sivulla en tiedä, onko tämä kaikki liian vähän, tarpeeksi, liikaa, liian paljon tai "jotain" siltä väliltä.
Please, ei enää lainausmerkkejä.
Turha on tämäkin pyyntöni, turhapa hyvinkin. Lainausmerkkien jumalat eivät ole kuulolla ja niitä sisältävästä laarista riittää ammennettavaa. Ne liimaantuvat sivuille yhä uudestaan kuin villiksi päässyt liima ja siksi kaikki on enemmän tai vähemmän, mutta ei koskaan juuri sitä, joka on sanoilla ilmaistu ellei sitten kuitenkin niin ole päässyt käymään.
MLA:ssa näyttämölle astuu Kuutio ja sen mukana Elmer Diktonius, joka kuoli vuonna 1961 ja syntyi sitä ennen. Kuution seurueeseen kuuluvat sanakoe, ajatuskoe ja ydinkoe. Tässä vaiheessa heittäisin peliin sitaatin, mutta olen palauttanut MLA:n jo kirjastoon, joten tämä postaus jatkuu ilman sitaattia. Kuution olemusta tarkastelemalla voi joka tapauksessa päätellä kaikenlaista tai yhtä hyvin olla päättelemättä. Se nivoutuu osaksi MLA:n yleistä epävarmuuden ja konditionaalin tilaa ja vahvistaa teoksen kielellistä leikkiä, joka polkeet tekstin merkitykset jalkahikisiin jalkoihinsa.
*
MLA on kissakirjoitusta ja valitettavasti kissa on valittu myös kirjan kanteen ja sen takia tämä kirja oli minulta jäädäkin lukematta, sillä olen kovin paljon koiraihminen, joskaan en myöskään erityisemmin halua lukea fiktiota, jonka kannessa on koira. Joku nokkela kävisi nyt väittämään, että kannen kissa on Schrödingerin kissa ja tätä lausetta voisi jatkaa selostamalla Schrödingerin ajatuskokeen, mutta sen voi jokainen, jota asia kiinnostaa ja joka ei kyseistä koetta tunne halutessaan itse googlettaa. Näin osallistutetaan lukija ja joka tapauksessa Schrödingerin koe tarjoaa yhden tavan tarkastella Rimmisen kirjoittamaa "baabelillista kokonaisärähdystä." Toinen tapa (tapojen määrän ollessa suunnilleen rajaton) lähestyä tekstiä olisi pohtia Rimmisen fyysisen kissan ja tekstin välistä suhdetta ja jos joku ei tiedä, niin kerron tässä, että Rimmisen kissa on kirjoittanut osan tekstistä astelemalla kirjailijan näppäimistöllä.
Roland Barthes kuvaa teoksessaan Tekijän kuolema, tekstin syntymä kirjailijan "kuolemaa" teoksen merkityksen viimeisen sanan sanojana. Barthes irrottaa tekstin merkityksen tekstin kirjoittajan sille antamasta merkityksestä ja esittää, että tekstillä on aina useita merkityksiä. Kun kirjailija "kuolee" korostuu lukijan rooli tekstin merkityksen luojana.
Usein kuulee esitettävän kysymyksen: mitä kirjailija tällä romaanilla tarkoittaa? Kysymys hämmästyttää minua, koska en pidä sitä oleellisena, vaan lähinnä kummallisena, koska tämä kysymys nojaa ajatukseen, että kirjallisella tekstillä on joku yksi tietty merkitys, joka on kirjailijan tiedossa ja jonka hyvä lukija kaivaa tekstistä esiin. Aika ahdistavaa ja tekee tekstistä ruumiinavauksen objektin, jossa lukija-patologi fileroi esiin sen yhden ainoan oikean merkityksen, jonka oikeellisuuden kirjailija vahvistaa. Ei kiitos.
MLA:ta lukiessani en voi olla pohtimatta tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Teoksen kertojalla ja sen päähenkilöllä Ernstillä on heilläkin suhde ja usein kertoja vetoaa kuvailuissaan Ernstiin toteamalla jotensakin niin, että jokin asia olisi Ernstin mukaan jollakin tavalla tai että Ernst ilmaisi asian niillä sanoilla, joita kertoja käyttää. Ernst toimii näin kertojan auktoriteettina ja totuusleimasimena.
MLA on siitä mielenkiintoinen romaani, että siinä tekijä on sekä täysin läsnä että kuollut. Teos on niin rimmismäisyyden saturoima, että hänen läsnäolonsa on tekstin joka paikassa. Toisaalta taas tähän läsnäoloon ei liity merkityksenantotehtäviä, vaan pikemminkin merkitysten poistamista. Lukijalle jää suuria vapauksia tulkita Rimmisen tekstiä haluamallaan tavalla. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että mitä tahansa tästä romaanista kirjoittaakin niin aina se jollakin tavoin osuu kohteeseensa. Vallitsevaksi jää lukiessani näkemys, että tekijä on kyllä "kuollut", mutta hänen ylösnousemuksensa on tekstissä niin vahvaa, että tuntuu kuin hän olisi edelleen elossa. Maailman luonnollisin asia on haudasta löytyvä käärinliina, jossa tekijän ruumiin painanteet ovat paljaalla silmällä havaittavissa.
Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017)
352 sivua
Kustantaja: Teos
Helmet lukuhaaste, kohta 41 Kirjan kannessa on eläin
Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa
Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan
Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla
Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella
Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun
Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi verbaalimasturbaatioksi
Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi
Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää.
*
Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkertainen. Lukemisesta työlästä tekee se, että tekstissä ei liikuta mihinkään samanaikaisesti kun siinä liikutaan kaikkiin suuntiin. Rimmisen tekstin parkkipaikoilta löytyy aika kvanttifysiikasta tutussa itsestään irtoavassa muodossa. Aika venyy tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja nykyhetki, jos sitä edes on, puristuu ajan fiktiivisiin kerroksiin.
Kirjoittamisen ongelma (jos sitä sellaisena halutaan pitää ja itse olen taipuvainen niin tekemään) on, että kun kirjoittaa yhdestä asiasta ei samanaikaisesti voi kirjoittaa mistään muusta. Kirjoitus on luonteeltaan lineaarista ja kuvaa sitä, mikä on jo tapahtunut. Tämän asiaintilan Rimminen MLA:ssa haastaa ja ideatasolla se on mitä kiinnostavinta, mutta käytännön toteutuksena tuloksena on kirjoitusta, joka hylkii lukijaa (joka toki on sen tarkoituskin).
MLA on antiromaani ja yhden miehen performanssi. Minulle on oikeastaan herttaisen yhdentekevää, mitä tässä romaanissa tapahtuu, koska se mikä tapahtuu tapahtuu vain siksi, että jotakin romaanissa aina tapahtuu, vaikka sen tapahtumisen yrittäisi estääkin. Riittää siis kun totean, että ollaan Berliinissa ja että MLA kertoo Ernstistä ja parista muusta tyypistä, joilla on enimmäkseen koko kirjan ajan "syystä" tai "toisesta" ?hankalaa?, ?hankalampaa? tai ?the hankalinta? ja hyvin monella sivulla mielessäni käy ajatus, että nyt jätän tämän kesken ja yhtä usein päätän, että enpäs jätäkään ja melkein joka sivulla en tiedä, onko tämä kaikki liian vähän, tarpeeksi, liikaa, liian paljon tai "jotain" siltä väliltä.
Please, ei enää lainausmerkkejä.
Turha on tämäkin pyyntöni, turhapa hyvinkin. Lainausmerkkien jumalat eivät ole kuulolla ja niitä sisältävästä laarista riittää ammennettavaa. Ne liimaantuvat sivuille yhä uudestaan kuin villiksi päässyt liima ja siksi kaikki on enemmän tai vähemmän, mutta ei koskaan juuri sitä, joka on sanoilla ilmaistu ellei sitten kuitenkin niin ole päässyt käymään.
MLA:ssa näyttämölle astuu Kuutio ja sen mukana Elmer Diktonius, joka kuoli vuonna 1961 ja syntyi sitä ennen. Kuution seurueeseen kuuluvat sanakoe, ajatuskoe ja ydinkoe. Tässä vaiheessa heittäisin peliin sitaatin, mutta olen palauttanut MLA:n jo kirjastoon, joten tämä postaus jatkuu ilman sitaattia. Kuution olemusta tarkastelemalla voi joka tapauksessa päätellä kaikenlaista tai yhtä hyvin olla päättelemättä. Se nivoutuu osaksi MLA:n yleistä epävarmuuden ja konditionaalin tilaa ja vahvistaa teoksen kielellistä leikkiä, joka polkeet tekstin merkitykset jalkahikisiin jalkoihinsa.
*
MLA on kissakirjoitusta ja valitettavasti kissa on valittu myös kirjan kanteen ja sen takia tämä kirja oli minulta jäädäkin lukematta, sillä olen kovin paljon koiraihminen, joskaan en myöskään erityisemmin halua lukea fiktiota, jonka kannessa on koira. Joku nokkela kävisi nyt väittämään, että kannen kissa on Schrödingerin kissa ja tätä lausetta voisi jatkaa selostamalla Schrödingerin ajatuskokeen, mutta sen voi jokainen, jota asia kiinnostaa ja joka ei kyseistä koetta tunne halutessaan itse googlettaa. Näin osallistutetaan lukija ja joka tapauksessa Schrödingerin koe tarjoaa yhden tavan tarkastella Rimmisen kirjoittamaa "baabelillista kokonaisärähdystä." Toinen tapa (tapojen määrän ollessa suunnilleen rajaton) lähestyä tekstiä olisi pohtia Rimmisen fyysisen kissan ja tekstin välistä suhdetta ja jos joku ei tiedä, niin kerron tässä, että Rimmisen kissa on kirjoittanut osan tekstistä astelemalla kirjailijan näppäimistöllä.
Roland Barthes kuvaa teoksessaan Tekijän kuolema, tekstin syntymä kirjailijan "kuolemaa" teoksen merkityksen viimeisen sanan sanojana. Barthes irrottaa tekstin merkityksen tekstin kirjoittajan sille antamasta merkityksestä ja esittää, että tekstillä on aina useita merkityksiä. Kun kirjailija "kuolee" korostuu lukijan rooli tekstin merkityksen luojana.
Usein kuulee esitettävän kysymyksen: mitä kirjailija tällä romaanilla tarkoittaa? Kysymys hämmästyttää minua, koska en pidä sitä oleellisena, vaan lähinnä kummallisena, koska tämä kysymys nojaa ajatukseen, että kirjallisella tekstillä on joku yksi tietty merkitys, joka on kirjailijan tiedossa ja jonka hyvä lukija kaivaa tekstistä esiin. Aika ahdistavaa ja tekee tekstistä ruumiinavauksen objektin, jossa lukija-patologi fileroi esiin sen yhden ainoan oikean merkityksen, jonka oikeellisuuden kirjailija vahvistaa. Ei kiitos.
MLA:ta lukiessani en voi olla pohtimatta tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Teoksen kertojalla ja sen päähenkilöllä Ernstillä on heilläkin suhde ja usein kertoja vetoaa kuvailuissaan Ernstiin toteamalla jotensakin niin, että jokin asia olisi Ernstin mukaan jollakin tavalla tai että Ernst ilmaisi asian niillä sanoilla, joita kertoja käyttää. Ernst toimii näin kertojan auktoriteettina ja totuusleimasimena.
MLA on siitä mielenkiintoinen romaani, että siinä tekijä on sekä täysin läsnä että kuollut. Teos on niin rimmismäisyyden saturoima, että hänen läsnäolonsa on tekstin joka paikassa. Toisaalta taas tähän läsnäoloon ei liity merkityksenantotehtäviä, vaan pikemminkin merkitysten poistamista. Lukijalle jää suuria vapauksia tulkita Rimmisen tekstiä haluamallaan tavalla. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että mitä tahansa tästä romaanista kirjoittaakin niin aina se jollakin tavoin osuu kohteeseensa. Vallitsevaksi jää lukiessani näkemys, että tekijä on kyllä "kuollut", mutta hänen ylösnousemuksensa on tekstissä niin vahvaa, että tuntuu kuin hän olisi edelleen elossa. Maailman luonnollisin asia on haudasta löytyvä käärinliina, jossa tekijän ruumiin painanteet ovat paljaalla silmällä havaittavissa.
Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017)
352 sivua
Kustantaja: Teos
Helmet lukuhaaste, kohta 41 Kirjan kannessa on eläin
Mainio postaus tästä 'lukijaa hylkivästä' rimmismäisestä verbaalimas-------- :) En muista enää juonesta paljoakaan, en mikä oli kuution funktio tai oliko sillä mitään funktiota. Rimmisen sana- ja välimerkki-ilottelu sen sijaan painuivat lähtemättömästi mieleen.
VastaaPoistaEi tämä mullekaan varsinaisesti minään juoniromaanina jääny mieleen :D Rimminen on kyllä kielellisesti älyttömän lahjakas ja kekseliäs muutoinkin. Lukeminen vaan oli sen verran työlästä, että huomio kiinnittyi enempi tekstin ulkoisiin puoliin kuin sisältöön
PoistaHyvä kun olet rehellinen! Olen myös allerginen kielikikkailuromaaneille. Tähän ryhmään sisällytän mm. Riikka Pulkkisen ja Juoksuhaudantien kirjoittajan (nimi ei tule mieleen). Kyseisen krijailijan Klassikko-romsku oli kärsimystä. Rimmiseltä olen lukenut jonkun runokokoelman (Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja?). Runoudessa kikkailu vielä menettelee, mutta ei pliis samaa menoa romaaneihin.
VastaaPoistaMinkäs Rimminen sille mahtaa, että on kielellisesti niin lahjakas :) Vakavasti puhuen ei tämän romaanin kielessä ole mitään vikaa, vaan päinvastoin. Teoksen kielellinen muoto vaan teki lukemisesta haastavaa. Tästä taas ei pidä päätellä, että jos lukeminen on haastavaa niin se tarkoittaa, että kirja on huono. Olen kärisnyt mm. Mannin Tohtori Faustuksen ja Stendahlin Punaisen ja mustan kanssa ja ne nyt ovat niin kanonisoituja teoksia kun olla ja saattaa.
PoistaEn ole lukenut Pulkkisen uudempia. Kaksi ekaa luin ja tykkäsin, kolmas jäi kesken. Juoksuhaudantie on Kari Hotakaisen ja Hotakainen on kyllä mun näkemyksessä kielellisesti ihan huippua. Lauseet väreilee samanaikaisesti niin moneen suuntaan ettei tosikaan.
Mikä tahansa kikkailu kikkailun vuoksi käy pidemmän päälle tylsäksi.
Hahaa, miten mainio teksti!
VastaaPoistaMä taistelin hirveän pitkään sitä vastaan että Rimminen ei ole mun kirjailija kunnes en enää muistanut miksi ja sitten vaan myönsin että niin se on. Ymmärrän hänen lahjansa mutta se ei puhuttele mua. Tai niin että hänen kielensä ja sen rikastuttaminen ilahduttaa mua mutta se ei ole se mitä romaanilta haluan tai kaipaan. Ja nyt tämä vaikuttaisi olevan entistäkin syvemmällä, pidemmällä, "jossain". Jätän siis väliin, tämänkin.
Mä taas odotan malttamattomasti, mitä Rimminen seuraavaksi kirjoittaa. Jos hän menee vielä lukijan kannalta hankalampaan suuntaan, niin en kyllä tiedä, tuleeko mun lukemisesta sitten enää mitään. Arvostan kokeellisuutta tiettyyn rajaan asti ja ihan varmasti tästäkin kirjasta olisi löytänyt vaikka mitä, jos olisin pystynyt lukemaan huolellisemmin. Kävi kuitenkin niin, että lukeminen melkein kävi yli voimien ja kirjan sisältö ei oikein jaksanut enää kiinnostaa.
PoistaNaurattaa tuo sun "jossain". Amen. :D