Saatan muistaa väärin, mutta muistelen muutamia kuukausia sitten törmänneeni kehuihin, mitä tulee Alexandra Andrewsin romaaniin Kuka on Maud Dixon? Ainakin kirja oli jäänyt mieleeni ja kun se tuli vastaan kirjaston "tyrkytyshyllyssä" niin poimin sen mukaani.
Kirjan takakannen mukaan kyseessä on "viihdyttävä ja häijyn hauska psykologinen trilleri". Mitään korkeatasoista kirjallisuutta Andrewsin romaani ei ole, mutta viihdyttävä tosiaankin ja siinä määrin mukaansa tempaava, että luin sen parissa päivässä.
Romaani kertoo Florencesta, joka haluaisi olla kirjailija. Hänen elämänsä mullistuu, kun salanimellä kirjoittava menestyskirjailija Maud Dixon palkkaa hänet henkilökohtaiseksi assistentikseen.
Teos sisältää melkoisia käänteitä, jotka sijoittuvat lähinnä teoksen 50 viimeiselle sivulle. Kuka on Maud Dixon? olisi toiminut paremmin, jos kirjailija olisi sijoitellut vihjeitä teokseensa jo aiemmin. Nyt lopputulos on viimeisten kymmenien sivujen osalta hengästyttävä ja epäuskottavakin.
Andrewsin romaani kiertyy sen ympärille, mitä Florence on valmis tekemään tullakseen kirjailijaksi. Hömpähtävää viihdettä ja siinä sarjassa ihan kelpo luettavaa.
Alexandra Andrew: Kuka on Maud Dixon?
Who is Maud Dixon? (2021)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
368 sivua
Otava (2021)
Virpi Pöyhösen Doe sijoittuu amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jonka yllä leijuu mystinen ja selittämätön uhka. Doen kaduilla vaeltelevat ihmisiin vihamielisesti suhtautuvat koirat.
Ensimmäisillä sivuilla mielessäni häivähtää Anna Burnsin Maitomies. Samansävyinen pimeiden katujen vaaran tuntu, samansävyinen väkivallan uhka.
Patty Jonesilla on kuusi poikaa, joita ihmiset pelkäävät. Hänellä on myös yksi tytär, Mary, joka lapsena saa öisin kauhukohtauksia ja karkaa kotoa ollessaan 14-vuotias.
Doen merkkihenkilö on Harry Battlefield, joka rakennutta itselleen hulppean asumuksen ja palkkaa nuoria tyttöjä tanssijoiksi epämääräiseen klubiinsa.
Doe on Pattyn ja Maryn tarina.
Lukiessani Doe kulkee mielessäni kuvina ikään kuin olisin joskus nähnyt sen elokuvana ja nyt lukisin kirjaa, johon elokuva pohjautui.
Virpi Pöyhönen: Doe
275 sivua
WSOY (2015)
"Mitä enemmän taukoja tilassa on ja mitä useampia paikkoja koemme, sitä enemmän aikaa subjektiivisesti koettuna kuluu."
Nobel-voittaja Olga Tokarczukin Vaeltajat ei ole romaani helpoimmasta päästä ja en oikein tiedä, miten sitä tulisi lähestyä. Siitä, onko kyseessä taidokas teos ei kyllä ole epäilystäkään. Tästä käy todisteeksi esimerkiksi jo se, että vaikka henkilökohtaisella tasolla en Vaeltajista niin kovin innostunutkaan sen lukeminen oli suuri nautinto, koska Tokarczuk kirjoittaa niin äärimmäisen hienosti.
Vaeltajat muodostuu fragmenteista. Osa niistä on hyvin lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia. Osa pienoiskertomuksia romaanin sisällä. Borges mainitaan teoksessa pariinkin kertaan ja yksi mahdollisuus lähestyä Vaeltajia olisi tarkastella sitä "borgesilaisesta näkökulmasta".
Vaeltaminen on teoksessa läsnä useilla eri tasoilla niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Niin itse teos kuin myös sen romaanihenkilöt vaeltavat. Keskeistä on myös vaellus elämän ja kuoleman välillä, katoaminen sekä erinäiset ihmisen anatomiaan liittyvät kuvakset ja ruumiin käsittely.
Kenties teos tuo julki olemuksensa seuraavassa sitaatissa:
"Nähdä maailma pelkkinä fragmentteina; muuta ei ole luvassakaan. On hetkiä - välähdyksiä, hetken kestäviä asetelmia - jotka näyttäydyttyään hajoavat kappaleiksi."
Vaeltajat kristallisoi Tokarczukin taituruuden ja tekee ihmisyyden syvimmistä kerrostumista havaintoja, joihin on vain harvoin pääsyä.
Olga Tokaczuk: Vaeltajat
Puolankielinen alkuteos: Bieguni (2007)
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava (2020)
Kommentit
Lähetä kommentti