Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa.

Hups!

Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä.

Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa.

*

"Sailori" ei ole helppo kirja. Se ei asetu mihinkään mukavaan pakettiin, jonka päälle voisi kääriä lahjapaperin ja tehdä kauniin solmun. Mishiman romaanin päähenkilö on 13-vuotias Noburu, jonka isä on kuollut hänen ollessaan 8-vuotias ja joka asuu kaksin äitinsä Fusakon kanssa aina siihen asti, kun Fusako ja Ryuji-niminen merimies kohtaavat ja rakastuvat ja Ryujista tulee heidän perheensä osa. Noburu kuuluu hänen ikäisistään pojista muodostuneeseen porukkaan, jolla on omanlaisensa käsitys sankarillisuudesta, kunniasta ja vapaudesta. Romaanin kuluessa Noburun perheen ja hänen kaveripiirinsä edustamat maailmankäsitykset joutuvat ristiriitaan, jota pojat käyvät ratkaisemaan kammottavalla teolla.

Mishiman romaani on painostava ja hikinen. Se kuvaa hetkeä, jolloin pilaantunut hedelmä alkaa valuttaa mätäänsä ja muistuttaa meitä aikamme rajallisuudesta. Romaanin alussa huoneeseensa lukittu Noburu keksii, että hänen kaapissaan on reikä, josta hän näkee äitinsä makuuhuoneeseen. Näin hän tulee päässeeksi todistamaan asioita, joista hänen ei kuuluisi tietää mitään.

Fusakon ja Ryujin ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu on hauras. Maailma näyttäytyy vähän sivussa itsestään niin kuin sillä on tapana näyttäytyä niille, joiden rakkaussuhteella ei vielä ole historiaa. Mishiman kuvaus on loisteliasta ja tuntuu kuin jokainen lause hänen tekstissään puhuisi, osoittaisi ja symboloisi. Nainen vertautuu mereen, joka tuudittaa ja myrskyää ja jonka oikut ja päähänpistot löytävät Ryujin mielessä vastineensa naisen luonteesta. Tässä mielessä Mishiman romaani on varsin epäfeministinen kirja, mutta tämäkään asia - kuten mikään muukaan tässä romaanissa - ei ole suoraviivainen tai yksinkertainen ja sen tarkastelu vaatii pohtimaan, mitkä olivat Ryujin motiivit luopua merimieselämästä ja ryhtyä maakravuksi. Oliko hänen tekonsa petturuutta, kuten Noburo kavereineen uskoo ja onko Fusako siinä tapauksessa seireeni, joka houkutti Ryujin vähemmän kunnialliseen elämään. Toisaalta, jos Ryuji oli houkuteltavissa, voidaanko häntä pitää alunperinkään sankarina, kuten pojat hänet mieltävät. Ei kai nyt vahva mies naisen antaisi elämäänsä myllertää?

Merimieheksi ryhtyessään Ryuji on mantereen hylätessään valinnut kunniallisen ja sankarillisen elämän. Näin ainakin japanilais-mishimalaisen estetiikan kautta tarkasteltuna. Romaania lukiessa on mahdoton olla huomioimatta sitä, että Mishima itse päätyi lopettamaan elämänsä rituaalisen Seppuku-itsemurhan kautta. Romaani todentaa näkemystä kunniasta ja rakkauden kuolemanläheisestä luonteesta tavalla, jonka kulttuurierojen peitto osittain kätkee ja tekee siitä samanaikaisesti painajaisunimaisen kiinnostavaa. Halun ja kuoleman verkko kudotaan romaanissa vakuuttavilla puikoilla, jotka synnyttävät lukijassa vahvasti visuaalisia kokemuksia rakkauden ja kuoleman kutoutuessa toisiinsa.

For Ryuji the kiss was death, the very death in love he always dreamed of. The softness of her lips, her mouth so crimson in the darkness he could see it with closed eyes, so infinitely moist, a tepid coral sea, her restless tongue quivering like sea grass ... in the dark rapture of all this was something directly linked to the death.

Fusakon huulet jäävät kuvaksi eteeni. Niiden  karmiininpuna on polttava liekki huoneeni pimeydessä. Ne eivät häivy, vaikka sulkisin silmäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Houkutus ja tuho, ajautuminen rakkaudessa kohti väistämätöntä ja rakkauden itsensä syntyminen tämän ajautumisen väistämättömyyden kautta. Kuumuus roikkuu joka puolella. Olen itsekin tulikuuma. Pelkään kirjan sivuja kääntävien sormieni sytyttävän sivut palamaan.

Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa. Väkivalta ei kuitenkaan tässä romaanissa ole halpahintainen vaikutuskeino, vaan motivoituu Mishiman maailmankatsomuksesta käsin. Rakkauden sisin lahja on "Sailorissa" kuolema ja se on sitä samansuuntaisella tavalla, jota on käsitellyt Pedro Almodovar elokuvassaan Matador.

Toisella tasolla "Sailori" kertoo nuorten poikien tietämättömyydestä ja heidän harhoiksi yltyvistä kuvitelmistaan, joiden avulla he pyrkivät jäsentämään maailmaa. Poikien naiivi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa maailmanjärjestyksen suhteen kääntää romaanin lopun vahvasti painostavuuden, jopa kauhun puolelle. Pelkäsin lukea romaanin viimeisiä sivuja ja toivoin, että tapahtuisi jotakin muuta kuin mihin kaikki aiemmin kerrottu oli vihjannut. Niin ei  käynyt.

*

Lukiessani Mishiman romaania huomasin, että blogiaikana lukemistani kirjoista useimmiten mielessäni kävivät seuraavat: Iris Murdoch: The Italian girl, Edna O'Brien: August is a wicked month
ja Muriel Spark: The prime of Miss Jean Brodie. Kuinka ollakaan kaikki nämä teokset on kirjoitettu 1960-luvulla. En voi olla pohtimatta, oliko kirjallisuuden estetiikka kyseisellä vuosikymmenellä jollakin tapaa ratkaisevasti erilaista kuin meidän aikanamme. Vaikka näitä mainitsemiani kirjoja ei yhdistä varsinaisesti mikään, on niissä kuitenkin jotain samaa. En osaa tätä "samaa" nimetä, mutta se vaikuttaisi liittyvän siihen, että nämä mainitut teokset kuvaavat jotakin syvempää maailman ja ihmiselämän tasoa, johon kurkistamiseen arkielämä vain harvoin tarjoaa mahdollisuuden. Ne eivät kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen näemme vaan ikään kuin sellaisena kuin se on.

Nykyajasta käsin tarkasteltuna näissä romaaneissa on (kenties) jonkinlaista nostalgiaa, joka ainakin osittain syntyy siitä, että ne edustavat kirjallisuutta, jotka eivät tarjoa helppoja juoni- ja tarinavetoisia kirjallisia pakopaikkoja, kuten niin monet romaanit (monet, ei siis kaikki) nykyisin. Niissä on vahvaa symboliikkaa ja niissä esitetään kysymyksiä, jotka vaativat ottamaan kantaa, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ne häiritsevät lukijaa.

Kenties kyse on myös siitä, mitä aika tekee kirjoille ja miten kirjan vastaanottoon vaikuttaa se, että sen on jo moni hyväksi todennut. Kirjan ympärille muodostunut laaduntäyteinen odotushorisontti valpastaa aistit jo etukäteen ja valmistaa minua kirjan vastaanottoon.

Mainitsemilleni kirjoille yhteistä on myös se, että heti saatuani ne luettua tiesin, että yksi lukukerta on aivan liian vähän. Tämä on asia, joka omalla kohdallani on yksi luotettavimmista hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Oman makuni mukaiset kirjat eivät tyhjene kerralla, vaan niistä löytyy yhä uusia näkökulmia, jotka usein - ja välillä jopa hämmästyttävyyteen asti - kommunikoivat myös nykyhetken kanssa.

Viime aikoina on kirjallisessa somessa toisteltu mantraa "kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen." Kenellä kuuluu, kenellä ei. Tahdon takaisin 60-luvulle.

Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea (1994/1965)
181 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt John Nathan
Kustantaja: Vintage International