sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Alex Schulman: Unohda minut

Alkoholismi ei ole omaperäisimpiä aiheita kirjallisuudessa. Toki naisen ja äidin alkoholismi, kuten Alex Schulmanin uunituoreessa romaanissa Unohda minut, on jo vähän harvinaisempi tapaus. Sinänsähän tietenkään aiheella ei ole merkitystä, vaan sillä, miten sitä käsitellään ja Schulman lähestyy äitinsä alkoholismia erinomaisen tuoreesti ja kiinnostavasti.

Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996). Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa.

Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlaisena terapiakirjana - teoksena, joka tekijän on ollut pakko kirjoittaa tehdäkseen itselleen selkoa äidin pullomörön määrittämistä kasvuvuosistaan. Ehkä se sitä onkin, mutta ennen muuta se on psykologisesti tarkka ja viiltävä kuvaus siitä, miten kokonaisvaltaisesti äidin alkoholismi Schulmanin elämään vaikutti.

Niin Alex Schulman kuin hänen veljensä Calle ja Niklaskin pyrkivät kaikin tavoin pitämään yllä perheen salaisuutta. Pojat oppivat tarkoiksi tunneilmaston haistajiksi. He pyrkivät ennakoimaan äidin vaihtuvia mielialoja ja kiukun purkauksia sekä pitämään yllä perhekulisseja tekemällä parhaansa salatakseen sen, miten paljon äiti juo. Alex Schulman "luki" äitiään joka hetki ja jopa yhdessä pelastun sanapelin käänteistä ja tekstiviestien välimerkeistä tuli merkitsijöitä, jotka ilmensivät hänelle, missä oltiin menossa.

Mutta äidin mieliala muuttuu nopeasti. Sen takia opin huomaamaan pienimmätkin vivahteet. Kun hän käyttää huutomerkkiä, hän on huonolla tuulella. Kun hän jättää pisteen pois lauseen perästä, hän on suuttunut minulle jostakin. Kun hän ei vastaa, hän on pettynyt minuun. Kun hän on todella vihainen, hän lopettaa pelin ykskantaan. Silloin näyttööni tulee ilmoitus: "Lisette Schulman resigned." Se on hänen tapansa sanoa: en halua olla enempää tekemisissä sinun kanssasi.

Schulman panee itsensä peliin ja kertoo avoimesti, miten hoivan ja nähdyksi tulemisen puute on häneen vaikuttanut. Miten hänessä on ollut jatkuva kaipuu sen äidin pariin, joka äiti oli ennen alkoholismia. Miten hän on luottanut, uskonut ja toivonut - ja taas kerran pettynyt. Miten muistot ovat parkettia, jolla on kuljettava varovasti, sillä äiti on huonona ja väsynyt ja omassa huoneessaan, eikä häntä saa häiritä. Miten äiti tulee sokeaksi ja kuuroksi pojalleen, kun tämä vihdoin uskaltautuu kertomaan, että äiti juo liikaa ja tarvitsisi apua.

Taivas on harmaa, mutta pilvi tekee tuloaan. Kenties sillä on myös kimmeltävä reunus. Kenties on tuleva aika, jolloin äiti ei enää joisi ja jolloin hänen kanssaan voisi puhua kaikesta siitä, joka mielessä polttaa. Kenties. Kenties ei.


Alex Schulman: Unohda minut (2017)
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Glöm mig (2016)
Kustantaja: Nemo

Arvostelukappale



8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Jep. En vaan halunnut kirjoittaa tässä kirjan loppupuolesta, että en spoilaisi.

      Poista
    2. Vuoden kirja 1916, ei spoilaamista, kirja esitellään: sökandet efter försoning

      Poista
    3. Joo, kirja tosiaan esitellään tuohon tapaan myös suomeksi eli spoilaamista lähinnä kirjan markkinoijien taholta.

      Poista
  2. Tämä vaikuttaa hienolta ja kiehtovalta, ja täysin sydämensärkevältä (tosin ärsyttää nyt tuo eka kommentti). Pakko lukea! Varsinkin kun luvassa ei ole autofiktioleikkiä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin tosin paljon siitä tavasta, jolla Schulman kirjoittaa ja miten hän palaa lapsuutensa ja nuoruutensa asioihin ja avaa niitä aikuisen näkökulmasta. Tämä on jotenkin niin riisuttu kaikesta ylimääräisestä ja saa kyllä sydämen syrjälleen.

      Poista
  3. Sain juuri luettua. Terapiakirja varmaan jokaiselle, jolla on ollut ongelmallinen lapsuus. Jotenkin olen aina ajatellut, että poikalapselle äidin merkitys on isompi kuin isän, sillä äiti jää tavallaan arvoitukseksi koska samaistuminen häneen ei onnistu, ainakaan loppuun asti kuten tyttölapsella (ja tässä nyt puhun vain heterosukupuolisista, koska se on oma alueeni enkä uskalla lähteä kirjoittamaan mitään niistä, joiden sukupuoli-identiteetti on muunlainen). Kirjan päähenkilö, Alex on vielä aivan erityisen herkästi asioita vaistoava ja oivaltava. Kirja teki minut surulliseksi. Miten paljon me toistamme edellisen sukupolven tekemisiä ja tekemättä jättämisiä ellemme pysähdy katsomaan syvemmälle itseemme! Kirjan äiti oli ilmeisesti niin järkytetty jatkuvien hylkäämisten takia, ettei kestänyt muistojaan kuin muistamalla vain hyvät muistot. Loput, ne pahat, hän alkoi juoda mielestään pois siinä vaiheessa elämää kun ne eivät muutoin olisi pysyneet poissa.

    Alkuun ajattelin tuosta järkyttävästä kohtauksesta, jossa äiti ei ole näkevinäänkään vastaan tullutta poikaansa (kovakantisessa sivulla 61), että hän on täysi sadisti, mutta ehkei kuitenkaan. Ehkä hän ei pystynyt tajuamaan tekonsa traumaattisuutta omalle lapselleen, koska hänelle itselleen oli tehty niin monesti samoin. Ehkä.

    (Huomenna lukupiirissä käymme tätä kirjaa läpi ja siksi tulinkin katsomaan mitä tästä olit kirjoittanut kun en enää muistanut. Mutta muistan kun luin tekstisi aikoinaan ajatelleeni etten kenties ikinä lue tätä, sillä jotenkin vähän pelkään tällaisia muistelmateoksia, niin tärkeitä kuin ne monelle saattavat ollakin antaessaan peilauspintaa omaan menneisyyteen – kuten itselleni oli kauan sitten Marie Cardinalin Vapauttavat sanat. Mutta hyvä, että tuli “pakkoluettavaksi“ ☺. Kaunis ja syvä, ajatuksia ja pohdintoja antava kirja.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa tuli tosiaan erittäin hyvin esiin se, miten alkoholistin lapsi oppii lukemaan alkoholistivanhempaa. Pienistä merkeistä pystyy päättelemään, missä ollaan menossa. Ja tuo sukupolvien ketju, miten katkaista traumojen siirtyminen. Muistaisin lukeneeni, että karkeasti ottaen on kaksi tapaa: toiset tekevät kaiken eri tavalla kuin omat vanhemmat, kun taas toiset väkisinkin toistavat sitä, jonka kohteeksi ovat joutuneet.

      Toivotan mukavaa lukupiiriä ja hyviä keskusteluja!

      Poista