Strutsi keskellä varpusparvea - Aapo Junkola: Lintujen aika * BAR Finland, 34

Nuorimies riisuu tuomarin pyynnöstä paitansa ja esittelee kyljessään olevaa arpea. Tämä ei ole fiktiota, vaan tapahtumapaikkana on Helsingin käräjäoikeus, jossa käsitellään pahoinpitelysyytettä. Syytetty ei tarkemmin muista, miten tapahtumat etenivät, koska hän oli nauttinut sekä alkoholia että muita päihteitä. Peruskeissi.

Oikeudenkäynnin seuraaminen on kiehtovaa ja monella tapaa silmiä avaavaa. Jos kuitenkaan ei halua lähteä paikan päälle oikeustaloon voi lukea vaikkapa Aapo Junkolan - miten sen nyt sanoisin, sanoisin vaikka - hervottoman teoksen Lintujen aika (1965). Itse olin sen parissa ensin että täh ja sen jälkeen että ahah ok ja lopuksi humahdin.

Olen luullut tuntevani suomalaista kirjallisuutta suhteellisen hyvin, mutta Aapo Junkolan romaanista Lintujen aika kuulin ensimmäisen kerran, kun kirjailija Sinikka Vuola sitä jossakin somekanavassa suositteli. Päätin tarttua sivusta kirjaa ja ottaa selville, mistä tässä kirjassa on kysymys. Etukäteiskäsitykseni oli, että kyseessä on teos kirjallisuuden kokeellisemmalta laidalta, joka pitikin paikkansa, mutta joka missään nimessä ei ole tämän teoksen ainoa ansio.

Aapo Junkola (s. 1935)  on tamperelainen kirjailija ja varatuomari. Hänet tunnetaan parhaiten oikeuslaitosta kritisoivista teoksistaan Lintujen aika (1965) ja Varjojen aika (1966), joita myös hän itse on pitänyt teoksistaan merkittävimpinä. Lisäksi Junkola on ansioitunut erityisesti kreikkalaisten klassikoiden kääntäjänä ja hän on suomentanut mm. Saphoa ja Lukianosta. Vuonna 2001 hän julkaisi teoksen Muistelus, joka tasapainoilee faktan ja fiktion kaltevalla pinnalla ja jossa Junkola käy läpi suomalaista oikeuskäytäntöä sen sisältä käsin. Teos ei ansioistaan huolimatta sopinut WSOY:n kustannusohjelmaan ja sen julkaisi Lakimiesliitto.*

Lintujen aika on kaksijakoinen kirja, josta suurin osa käsittelee oikeuslaitosta ja tuomioiden jakamisen kiemuroita oikeusfilosofisesta näkökulmasta. Teoksen ensimmäinen luku koostuu kirjelmistä, joille ovat tyypillisiä kirjoitusvirheet, ajatuksenjuoksun katkeaminen ja versaalien käyttö tekstin keskellä.

kiitän arv. tiedoksiannostanne samalla ilmoitan että joudun Käräjille kaupungin haastamana syytettiin MATON KÄTKEMISESTÄ ja kun en antanut KRISTALLILAMPPUANI ja HAITANTEOSTA ulosottoviranomaisille asti oli oikeudessa esillä joulukuun 22 pnä sain 40 päivää VANKILAA JA TODISTAJANPALKAT joudun maksamaan lupasin vedota hovioikeuteen koska kaupungissa vihataan minua veisivät väkisin omaisuuteni ei annettu tilaisuutta antaa edes kirjettä syyttäjälle

Mikä on näiden kirjelmien kuvaamisen tarkoitus? Sitä sopii arvella.

Ensimmäisen luvun jälkeen on useampi luku, joissa kuvataan oikeusprosessia, jossa Kalle Valtti Blomeruksen taposta syytettynä on Aarne Armas Lamberg. Junkola kuvaa herkullisen sarkastisesti oikeusprosessin kankeutta, oikeudenkäyntiin osallistuvien virkamiesten nokkimisjärjestystä sekä oikeutta jakavien henkilöiden subjektiivisten käsitysten vaikutusta tuomioihin.

Kaikki mustalaiset valehtelevat aina ... sanoi syyttäjä halveksivasti. - Kaikki ne valehtelee. Sen minä olen tässä hommassa oppinut.

Lintujen ajassa tulee esiin, miten lainsäädäntö - niin täydelliseksi kuin se on pyritty rakentamaan - on kaukana aukottomuudesta ja tarjoaa pahimmillaan mahdollisuuksia suoranaiseen mielivaltaan. Varsinaista totuutta tärkeämmäksi nousee vaikutelmien luominen todistelukäytännön avulla ja sen peittäminen, että paikoin lainsäädäntö yksinkertaisesti soveltuu varsin huonosti käsiteltävänä olevaan oikeustapaukseen.

Junkolan oikeusfilosofinen lähestymistapa sai minut muistelemaan Pauliina Vanhatalon romaania Korvaamaton (Tammi, 2012), jossa Vanhatalo käsittelee upeasti inhimillisen kärsimyksen ja oikeudessa langetettavien tuomioiden välistä epäsuhtaa sekä kyseenalaistaa ne perusteet, joilla tuomioita langetetaan.

[k]olmivuotiaalle lapselle korvataan surmattu isä mutta puolivuotiaalle ei, eikä kukaan tiedä mitä kaksivuotiaiden suhteen tehdään ennen kuin korkein oikeus kertoo, missä iässä ihminen osaa kärsiä. (Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton)

Lintujen ajassa Junkola osoittaa oikeustuomioiden laatimiseen sisältyvän tulkinnallisuuden. Mikä arvo ja merkitys millekin yksityiskohdalle osana tapahtumien kulkua olisi annettava ja miten tehdyt päätökset voidaan perustella varsinaisessa tuomiossa.

Lintujen ajan lukeminen vahvistaa näkemystäni siitä, että oikeuskäsittelyillä ja kirjallisuudentutkimuksella on paljon yhteistä, sillä kummassakin tulkinnalla on keskeinen merkitys. Tämä selittänee myös kiinnostukseni oikeusfilosofiaa kohtaan. Erityisen kutkuttava yhtäläisyys on se, että niin oikeustapauksia teoreettisella tasolla käsiteltäessä kuin kirjallisuutta tutkittaessakaan ei tunnu löytyvän pistettä, jossa voisi sanoa, että kaikki mahdollinen on otettu huomioon ja tutkimus siinä mielessä suoritettu loppuun. Aina voisi mennä vielä pidemmälle ja syvemmälle, ja löytää uusia perusteluja ja tutkimuksen tulokseen vaikuttavia tekijöitä, mutta käytännön syistä jossakin kohdin on todettava, että tutkimus on valmis.

Lintujen ajan loppupuolella Junkola käsittelee kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, joka osaltaan vahvistaa edellä esittämiäni ajatuksia kirjallisuus- ja oikeustieteen välisistä yhtäläisyyksistä. Näkökulmamuutos tapahtuu Lintujen ajassa varsin yllättäen ja se alkaa viittauksella Hannu Salaman oikeudenkäyntiin sekä näkemyksellä ihmisten jakautumisesta kahteen ryhmään (vihaiset asenteelliset ja vihaiset asenteettomat), jota kertoja pitää ajalle tunnusomaisena piirteenä. Samalla Junkolan teos muuttuu huomattavan filosofiseksi pohdinnaksi ihmisen olemassaolosta ja kytkeytymisestä maailmaan.

Olemme tavallaan kaikki samassa veneessä: aallot vain käyvät, eikä meillä juuri ole mahdollisuutta valita, koska jokainen toimintamme synnyttää ulkomaailmassa samoin kuin meissä itsessämme vastakkaisen toiminnan: ajatusta ja sen ilmaisua vastaa toinen ajatus ja toinen ilmaisu, jonka muotoutumiseen me itse olemme suurelta osalta syypäitä.

Ihminen on osa soppaa, josta ei ole uloskäyntiä.

Lintujen ajassa viitataan taideteosten arvostelun perusteisiin ja vanhemman taiteen ja modernin taiteen kannattajien välisiin näkemyseroihin. Siinä kritisoidaan sivistyneistöä ja kirjallisen kulttuurin tekopyhyyttä ja tuodaan esiin, että (ammatti)asema oikeuttaa puhumaan asioista, joista puhuminen on kyseiseen asemaan kuulumattomilta kielletty. Näiden ajatusten kontekstinä lienee edellä mainittu Salama-oikeudenkäynti, mutta pienellä meikkauksella Junkolan esittämät näkemykset ovat sovellettavissa hyvin myös nykypäivään. Sanotun arvo on suhteessa ennen muuta sanojaan.

Lintujen ajan viimeiset sivut ovat ällistyttäviä. Ääneen pääsee niin esitelmöitsijä kuin myös muuan Antti, joka luennoi ajan kuvaamisesta romaanissa. Hänen pääpointtinsa vaikuttaisi olevan, että aikaa ei kuvata pelkästään verbeillä ja verbien aikamuodoilla, vaan että olennaisia ovat myös "aikaperspektiivisesti väritetyt substantiivit ja adverbit." Esimerkkeinä hän mainitsee mm. ilmaukset "biedermeir, reaktiomoottori, avaruuslentäjä, Ranskan vallankumous."

Teoksen loppuosa on vertaansa vailla olevan tiheää tykitystä ja sen lukemisen tekee haasteelliseksi kertojan näppäimistön villiintyminen. Äksät, yyt, beet ja zetat ovat kuin sotilaita, jotka valloittavat sanojen kaupunkia merkki kerrallaan. Otan asiaa havainnollistaakseni randomin esimerkin:

Z Voizaan puhua tapahtumien zzxz ajazzta eli zizällön ajazsta ja kertomizzzajaszta. 

Jos tämän tekstini luettuasi tuntuu siltä, että Lintujen aika on kuin strutsi keskellä varpusparvea niin jostakin juuri sen tapaisesta on kysymys. Lintujen aika on hämmästyttävä teos, joka ei mene mihinkään muottiin ja sen tähden sitä voi perustellusti pitää kokeellisena romaanina, joka imee itseensä sieltä sun täältä ja purskauttelee nesteitään suoraan lukijan kasvoille. Lintujen ajan seurassa selkääni kasvoi kutittavat siivet. En vielä tiedä, kantavatko ne ja minne, mutta lähden tästä kokeilemaan. Adioz ja arrivederzzzzi!




Aapo Junkola: Lintujen aika
170 sivua
Kirjayhtymä (1965)




*Lähde: Tampereen kaupunginkirjaston nettisivut (klik)