Pirkko Soininen: Kipulintu

"Minä piirsin kartan paratiisiin ja eksyin helvettiin."

Pirkko Soinisen Kipulintu on kertoo runoilija Maila Pylkkösestä (1931-1986). Se ei ole elämäkerta, vaan elämäkerrallisia aineksia sisältävä, kuvitelmallinen dramatisointi Pylkkösen elämästä.

Vaikka teoksen takakannessa Pylkköstä kuvaillaan "kulttimaineeseen nousseeksi runoilijaksi" hän ei liene suurelle nyky-yleisölle kovinkaan tuttu. Itsekin olen lukenut Pylkköseltä vain Tarinan tappelusta, josta olen kirjoittanut myös blogissani osana merkittävän suomalaisen kirjallisuuden BAR Finland -sarjaa.

Pylkkösen poetiikalle oli ominaista arkisiin ilmiöihin ja asioihin keskittyminen sekä niiden mahdollisimman aito puhekielinen ja naivismiin kallistuva kuvaaminen. Runoilijana hän oli uudistaja, joka loi omanlaisensa runouskäsityksen.

Pylkkösen yksityiselämästä minulla ei ollut tietoa ennen Pirkko Soinisen Kipulintua ja täytyy myöntää, että innostuin melkoisesti, kun tähän teokseen törmäsin.



Kipulintu etenee kahden eri näkökulman kautta. Toisessa niistä Pylkkönen itse toimii kertojana, joka kuvaa elämäänsä Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän kuvittelee turvakseen runoilija L. Onervan. 

Kävelyretkiä, rahisevia hiekkateitä, päiväsaleja, saunomista, makoilua puun alla.

Toista näkökulmaa hallitsee 3. persoonan kertoja, sisäistekijä, joka lähestyy Mailan elämää ulkopuolisena tarkkailijana. Puhaltaa Mailan henkiin sellaisena kuin haluaa hänet esittää. Sellaisena kuin Maila ehkä oli.  

Tämän kertojan suhde Mailaan jää minulle osin arvoitukseksi. Hän ei aina malta pysyä ulkopuolisena, vaan liukuu paikoin myös suoraan osaksi Mailan elämää: "että joskus olin Maila ja nyt olen minä".  Hän istuu Mailan viereen ja ottaa tämän käden omaansa. 

Rajat Mailan ja kertojan välillä ovat huokoisia. Kerronnasta tulee Mailan kasvoille paljastamistarkoituksessa asetettu vedos, joka ei enää irtoakaan, vaan muuttuu osaksi Mailaa. Muuttuu hengittäväksi, verisuoniseksi ja elossa olevaksi.

"Katson itseäni peilistä. Maila katsoo minua takaisin. Minä löysin itseni, Mailan sisältäni, ja nyt meidän on vedettävä yhtä köyttä." 

Soinisen kieltä leimaa kauneuden ja kivun yhteiselo. Lisäulottuvuutta teos saa Pylkkösen runositaateista. 

Annanpa minäkin Mailan itsensä päästä ääneen:

Jos suunnittelen mielessäni kertomuksen, en koneen
eteen istuttuani suinkaan kirjoita sitä, vaan jotakin
ympäriltäni, en kaikkea tai mitä tahansa ympäriltäni,
vaan sellaista mikä on se sama kertomus toisella
kielellä.

(Tarina tappelusta, Otava, 1970)

Maila kammoksuu kritiikkejä. On niiden ilmestymistä odottaessaan juurikin kipulintu. On kauheaa iskua, runoilijuutensa romahtamista pelkäävä.

Kertoja piirtää esiin Mailan elämänkaaren. Maila Pylkkösen nousu ja tuho, voisi sanoa ellei edellinen kuulostaisi niin Fassbinderiltä. 

Mailan tuhosi miehet ja viina. 

Maila antautui miesten ja viinan tuhottavaksi.

Tai ehkä sittenkin rakkaus, Mailan kyky rakastua niin huumaavasti, niin syvästi, niin kaiken muun ohittavasti.

Pysyvintä olivat sanat ja niiden tarve. Sanojen tuoma lohtu ja pelko niiden menetyksestä. Pelko toisten sanoilla alistetuksi tulemisesta.

Soininen kuvaa Mailan elämää sairaalan käytäntöjen armoilla:

"Te rakennatte minusta narratiivia, kuvittelette että sillä on hoidollinen merkitys [...] teillä on valta kirjoittaa minut ja sitä vastaan minä kapinoin, en halua olla teidän sananne, haluan omat sanani, omat sanani takaisin, valta on niillä, joilla on sanat."

Soinisen herkkä kieli onnistuine rytminvaihdoksineen piirtää Mailan niin keveästi ja samaan aikaan vahvasti.  Maila lentää korkealla, Maila makaa syvällä elämän mutaisen ojan pohjalla.

Kipulintu on kokoaan huomattavasti suurempi teos ja vaikka en olekaan biofiktioiden - joiden joukkoon tämä teos voitaneen liittää - suurin ystävä, Kipulintu häikäisee ja tulee lähelle. Se silittää höyhenin, joiden seassa partaterät kimaltavat.

Pirkko Soininen: Kipulintu

181 sivua

WSOY (2023)