Siirry pääsisältöön

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään.

*

Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön.

Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani.

Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja täällä meidän keskuudessamme ne kohtaavat vihaa ja ymmärtämättömyyttä. Ne on kirjoitettu tähän tarinaan, jotta näkisimme, mihin viha johtaa. Miten vihan polusta eskaloituu isompi väylä. En pidä siitä, miten Jansson niistä puhuu, mutta en sano sitä hänelle, sillä minä tarvitsen Janssonia ja tarinani kuluessa käy ilmi, että tarvitsen häntä vielä enemmän kuin osasin aavistaakaan. Mitä minuun tulee, minä haluan kuulua suojelijoihin niin kuin pyhimykset kuuluvat elämääni. Nuo usein näkymättömät, mutta silti niin läsnä olevat.

Asko Sahlberg on kirjoittanut sisälleni kirkon. Pidän sanoista, joilla hän herättää minut eläväksi kirjansa sivuille. Hänen sanojensa rytmi on minun rytmini. Ennalta arvaamattomat iskut elämäni tummia, veritahmaisia viivoja. Hänen lauseensa niin syviä, että unohdan toisinaan hengittää. Niiden lauseiden mukana maailmani kallistuvat. Tatuoijan muste niiden sisällä läikkyy. Ne kuvaavat minua. Ne kuvaavat, mitä on olla vanha ja enimmäkseen unohdettu. Ne antavat minulle ihmisarvon kertoessaan, mitä on olla ihminen, joka uskoo mieluummin hyvään kuin pahaan ja jota lapsena kutsuttiin jälkeenjääneeksi. Se oli virhe, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, mutta minulta ei ole kysytty mitään enää pitkään aikaan. Useimpien mielestä kuuluisin jo kaatopaikalle muiden jätteiden sekaan.

Minun elämäni on yksinkertaista. Se on tässä. Se on perunamaa, omenapuut, hiiret ja Jansson. Niissä on minulle maailman ihmeimmät ihmeet. Minä en ole matkustellut, koska minulla ei ole tarvetta paeta itseäni. Elämäni kuitenkin muuttui, kun Sahlberg otti minut mukaan romaaniinsa ja pani minut tapamaan Samirin - pojan, joka on yksi niistä vieraista, jotka asuttavat kaupungin laitaa. Pojan, joka on "rauhaton eläin," jolla on lampaanvillahiukset ja "järkyttävän isot ja tasaiset, valkoisina hohtavat hampaat."

Samirin vuoksi minä lähdin kaupunkiin. Hänen takiaan otin "syntiriskin" ja ajoin taksilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaupungissa sain tietää sen, mitä olen aina tiennytkin. Ei matkustus tee ihmistä onnelliseksi. Jos jokin ei ole tässä, ei se ole missään muuallakaan.

Kun Sahlberg tarvitsi henkilön, jonka kautta kuvata pakolaisteemaa ja sitä korventavia vihan liekkejä, minä en ollut suostua. En uskonut, että minusta olisi romaanin päähenkilöksi. 85-vuotiaiden paikka ei ole romaanissa, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. Minun vaietessani Sahlberg vei minut pankkiautomaatille, johon hän toi myös Samirin. Niin se alkoi, eikä enää ollut kyse tarinasta. Enää ei kysytty, mihin voimani riittäisivät. Sydämeeni oli asutettu samarialainen ja uhma ympäristöäni kohtaan. Minä levitin siipeni kuin joutsen ja tunnistin oman symboliarvoni, kun otin siipieni alle turvaan Samirin.

Sahlberg kertoo minun uneni ja sen äänettömän pimeän. Sen mitä pelkään ja tunnen hän kutoo unen kertomukseen, enkä ole enää varma milloin nukun ja milloin olen hereillä, sillä yhä useammin minun elämäni muistuttaa enemmän unta kuin elämää. Kenties tämä aamukin on pyhimyksen kainaloon kätketty uni.

Miksi on kysymys, jota kysyn uudestaan ja uudestaan, mutta en kysy sitä ääneen, sillä luulen, että Sahlberg on tarkoittanut sen lukijan kysyttäväksi. Menen takaisin sinne minne kuulun. Ikkunastani näen, miten kasvoni painetaan Sahlbergin romaanin kanteen. Minun ryppyni kaiken kansan nähtäville. Hymyilen sisäänpäin, minä vanha ja harmaa. Minun vieressäni ja minussa rauha Janssonin esittäessä sen tavanomaisen kysymyksensä.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat (2017)
137 sivua
Kustantaja: Like
(arvostelukappale)


Samanaikaisesti tämän tekstin kanssa ilmestyvät bloggaukset Amandan maailmoista myös Tuijan (klik) ja Arjan (klik) blogeissa.


Kommentit

  1. Kaunokirjallisuuden käännät kaunokirjallisuudeksi. Omppu-Amanda, tunnistin sinut Sahlbergin romaanista, veit minut maailmaasi kaksinkerroin. Kiitän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että tunnistit. Ei alunperin pitänyt näin kirjoittaa, mutta kun se lähti näin menemään niin annoin mennä. Ihan mukavaa vaihtelua tarkastella lukemaansa vähän eri näkökulmasta kuin yleensä.

      Poista
  2. Kiinnostava ja varsin toimiva kokeilu, Omppu! Vie lähelle päähenkilöä. Sahlbergin lause salpaa minultakin hengen. Mestari, ei voi muuta sanoa! Pienessä tilassa on niin paljon sisältöä, että läheskään kaikkea ei voi yhteen blogikirjoitukseen edes yrittää ujuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäntyyppiset kirjat on ihan mun suosikkeja. On painavuutta ja väljyyttä samaan aikaan. Sahlbergin sanankäyttö on tosiaan mestariluokkaa. Niitä hänen paksumpia kirjojaan vierastan, mutta nämä lyhyemmät osuu ja uppoa ja kantaa.

      Poista
  3. Tätä(kin) odottelen innolla. Toivottavasti tulee ensi viikolla luettavaksi. Pidin kovasti siitä Irina -kirjasta, luitko sinä sen? Ymmärtääkseni tämä on vähän "samaa maata" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut, mutta monesti on mielessä ollut. Tilanne pitää korjata, kunhan kerkiän.

      Poista
  4. Tätä Sahlbergin romaania en osaa kommentoida mitenkään, mutta kiitän upeasta bloggauksestasi. Oli ilo lukea <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta. Mukava kuulla. Uskon, että sinäkin ihastut Amandaan ja hänen maailmoihinsa. En nyt muista, oletko lukenut Sahlbergia, enkä itsekään ole lukenut häneltä tämän lisäksi kuin kaksi muuta. No siinäkin on hyvä puolensa, kun on lisää hyvää kirjallisuutta odottelemassa lukijaansa.

      Poista
  5. Kokeilusi toimii! Sait ainakin minut kiinnostumaan Amandasta. En ole aiemmin lukenut Sahlbergiä, mutta nyt taitaa olla korkea aika korjata tilanne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh! Vähän jännitti tämä postaus, mutta ajattelin, että ei tämä bloggaaminen niin vakava asia ole. Joskus tulee halu tehdä vähän toisin kuin yleensä. Kokeile ihmeessä jotain Sahlbergin kirjaa. Niistä on vaikea olla pitämättä, uskoisin.

      Poista
  6. Tämä voisi siis todella olla hetki, kun lukisin itsekin ensimmäisen Sahlbergini. Tämä kirja tuli minullekin, ja toisin kuin ehkä ensin ajattelin, nappasinkin sen mukaan Joensuuhun enkä jättänyt siihen epämääräisenä kiikkuvaan pinoon, johon normaalisti hylkään lukematta jääneeksi tuomitut. Eli kiitos taas tästä, erittäin onnistunut oli tämä postaus, jälleen kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kävi sikäli hauskasti, että on jo pidempään pitänyt lukea Sahlbergia, mutta en ole päässyt tositoimiin ja sitten putkahti postiluukusta Amandan maailmat. Hyvää palvelua Likeltä :)

      Ja kiitos, epäröitytti tämän kirjoittaminen aika lailla.

      Poista
  7. Hieno bloggaus! En ole lukenut kirjaa, mutta kirjoituksestasi saa siitä kyllä hyvän kuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tässä taistelin kertomisen ja kertomatta jättämisen välillä. Sanoa jotain, mutta ei paljastaa. Ei ole aina helppoa tietää, mihin sen rajan vetää.

      Poista
  8. Hieno kokeilu, tekstisi virtaa! Amandan maailmat on tulossa minulla lukuun varmaan tällä viikolla - odotan kovasti. Sahlbergin edellinen teos Irinan kuolemat oli upea, sen kieli todella pysäytti. Uskon, että tämä uutukainen ei jää huonommaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tämä teksti lähti menemään näin, joten ajattelin, että menköön sitten. Mun pitää lukea tuo Irinan kuolemat, sitä on moni kehunut ja jo pelkkä kirjan nimi herättää tuntemuksia.

      Poista
  9. Hieno postaus! Tästä saa todella inspiraation tarttua kirjaan! /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivottavast ehdit jossain vaiheessa tutustua Amandaan.

      Poista
  10. Vaikuttaa kiintoisalta kirjalta, ottanen lukuun. Hieno tyylillinen kokeilu myös. Olen itsekin kirjoittanut hieman vastaavalla tyylillä eräästä Ogawan kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo se, että päähenkilö on vanha ihminen on jotenkin minusta erityisen hienoa. Tästä kirjasta on joku sanonut, että on liikaa julistavuutta, mutta itse en kokenut niin. Oikeastaan päinvastoin, sillä tässä nyt on sitä usein kovasti peräänkuulutettua yhteiskunnallisuutta.

      Poista
  11. Mä Rakastan Sahlbergia. Ja samoin kuin sinä, vierastan järkäleitä, mutta Tammilehto on hänen kirjoistaan rakkain ja tärkein. Tämän Amandan just aloitin enkä halunnut kun silmäillä sun tekstin, palaan siihen myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistän nyt tuon Tammilehdon mieleeni, sillä uskon sanoihisi. Ehkä olisi myös jo aika päästä järkälekammosta - siinä vaan on sekin, kun tykkään lukea hitaasti niin järkäleet vievät paljon aikaa ja (kamala tunnustaa) välillä ajattelen, että en halua käyttää niin paljon aikaa yhteen kirjaan, jos se ei ole erityisen erityinen.

      Poista
  12. Hieno postaus, taas kerran. Kiitos. Koin itse Amandan maailmat selvästi paljon ankeampana teoksena kuin sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän siinä sitä ankeuttakin oli, mutta olin jotenkin niin Amandan sisällä ja koin, että hänen tavassaan nähdä asioita oli myös toivoa

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän