Siirry pääsisältöön

Runoja, jotka eivät lopu lukemalla - Johanna Venho: Saaren runot

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun.

Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan.

Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla.

Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä.

*

Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että annan itselleni luvan kirjoittaa tämän kokoelman pohjalta pelkkiä impressioita, jotka nekään eivät ole missään muussa kuin vaikuttumisen järjestyksessä. Jos siinäkään. Let's go.

Miten nämä runot täyttävät minut kokonaan.

Miten lapsuus ja minun ohuet ruskeat jalkani ja kutittava ruoho. Miten aurinko ja kuivuus ja mummon hymy.

Miten Saaren runoja lukiessani olen Berliinissä ja Wim Wenders tulee minua vastaan, kun runoilija kirjoittaa: "Kun olin lapsi. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara."

Miten yksin on yksin.

Miten paljon näissä runoissa on äitiä ja isää, matonkuteiksi leikattua housua ja paitaa.

Miten "hiljaisuustaskuista saaren sydämessä" löydän Raija-nimisen naisen.

Miten paljon näissä sanoissa on elämää ja ruumista. Sitä yhtä isoa ihmisen ruumista, josta minullekin syntymässä lohkaistiin pala.

Miten lähestyvästä ukkosesta ei tiedä, onko se metafora vai symboli.

Miten vuodenajat ihmistä juurruttavat kiskoakseen irti. Miten ihosta repeilee suikaleita, joihin elämä vain kerran kirjoittaa olipa kerran.

Miten "lutkat ja kuninkaat, jokaisella timantti navassa" ja miten näyttää siltä, että puoleni on valittu.

Miten tuntemattomat ovat "muistin taskut."

Miten isät eivät koskaan kuole ja lakkaa tulemasta poluilla vastaan.

Miten verenperintö ei ole asiakirja.

Miten nämä runot ovat pyykkipoikia, jotka kiinnittävät ihmisen kesätuulen naruille kuivumaan siksi, joka ihminen on.

Miten elokuun illat ja punaiset, kohta jo synnyttävät viinimarjat ovat tunneli takaisin lapsuuteen.

Miten kesä pakataan pois ja sen ovet suljetaan, kun syksyn raskasmetalli tekee tuloaan.

Miten papin kumiseva hiekkakauha palauttaa ihmisen kuin ihminen olisi kirjastosta lainattu kirja. Miten lainaa ei voi uusia.

Miten paljon aikaa, vuosikymmeniä ja kellastuneesta kalenterista irti revittyjä sivuja.

Miten runoilijan isän sanat solmivat itsensä runoilijan sanoihin ja miten me kaikki kirjoitumme toistemme kirjoihin - niihinkin, joita ei koskaan kirjoiteta.

Miten estetiikan ja elämän välinen tasapaino on kätketty Saaren runoihin.

Miten näistä runoista ei lukemalla saa tarpeekseen.



Johanna Venho: Saaren runot  (2017)
72 sivua
Kustantaja: Palladium Kirjat

Kommentit

  1. Kiitos esittelystä; avaava, rouskutteleva postauksesti & Eeva Kilpi -maininta; varaukseen meni tämä uusi tuttavuus:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan täysin vastustamaton kokoelma. Oma kappaleeni on kirjastosta, mutta Saaren runot on pakko saada omaksi.

      Poista
  2. Elämys ja kokemus, se selittyy impressioin, joita välität. Kiitos kiinnostuksen herättämisestä. Kerran kirja oli jo minulla lainassa, mutta kiireiden vuoksi palautin sen lukematta. Uusi yritys, siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä jonotin tätä kirjaa kirjastosta pienen ikuisuuden, mutta tulihan se sieltä lopulta. Ehdottomasti tee uusi yritys.

      Poista
    2. Ostin omakseni. Hieno on, eikä se tyhjennyt. Eilen luin, tänään luen, huomenna runon ja suven päivänä luen. Hyvää runon ja suven päivää jo etukäteen, runokävelykaveri!

      Poista
    3. Hyvää runon ja suven päivää näin jälkikäteen. :D
      Minun pitää myös hankkia nämä runot omaksi, niin valtavasti pidin.

      Poista
  3. Kiitos Omppu ihanasta postauksestasi. Juuri nyt mieleni on levän lailla levällään, mistähän löytäisin liimaa, pitävää ja paljon.

    Linkitän sitten kun voin - kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riitta, ikävä se sinun tapaturmasi. Toivottavasti sinut saadaan pian kaikin puolin kuntoon. ❤️

      Poista
  4. "Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty."

    Miten kaunis arvio, aivan ihana. Kirjailija on varmaan onnesta sykkyrällä tämän luettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helmi! Nämä runot vaan ovat niin kertakaikkisen puhuttelevia, ihania ja sydämeen käyviä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän